Pasi.fi

Aina kun Suomessa joku tekee jotain kamalaa, kuten tuhopolttaa perheensä, työntää jonkun junan alle tai ammuskelee koulussa, jonkun unohdetun kiven alta ryömii esiin joukko kolumnisteja, toimittajia ja yleisönosastokirjoittelijoita, jotka itsesyytöksessä ja -säälissä rypien kysyvät "mikä meitä suomalaisia vaivaa, miksi me teemme tällaista?" Jos jotain kamalaa tapahtuu maailmalla, kysytään "mikä meitä ihmisiä vaivaa, miksi me teemme tällaista?" Samaan hengenvetoon nämä kollektivismin hävyttömät airueet vaativat yhä uusia turvaverkkoja, yhä enemmän valvontaa ja ennen kaikkea yhä enemmän yhteisvastuuta, jotta "me emme enää tekisi mitään tällaista".

Mitä yhteistä vaikkapa minulla, sinulla, Jenni Tammisella ja Timo Harakalla on? Toki, me olemme kaikki ihmisiä, me kaikki puhumme suomea, meillä kaikilla on Suomen kansalaisuus (tosin sinusta en tiedä), meidän kaikkien on hengitettävä, juotava ja syötävä elääksemme... Me kaikki kuulumme mielivaltaiseen määrään erilaisia ryhmiä, aina noista ihmisyydestä ja suomalaisuudesta lähtien. Ehkä olemme kaikki myös savuttomia, en tiedä. Jos joku ei-tupakoitsija tekee jotain kamalaa, kysymmekö "mikä meitä savuttomia vaivaa?" vai koskeeko yhteisvastuu vain ryhmiä, jotka muodostuvat niistä ominaisuuksista, joita ei voi itse valita?

Yhteisten asioiden lisäksi on yhtä mielivaltainen määrä erilaisia ryhmiä, joihin me kaikki emme kuulu. Esimerkiksi minä ja Timo olemme miehiä, kun taas Jenni on nainen, sinusta en taaskaan tiedä. Jos joku suomalainen mies tekee jotain kamalaa, onko minun ja Timon kysyttävä "mikä meitä miehiä vaivaa?" Jennin joutuessa valitsemaan vaihtoehtojen "mikä meitä suomalaisia vaivaa?" tai "mikä teitä miehiä vaivaa?" välillä, tai käytettävä jopa molempia?

On selvää, että tiettyjen ryhmien (kuten kansalaisuus ja ihmisyys) jäsenille yritetään vierittää yhteisvastuuta toistensa teoista ja usein myös sitä kautta perustella omaa poliittista agendaa, mikä se sitten kulloinkin on. Hyvin epäselväksi kuitenkin jää se, että mistä se yhteisvastuu oikein tulee? Miksi suomalaiset missään tapauksessa olisivat vastuussa toistensa teoista? Me emme ole yhteismieli. Me emme voi tuntea toistemme ajatuksia. Me emme voi määrätä toistemme tekemisiä, eihän meillä ole oikeutta siihen sen paremmin suomalaisina kuin ihmisinäkään. Joten mistä yhteisvastuu?

Me olemme yksilöitä. Meillä on ehkä yhteinen kieli ja sama kansalaisuus, mutta me jokainen olemme yksilöitä. Yksilöt vastaavat teoistaan ja tekemättä jättämisistään ihan itse. Jos joku tekee jotain kamalaa, vastuussa on yksin hän, ei kukaan muu. Ei hänen vanhempansa, ei hänen puolisonsa tai rakastettunsa, eivät hänen lapsensa, ei hänen sisaruksensa, ei hänen ystävänsä, ei hänen naapurinsa, ei hänen kotikuntansa väki, eikä myöskään kukaan toisella puolella Suomea tai maailmaa asuva täysin tuntematon ihminen. Vaikka me kaikki yhdessä pyytäisimme ja vaatisimme yhtä henkilöä tai vaikka useampaakin tekemään jotain kamalaa, me emme olisi vastuussa, vaan ainoastaan se, joka tekee.

Vastuu voisi siirtyä meille muille ainoastaan silloin, kun me vain uhkailemalla ja pakottamalla saisimme tekijän tekemään tekonsa. Pakotimmeko me suomalaiset esimerkiksi Auvisen ja Saaren tekoihinsa? Pakotimmeko me ihmiset Breivikin tekoihinsa? Uhkailimmeko edes?

Yhteisvastuu on valhetta. Voimme olla vastuussa ainoastaan omista teoistamme, vain siitä, ettemme itse tee kenellekään muulle pahaa. Voimme näyttää tästä esimerkkiä ja voimme pyytää, suostutella ja valistaa muita olematta tekemään kenellekään muulle pahaa. Vaikka emme näin tekisi tai yrityksemme epäonnistuisivat, emme silti voi olla vastuussa muiden teoista.

Korostamalla yhteisvastuuta yksilön vastuun sijasta mahdolliset pahantekijät saavat ainoastaan huonon, kannustavan signaalit - ehkä hekään eivät ole yksin vastuussa omista teoistaan, vaan voivat vierittää syyn ikävälle lapsuudelle, koulukiusaajille, ahdasmieliselle uskontoa pakkotyrkyttäneelle mummolle tai ihan vaan kaikille "ahdistavan" tai "ikävän" ilmapiirin luomisesta. Ehkäpä te yhteisvastuun korostajat sittenkin voitte syyttää itseänne.

Yksilön oman vastuun korostaