Pasi.fi

Aiemminkin mainostamassani (lue: Virtuaalipolitiikkaa) eRepublik-pelissä on nyt tosi kyseessä: Venäjä on hyökännyt Suomen Ouluun! Liity peliin tästä linkistä ja valmistaudu isänmaan puolustukseen! Peli on englanninkielinen, mutta eSuomen sanomalehdet ja pelikeskustelut ovat toki suomeksi. Peliin liittyy suomenkielinen wiki, josta löytyy myös lyhyet ohjeet alkuun. Pelin alussa tulevan ohjevideon voi jättää välistä perehtymällä noihin ohjeisiin.

Viime viikolla hallitus esitti eduskunnalle muutoksia eduskuntavaalien vaalijärjestelmään. Jos hallituksen esitykset menevät eduskunnassa läpi (ja miksi eivät menisi), ensi keväänä eduskuntavaalit käydään vasta huhtikuussa. Samalla ne ovat käytännössä viimeiset eduskuntavaalit, joissa uusilla puolueilla on mahdollisuus nousta eduskuntaan, sillä vuoden 2015 vaaleissa otetaan käyttöön muun muassa 3% maanlaajuinen äänikynnys. Siksi ensi kevään eduskuntavaaleista muodostuu viimeinen taisto.

Vaalijärjestelmän muutosta kuitenkin markkinoidaan kansalle pienten puolueiden etuna, esimerkiksi Yle uutisoi viime torstaina, että ”Vaalijärjestelmä uudistuu pienten puolueiden eduksi”. Pienillä puolueilla tässä tarkoitetaan kuitenkin pieniä eduskuntapuolueita, joista Suomen laaja puoluekenttä huomioiden voitaisiin paremminkin puhua keskikokoisina puolueina. Joka tapauksessa, viime vaalien tulokseen uudistus olisi vaikuttanut siten, että suuret puolueet olisivat menettäneet muutaman paikan kukin ja keskikokoiset olisivat saaneet muutaman paikan kukin lisää. Esimerkiksi hallituspohjaan muutokset eivät olisi viime vaalien tuloksessa vaikuttaneet juuri mitenkään, sillä nykyisten hallituspuolueiden paikkaluku olisi pudonnut 126:sta 120:een.

”Pienten” puolueiden edusta puhuminen on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, että eduskuntapuolueilla ei käytännössä ole mitään eroa keskenään poliittisesti. Kaikki ne kuvittelevat tietävänsä kansalaisten (ja muunkin maailman) asiat paremmin kuin asianosaiset itse. Voidaan puhua ainoastaan sävyeroista, jokaisella puolueella on hieman oma linjansa, mutta lähtökohta on kaikilla sama: heidän täytyy päättää ihmisten asioista, koska he mielestään tietävät paremmin kuin me kansalaiset itse.

Lisäksi nykypolitiikan aatteettomuus ja kaikille kaikkea -ajattelutapa on johtanut siihen, että eduskuntapuolueiden sisäinen vaihtelu on jopa suurempaa kuin niiden väliset sävyerot. Jokaisesta puolueesta löytyy jokaiselle äänestäjälle jotakin, mutta suuret linjat ja omaa elämää koskevat päätökset ovat nykyisin äänestäjien ulottumattomissa.

Kuten oheinen taulukko osoittaa, ainoana suomalaisena poliittisena liikkeenä Liberaalit poikkeavat tästä valtavirran kaikkia kosiskelevasta yltiömäisen konsensushakuisesta politiikasta. Liberaalit uskovat ihmisten itsensä olevan parhaita oman elämänsä asiantuntijoita. Liberaalien mielestä mahdollisimman paljon ihmisten omaa elämää koskevaa valtaa ja päätöksentekoa tulee olla heidän itsensä käsissä. Liberaalit eivät jaa muiden puolueiden suuruudenhullua harhakuvitelmaa siitä, että luulisivat omien valintojensa olevan parhaita kaikille muillekin, vaan kannattavat mahdollisimman laajaa valinnanvapautta kaikille kansalaisille.

Käytännössä Liberaalien täysin erilainen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että sekä valtion että kuntien menoja on leikattava ja vastaavasti myös verotusta. Tämä on toki tehtävä maltillisesti, aiheuttamatta kenellekään julkisesta sektorista täysin riippuvaiselle aiheettomia kärsimyksiä. Liberaalien tavoiteohjelma on hyvä lähestymistapa tämän ongelman purkamiseen, sillä se pyrkii säästöihin ensisijaisesti muun muassa yksinkertaistamalla ja keventämällä byrokratiaa, joustavoittamalla työmarkkinoita, lisäämällä kansalaisten valinnanvapautta ja mahdollistamalla yksityisyrittäjyyden kasvun. Nykypuolueethan väristä riippumatta saavat aikaan ainoastaan byrokratian moninkertaistumista, työmarkkinoiden jäykkyyttä, valinnanvapauden rajauksia ja yrittäjien polkemista maanrakoon.

Mutta kuten sanottua, vuoden 2015 vaaleissa uusilla puolueilla ei ole enää mitään käytännön mahdollisuuksia nousta tyhjistä yli 3% valtakunnallisen äänikynnyksen. Siksi reilun vuoden päästä koittavat vuoden 2011 eduskuntavaalit ovat viimeinen tilaisuus nostaa liberalismi takaisin osaksi poliittista keskustelua. Se ei tule olemaan helppoa, sillä nykyisin Liberaalit eivät ole edes puoluerekisterissä.

Tilanteen edesauttamiseksi omalta osaltani ilmoitan ryhtyväni Liberaalien ehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos ja kun Liberaalit ovat silloin puoluerekisterissä. Olen täysin tietoinen siitä, että valituksi tuleminen on vielä suuremman työn takana ja vielä epätodennäköisempää kuin Liberaalien nousu puoluerekisteriin. Mutta tämä on oikeasti viimeinen tilaisuus — viimeinen taisto — joten nyt on pakko vielä kerran yrittää.

Kukaan ei kuitenkaan pysty tällaiseen urakkaan yksin, eikä tässä nyt täysin yksin ollakaan, moni muukin tekee töitä mm. puoluerekisteriin pääsyn eteen. Mutta tarvitsen omaankin urakkaani tukea. Siksi toivonkin, että ensinnäkin mahdollisimman moni liittyy Facebook-tukisivulleni, jonka kautta tulen välittämään tietoa ja organisoimaan kampanjaa seuraavan vuoden aikana. Jos et käytä Facebookia, lähetä minulle sähköpostia (pasi @ pasi piste fi), niin pidän sinut juonessa mukana sähköpostitse.

Toisekseen, kannattajakorttikampanja tarvitsee edelleen apua. Sivulta puolueeksi.liberaalit.fi voit tulostaa esitäytettyjä (ja tyhjiäkin!) kortteja, jotka voi palauttaa Liberaaleille ilman postimaksua. Huomaa, että kannattajakortin täyttäminen ei sido sinua mihinkään eikä edellytä edes varsinaisesti Liberaalien kannattamista — keräystapahtumissammekin moni on täyttänyt kortin vain vastustaakseen valtapuolueita tai kannattaakseen puoluekentän moninaisuutta. Jos et omaa tulostinta, ota yhteyttä sähköpostilla (pasi @ pasi piste fi), voimme ehkä toimittaa kortteja täytettäväksi postitse tai henkilökohtaisesti, riippuen sijainnistasi.

En varsinaisesti kerää vielä rahallista tukea, mutta jos joku haluaa sillä tavoin auttaa, vanha vaalitilini on edelleen olemassa: Tapiola 363630-03956240. Tässä vaiheessa mahdolliset lahjoitukset kuluisivat lähinnä postimaksuihin ja tulostuskuluihin.

Viimeiseen taistoon on enää reilu vuosi aikaa. En tiedä osaanko tarpeeksi painottaa tämän tärkeyttä, mutta nyt on pistettävä kaikki peliin. Muussa tapauksessa tulevaisuutemme ei ole enää meidän käsissämme, vaan jatkuvasti itselleen lisää valtaa haalivan ja poliittista kilpailua rajoittavan poliittisen eliitin vallassa. Historia on jo näyttänyt, mihin se tie on joka ainoa kerta johtanut. On aika kääntää suunta.

Kauppalehden mukaan Paperiliiton Ahonen varovaisesti tukee AKT-laisten ahtaajien lakkoa, koska nämä tavoittelevat muutosturvaa, jollainen kelpaisi paperimiehillekin. Ahtaajille pitäisi saada vaatimattomasti vuoden palkka erorahana, ei sen enempää. Varmasti kelpaisi itse kullekin, mutta katsotaanpa silti, mitä muualla maailmalla on muutosturvasta seurannut. Yksi maailman menestyneimmistä ammattiliitoista on epäilemättä yhdysvaltalainen United Auto Workers (UAW) eli Yhtyneet autotyöläiset.

UAW sai jo vuonna 1987 sovittua muutosturvasta amerikkalaisten autonvalmistajien kanssa. Tämä siis aikana, jolloin nousukausi oli huipussaan ja Fordit, GM:t ja Chryslerit menivät helposti kaupaksi. Tämä oli epäilemättä erityisen helppo saavutus, sillä Yhdysvalloissa ammattiliitot voivat kieltää liittoon kuulumattomia työskentelemästä samoissa tehtaissa (ks. ”union shop”).

Joka tapauksessa, UAW:n saavuttama sopimus oli huippuluokkaa: jos työntekijä irtisanottiin autotehtaasta, työnantaja velvoitettiin maksamaan julkisen työttömyyskorvauksen päälle lisää niin että 48 viikon ajan irtisanottu sai 100% saman verran korvausta kuin hänen palkkansa oli ollut. Käytännössä siis sama kuin AKT:n vaatima vuoden palkan kokoinen eroraha, joskin UAW:n duunarit eivät saaneet mitään kertakorvausta. Mutta ei tässä vielä kaikki! Jos duunari ei ollut työllistynyt tuon 48 viikon aikana (ja miksi olisi…), työnantaja oli velvollinen palkkaamaan hänet takaisin ”työpankkiin”, jossa irtisanottu saattoi odotella työllistymistä vaivaisella 95% palkalla. Tästä työpankista UAW on tosin alkanut viime vuonna joustamaan liittovaltion autotehtaille maksamien miljarditukien edellyttämänä.

Mutta miksiköhän liittovaltio (eli amerikkalaiset veronmaksajat) ylipäätään joutuivatkaan maksamaan moneen otteeseen miljardeja ja taas miljardeja dollareita yhdysvaltalaisille autonvalmistajille, jotta nämä eivät kaatuisi? No, mietitäänpä. Esimerkiksi vuonna 2008 maailman kaksi suurinta autonvalmistajaa, General Motors ja Toyota myivät molemmat 9,37 miljoonaa uutta autoa. Aika huikeita määriä, joten liikevoittokin on varmaan sen mukainen, eikö vain?

No ei. Siinä missä Toyota teki 17,1 miljardia dollaria voittoa, General Motors teki 38,7 miljardia dollaria tappiota. Toyota siis nettosi noin 1800 dollaria per myyty auto ja GM otti takkiin 4100 dollaria jokaisesta myydystä autosta! Käsittämätöntä, eikö vain?

No ei. Jos vertaamme GM:n ja Toyotan Yhdysvalloissa sijaitsevia autotehtaita, huomaamme, että GM:n UAW:iin kuuluvat työntekijät saavat 28 dollarin tuntipalkkaa, kun taas Toyotan UAW:iin kuulumattomat työntekijät saavat 26 dollarin tuntipalkkaa. Palkkaero ei ole kamalan suuri, mutta etuisuuksien ero on sitäkin suurempi: erilaisten etuisuuksien kanssa GM:n duunareiden tuntiansio kohoaa 73 dollariin tunnilta, kun toyotalaisten kokonaisansio on vain 44 dollaria tunnilta.

Ansioiden ero on edelleen ”vain” 29 dollaria tunnissa, ei kai sellainen nyt mitään firmaa vielä kaada, eihän? Siinähän vain annetaan se lisäarvo tekijälleen, eikö niin? Entäpä sitten, jos irtisanotuille eli työtä tekemättömille pitää maksaa 95% tuosta ansiosta (niin, etuisuudetkin, terveydenhuoltoineen kaikkineen!) eli reilut 69 dollaria tunnilta mahdollisesti jopa vuosien ajan, jos nämä eivät satu työllistymään muualle?

Toivottavasti viimeistään tässä vaiheessa pienet rattaat alkavat raksuttaa pahimpienkin kotimaisten ay-jäärien mielissä… Jopa UAW:n pitkäaikaisen johtajan, sosialisti Walter P. Reutherin (1907-1970) tiedetään sanoneen, että ”Entistä enemmän palkkaa entistä vähemmästä työstä johtaa varmaan umpikujaan.”

Muutosturva on varma tapa tuhota suomalaisen teollisuuden viimeisetkin kilpailukyvyn rippeet, eikä se turvakaan kovin vahva ole, jos ja kun siihen velvoitetut yritykset menevät konkurssiin. Ahtaajat — kuten paperimiehetkin ja muut vastaavat usein — sahaavat lakkoilemalla vain omaa oksaansa, ja jos he vieläpä onnistuvat muutosturvatavoitteissaan, he onnistuvat jopa sahaamaan sen oksan poikki.

Ammattiliitoilla voisi olla paljon tarjottavaa sekä työntekijöille että työnantajille. Valitettavasti hyvä asia on pilattu täysin antamalla ammattiliitoille (sekä työnantajaliitoille!) erityisoikeuksia tehdä yleissitovia työehtosopimuksia. Työehtosopimusten tulisi koskea vain ja ainoastaan sopijaosapuolia, ei muita yrityksiä eikä muita työntekijöitä. Ammattiliittojen avulla olisi esimerkiksi mahdollista tehokkaasti valmistella sopimusluonnoksia ilman että jokaisen työntekijän ja työnantajan tarvitsee neuvotella aina aivan kaikesta itse.

Työehtosopimusten yleissitovuus sen sijaan on tehnyt suomalaisista työmarkkinoista työnantajien ja työntekijöiden vastakkainasettelun taistelukentän, jäykistänyt työmarkkinoita ja aiheuttanut osaltaan mittavaa työttömyyttä. Yleissitova muutosturva tulee toteutuessaan pahentamaan tätä tilannetta ja sen seuraukset tavallisille ihmisille tulevat olemaan katastrofaaliset. Ay-pamput Räty ja Ahonen mukaanlukien, poliittisesti eliitistä puhumattakaan, tosin sen kuin porskuttavat, eihän heillä henkilökohtaisesti mitään hätää ole eikä tule olemaan. Omaa etua siellä ajetaan meidän muiden kustannuksella.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat yleissitovien työehtosopimusten kannalla. Ns. porvaripuolue Kokoomuskin vastustaa vain yleissitovuuden laajentamista, ei yleissitovuutta sinänsä. Suomalaisista poliittisista liikkeistä Liberaalit on ainoa, joka tavoiteohjelmassaan vaatii yleissitovuuden poistamista ja puolustaa yksilöiden sopimusvapautta.

Tutustu Liberaaleihin netissä, Facebookissa, YouTubessa tai vaikkapa Irc-galleriassa. Jos et ihan vielä halua liittyä Liberaalien jäseneksi, käy ainakin täyttämässä Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi. Se ei maksa mitään eikä sido sinua mihinkään, ainoastaan auttaa Liberaaleja pääsemään puoluerekisteriin ja saamaan ääntään kuuluviin.

Vapautemme — myös työvapautemme — avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Pyrkimys omistusasumisen verotuksen kiristämiseen on ilmeisen kova, sillä nyt alivaltiosihteeri Hetemäen verotyöryhmän lisäksi jo toinen taho eli Valtion taloudellinen tutkimuslaitos esittää niin sanotun asuntotulon verottamista, pitäen sitä asuntoverotuksen kehittämisen ideaalimallina. Asuntotulolla siis tarkoitetaan sitä ”säästöä”, jonka ihminen saa asuessaan omassa asunnossa vuokra-asunnon sijasta.

”Asuntotulon” verottamisen mielettömyys tulee ilmiselväksi, kun verrataan sitä sen johdonmukaisiin vastineisiin. Ihminen saa ”säästöä” esimerkiksi syömällä kotona ravintoloiden sijasta, siivoamalla itse kotinsa palkatun siivoojan sijasta, hoitamalla itse lapsiaan perhepäivähoitajan tai päiväkodin sijasta, ja niin edelleen. Pitäisikö nämä kaikki ja muut vastaavat johdonmukaisesti saattaa verolle? No ei todellakaan, eikä pidä ”asuntotuloakaan”.

Itse asiassa joskus ajattelin kirjoittaa parodian siitä, kuinka työttömyys ratkaistaisiin verottamalla kaikkea ihmisten omatoimista tekemistä. Luulin jo sen kirjoittaneenikin, mutta en ainakaan nyt löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Ideana kuitenkin oli se, että esimerkiksi kodin siivoamisesta itse pitäisi maksaa valtiolle ne vastaavat työn sivukulut, jotka siivoojan palkkaamisesta olisi pitänyt maksaa. Nehän ovat tietyllä tavalla ajateltuna valtion täysin ansaittuja (heh heh) tuloja, joita tavallisella ihmisellä ei ole oikeutta kiertää tekemällä asioita itse työvoiman palkkaamisen sijasta.

Tällä kertaa vastaavaa ideaa ajavat siis ihan oikeat tutkijat ja virkamiehet, joten parodiahorisontti on ylitetty. Taisin tarkemmin ajatellen pitää tuota parodiaani liian vaarallisena julkisesti esitettäväksi, jokuhan saattaisi ottaa sen tosissaan. Nyt siitä ei enää ole pelkoa.

On muuten huomattava, että ”asuntotulolla” on oikeasti myös kustannuksia, nimittäin vaihtoehtoiskustannuksia: asumalla omistusasunnossaan ihminen ”menettää” ne tulot, jotka hän saisi asuntonsa antamisesta vuokralle. Yleisen tukipolitiikan ja asuntotulologiikan johdannaisena olisi varmaankin asianmukaista korvata omistusasujille nämä menetetyt tulot…

Asumisen verotuksessa on toki kehitettävää, siitä ei päästä mihinkään. Esimerkiksi edellä mainittujen tutkijoiden toinen vaihtoehtomalli heidän ideaalimallilleen sisältää asuntolainojen korkovähennyksen poiston. Tämä olisi ihan asiallinen muutos, sillä vaikka verovähennykset ovat lähtökohtaisesti hyvä juttu, korkovähennyksessä on kysymys omistusasumisen tukemisesta, joka paitsi siirtyi omistusasuntojen hintoihin hyvin nopeasti, myös vääristää markkinoita ja kannustaa omistusasumiseen niissäkin tilanteissa, joissa vuokralla asuminen olisi muuten järkevämpää. Sama tietysti koskee muitakin vastaavia tukia, mutta korkovähennyksen poistaminen olisi varmaankin helpointa ja nopeimmin toteutettavissa. Verotusta kokonaisuudessaan on toki leikattava, eli korkovähennyksen poistaminen ei saa olla keino kiristää kokonaisveroastetta.

Järkevintä verotus- ja asumispolitiikkaa ajaa Suomen poliittisista liikkeistä Liberaalit ry. Lue Liberaalien tavoiteohjelma ja täytä kannattajakortti verkossa, jotta Liberaalit voivat asettaa ehdokkaita seuraavissa eduskuntavaaleissa ja ajaa ohjelmansa mukaista edistyksellistä politiikkaa.

[Päivitys 14:34: Yllä viittaamani aiempi kirjoitukseni oli tietenkin Työllistäminen kannattavammaksi. Kiitokset sen löytäneelle Juusolle! Jokohan sitä on tullut blogattua liikaa, kun ei enää löydä omia kirjoituksiaan…]

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Hyvinkään suunnitelmista yleiskaavamuutokseksi, jonka seurauksena Rääkänpään 80 omakotitalon pientaloalue muuttuisi kerrostaloalueeksi. Yleiskaava-arkkitehti Seppo Itkoselta saamani tiedon mukaan kahdeksan näistä tonteista on kaupungin vuokratontteja, loput ovat yksityisomistuksessa, jos nyt yksityisomistuksesta voidaan ylipäätään puhua, sillä (yleensä täysin hyödytöntä) valitusoikeutta lukuunottamatta tonttien omistajilla ei ole todellista sananvaltaa omaisuutensa suhteen. Yleiskaavamuutoksen myötä kunta pakkolunastaa tontit ja rakennukset sopivaksi katsomallaan hinnalla, riippumatta ”omistajien” tahdosta.

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, että Suomessa ei todellisuudessa tunneta yksityisomaisuutta tai itsemääräämisoikeutta lainkaan. Ihmiset kuvittelevat omistavansa taloja, tontteja, aseita tai muuta omaisuutta, mutta oikeasti ne ovat vain lainassa valtiolta, joka pystyy tekemään niillä mitä tahansa milloin tahansa. Riittää kun poliitikko tai virkamies vetoaa epämääräisesti yleiseen etuun ja yksilö saa luvan väistyä. Ja jos ei väisty, virkavalta käy toimeen. Pakkolunastus ei toki ole sinänsä mikään uusi asia, mutta harvoin sitä on taidettu käyttää kokonaisiin asuinalueisiin.

Täysin samaan kategoriaan kuuluvat alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotyöryhmän pohdinnat ”asuntotulon” verottamisesta. Asuntotulohan tarkoittaa sitä laskennallista hyötyä, joka muodostuu ihmisen ”[oikeudesta] asua omistusasunnossaan ilmaiseksi”. Eliitin juoksupoika Hetemäki oli toki siinä oikeassa, että ”tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle”. Vai että oikein ”tavalliset” ihmiset…

Nyky-Suomessa sinä et omista omaisuuttasi, etkä edes itseäsi. Sinä toki saat hallita jotain omaisuutta ja jollain tavoin määrätä elämästäsi, mutta vain ja ainoastaan siinä määrin ja niin kauan kuin se on Valtion ja sitä johtavan Eliitin etujen mukaista. Eikö tämä pelota ketään? Eikö ole päivänselvää, että kun yksilönoikeuksia omaisuuteensa ja itseensä ei kunnioiteta enää edes tämän vertaa, mikään ei enää estä vielä pahempia yksilönoikeuksien loukkauksia?

Mikään nykyisistä eduskuntapuolueista ei näe tässä mitään ongelmaa. Yksikään nykyinen vallanpitäjä ei kyseenalaista valtion ylivertaista oikeutta yksilöihin nähden. Yksilö on Suomen ja maailman pienin sekä sorretuin vähemmistö. Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa vain Liberaalit johdonmukaisesti puolustavat yksilönoikeuksia.

Jos sinuakin pelottaa, älä jää toimettomaksi. Ainoa asia mikä riittää pahojen ihmisten voittoon on se, että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi osoitteessa liberaalit.fi, josta löytyy myös tietoa tapahtumistamme, tai puoluepoliittisesti sitoutumattoman Liberaalimafian tapaamisissa, joissa on usein monia Liberaaleja paikalla. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Kannattajakortteja voi täyttää livenä myös huomenna lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16, jonka jälkeen klo 18:30 mennessä siirrymme ravintola Ali Babaan aloittelemaan illanviettoa… Tervetuloa mukaan!

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Hyvinkään tilanne on muuten kuin suoraan oppikirjasta. Lue Jonathan Gulliblen seikkailujen 7. luku: Parhaat suunnitelmat. Kuvaus on hämmästyttävän tarkka. Ilman tuon luvun olemassaoloa olisin yrittänyt kirjoittaa samat asiat tänne, mutta paljon kehnommin, joten se tosiaan kannattaa lukea. Teksti ei ole edes kovin pitkä.

PS. Muista myös CIEL:in tänään suomeksi julkaisema Päivittäinen tarkastuslista vapaudelle. Tästä blogauksesta tulee minulle heti yksi rasti…

Koska usein kirjoitan yksilönvapaudesta ja paheksun sen rajoituksia ja loukkauksia nyky-yhteiskunnassa, on tietysti aiheellista pohtia myös sitä, voiko yksilö itse vapaaehtoisesti rajoittaa vapauksiaan, kuten eräs lukija sähköpostitse minulta kysyi. Vastaus on tietysti selvä, totta kai voi. Yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus rajoittaa vapauttaan.

Tarkemmin ajatellenhan hyvin suuri osa ihmisten nykyisinkin vapaaehtoisesti tekemistä sopimuksista on jonkinlaisia omien vapauksien rajoituksia. Esimerkiksi työsopimus sitoo tekemään sovitun määrän työnantajan osoittamia töitä tietyssä ajassa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta. Lisäksi työsopimuksessa sitoudutaan siihen, ettei pois voi lähteä milloin tahansa, vaan vähintään irtisanomisajan (usein 2-4 viikkoa) verran on oltava töissä sen jälkeen, kun ilmoittaa lähtöhaluistaan. Myös nykyään melko tavalliset salassapitosopimukset ovat vapaaehtoisia yksilön sananvapauden rajoituksia.

Sopimusvapauden puitteissa yksilöt voivat sitoutua millaisiin sopimuksiin tahansa, niin kauan kuin sopimusten kaikki osapuolet ovat mukana täysin vapaaehtoisesti. Tosin uskoisin, että osa liberaaleista (käsite on kuitenkin aika laaja) kannattaa jonkinlaisia rajoituksia sopimusvapaudelle, esimerkiksi kaikki eivät välttämättä sallisi yksilölle oikeutta myydä itseään orjaksi, mikä periaatteessa olisi täydellisen itsemääräämisoikeuden ja sopimusvapauden puitteissa ihan mahdollinen vaihtoehto.

Oman näkemykseni mukaan tuollainenkin omien vapauksien rajoittaminen pitäisi olla täysin sallittua, siis että valtiolla / muilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta kieltää yksilöltä sellaistakaan valintaa, vaikka se voisikin olla yksilölle itselleen haitallinen. Suostuttelu ja valistus ovat sellaisia muilla ihmisillä käytössään olevia liberalismin mukaisia keinoja, joilla he voivat pyrkiä ehkäisemään yksilöitä tekemästä itselleen haitallisia valintoja.

Sen lisäksi, että yksilö saa rajoittaa omia vapauksiaan täysin vapaasti, yksilön tulee saada tehdä itselleen mitä tahansa, kuten käyttää huumeita, olla käyttämättä turvavyötä tai pyöräilykypärää tai harjoittaa prostituutiota. Minkä tahansa teon, josta syntyy haittaa vain tekijälle itselleen, tulisi olla sallittu (tai paremmin sanoen, muilla ei pitäisi olla oikeutta puuttua sellaisiin tekoihin), ellei yksilö ole aiemmin sitoutunut johonkin tai joihinkin sopimuksiin, jotka tämän estävät. Tietenkään esimerkiksi huumeidenkäyttö ei ole mikään oikeutus tai lieventävä asianhaara tehdä rikoksia muita kohtaan.

Ajatus siitä, että yksilö ei saisi tehdä itselleen haittaa, juontuu tietenkin sosiaalivaltion käsityksestä, jonka mukaan kansalaiset ovat kutakuinkin valtion omaisuutta tai ainakin heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan säilyä työkykyisenä ja veroja maksavana mahdollisimman pitkään. Tätä perustellaan usein sillä, että valtio on niin ja niin paljon heille jo tarjonnut, kuten kustantanut heidän synnytyksensä, koulutuksensa, terveydenhuoltonsa ja niin edelleen.

Vauvoilla ja lapsilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, eivät he itse voi valita syntyvätkö valtion verovaroilla rahoittamissa sairaaloissa vai jossain muualla, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki alaikäisten saamat tuet ovat heidän vanhempiensa saamia tukia, vanhemmathan muuten olisivat vastuussa lastensa terveydestä ja koulutuksesta, ja jos ne tuet jotain velvoittavat, niin niitä vanhempia, eikä lapsia. Hyvin suuri edistysaskel nykyiseen verrattuna olisikin se, jos edes täysi-ikäistyville nuorille annettaisiin vaihtoehto halutessaan jättäytyä sosiaalivaltion ulkopuolelle.

Lopulta kyseessä onkin kehäpäätelmä: ihmiset eivät nykyisin saa tehdä täysin vapaita valintoja, koska heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan, koska he ovat saaneet valtiolta etuuksia, joiden kustantamiseksi heillä täytyy olla velvollisuuksia valtiota kohtaan. Tälle kehäpäätelmälle rakentuu koko sosiaalivaltion ”oikeutus”.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet allekirjoittavat mainitun kehäpäätelmän. Kaikkien niiden mielestä jokainen kansalainen on valtion omaisuutta tai ainakin velkaa valtiolle likimain koko elämänsä. (Kaikkien niiden mielestä valtio voi jopa ottaa velkaa kansalaisten nimissä!) Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa Liberaalit kannattavat yksilön oikeutta itseensä ja vain siitä oikeudesta voi syntyä todellinen vauraus ja menestys.

Jos sinäkin kannatat nykyistä laajempaa tai jopa täydellistä yksilönvapautta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä tänään torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Lauri Gröhn tykkää sensuroida moderoida blogissaan käytävää keskustelua kovalla kädellä, joten otan varmuuskopion kommentistani tänne. Laurin blogissa se tuskin (muuten) pitkään pysyy. Kommentissani viittaan siis Laurin usein toistamaan mantraan siitä, että IPCC:n raportista löydetyt virheet ovat vaikutusraportin puolella (mihin Alestalokin vetosi A-talkissa) eikä se näin ollen ole mikään ongelma, kun WG1:n raportti on säilynyt enemmittä kolhuitta. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin…

Vaikutusraportti (WG2) on muuten myös tieteellinen raportti (tai siis sen ainakin pitäisi olla, mitä se nyt ei ilmeisesti olekaan). Termeillä ”tiederaportti” ja ”tieteellinen” raportti Lauri viitannee WG1:n raporttiin, joka pyrkii osoittamaan ihmisen vaikutuksen ilmastoon tieteellisesti oikeaksi (The Physical Science Basis of Climate Change).

WG2:n tieteellinen raportti (Impacts, Adaptation and Vulnerability) on muuten itse asiassa jopa tärkeämpi kuin WG1, sillä WG2:n maalailemiin vaikutusskenaarioihin perustuu koko poliittinen liikehdintä väitettyyn ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen puuttumiseksi. Vaikka WG1 olisi täysin oikeassa (mitä se ei todennäköisesti ole, pelkästään WG1:n vertaisarviointiprosessin epäselvyydet antavat syyn olettaa, että sielläkin on jotain mätää), niin syytä toimiin ei olisi, ellei WG2 ennustaisi/skenaarioisi WG1:n esittämästä lämpenemisestä katastrofaalisia seurauksia. Siksi WG2:n virheellisyys on yhtä paha tai lähes yhtä paha asia kuin WG1:n virheellisyys on/olisi.

IPCC:n kolmas työryhmä, WG3, puolestaan pohtii toimenpiteitä, joilla asian voi ratkaista (Mitigation of climate change). Näiden työryhmien suhde voidaan kuvata siten, että WG2 rakentuu WG1:n pohjalta ja WG3 rakentuu WG1:n ja WG2:n pohjalta. Jos WG2 on epävalidi, WG3 on myös epävalidi, jos taas WG1 on epävalidi, sekä WG2 että WG3 ovat epävalideja. Tällä hetkellä WG2 seisoo hyvin huteralla pohjalla, joten myös toimenpiteet (WG3) tulisi kyseenalaistaa. Eikä se WG1:kään loputtomiin kestä, tulvavalli on murtumassa WG2:n myötä.

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Samalla kun kotimaassa ja maailmalla vaaditaan IPCC:n pääjohtajan, skandaaleissa ryvettyneen rautatieinsinööri, fossiilimoguli Rajendra K. Pachaurin eroa, Suomen Tasavallan presidentti Tarja Halonen menee ja myöntää hänelle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkin. Näin kertoo Suomen Intian suurlähetystö 10.2.2010:

On behalf of the President of Finland Ms. Tarja Halonen, Prime Minister Vanhanen and Ambassador of Finland to India, Ms. Terhi Hakala presented Dr Rajendra K Pachauri, the Director-General of TERI and Chairman of the Intergovernmental Panel on Climate Change with The Commander of the Order of the White Rose of Finland. Dr Pachauri had been conferred with the award for his decade’s long, dedicated work in promoting international co-operation on climate change and sustainable development.

Voiko presidenttitason henkilö enää olla enemmän todellisuudesta irrallaan? No, koko kansan presidenttimme tietäen, todennäköisesti kyllä voi. Mutta miksi? Joka tapauksessa, onnea kunnianosoituksesta Pachaurille. Olkoon se viimeisesi.

Tiedon bongasi ensimmäisenä nimimerkki hyk Ilmastofoorumin keskustelupalstalla ja lisätietoja kaivoi nimimerkki pikkupoika Keisarin uudet vaatteet -blogista. Kotimainen media on nähdäkseni onnistunut olemaan toistaiseksi huomaamatta tämän kunniamerkkiasian.

Usarin otsikko ”Peetu teki sen: Mitali Suomelle!” menee niin metsään kuin mennä voi. Ei Suomi voittanut mitään mitalia, vaan Peetu Piiroinen voitti. Ihan itse. Kaikki kunnia ja onnittelut siitä hänelle! On toki mukavaa tuntea mielihyvää siitä, että kanssani samaan ryhmään — tässä tapauksessa suomalaisiin — kuuluva henkilö pärjää tuolla tasolla, ja tunnen sitä toki itsekin, ja se varmasti kehittää ryhmäidentiteettiä ja niin edelleen. Mutta siltikään me emme voittaneet, vaan hän voitti (tai siis tuli toiseksi).

Lainaan tähän eilisestä blogistani ”Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa” (minkä puutteen Peetu meni sitten heti katkaisemaan!) pätkän nimimerkin Silurus kommentista, joka kyllä kannattaa lukea kokonaankin:

Toinen koulukunta saattaa katsoa urheilua siksi, että filosofisesti nämä vihaavat hyvää (muissa). Heille tärkeintä urheilussa on nöyryytys ja täydellinen tuho. Väittäisin, että tälle ryhmälle oleellisin asia on kollektivismin eri tasot, joista kansallistunne merkitsee ansaitsematonta ylpeyttä edustajan välityksellä. Tämä ei missään nimessä ole rauhaa rakentava ideologia, ei maiden välillä, eikä vaikkapa jalkapallojoukkueiden kannattajien välillä.

Loistavat urheilusuoritukset ovat loistavia urheilusuorituksia, teki ne kuka tahansa. Ihmisenä — joita me kaikki tosiaan olemme, kansallisuudesta riippumatta — on hyvä olla hyvillään kaikista omista ja muiden huippusuorituksista, sillä ne ovat osoituksia siitä, että ihmiset voivat ja saavat osata ja pärjätä ja yltää ja kehittyä ja niin edelleen. Toisin sanoen, huippusuoritukset osoittavat, että ihmiset voivat ja saavat tehdä huippusuorituksia. Tähän paikkaan kehäpäätelmä mielestäni jopa sopii. Lainaan lisää Silurusta:

Olen kyllä sitä mieltä, että urheilu on kannattavaa yksilölle ja että urheilun katsominen ja esikuvien arvostaminen, jopa jonkinlainen ’sankareiden palvonta’ on terveellistä. Kyse on siitä, mitä urheilu todellisuudessa on verrattuna vaikkapa lintujen bongaukseen (joka epäilemättä on myös jossain määrin virkistävää ja hyödyllistä, mutta paljon rajatummassa kontekstissa). Urheilu edustaa ja sisältää tavoitteiden saavuttamista. Urheilutapahtuma visualisoi lyhyessä ajassa abstraktin oppitunnin elämästä itsestään; urheilu nostaa jalustalle, siis arvostaa, erinomaisuutta, laadukkuutta, eikä ainoastaan suhteellista ”paremmuutta”. Menestyäkseen urheilussa on tehtävä pitkän aikavälin suunnitelmia ja *investointeja* (ei siis uhrauksia). Siksi urheilu on urheilua harrastavalle hyödyllistä.

Suuret urheilukilpailut todellakin edistävät maailmanrauhaa — se tapahtuu sen abstraktion kautta, että kilpailijoilla ja katsojilla on yhteiset arvot, jotka ovat nimenomaan menestyksen, suuruuden ja loistavuuden arvostaminen ja ihmisen näkeminen sankarillisena ja kyvykkäänä elämään. Nekin ihmiset, jotka arvostavat keskinkertaisuutta — siis suorastaan vihaavat keskinkertaista paremmin menestyviä ihmisiä lähipiirissään, todennäköisesti silti arvostavat urheilua, koska se antaa heille toivon pilkahduksen siitä, että ehkä ihmisellä silti on mahdollisuus ja kyky menestyä.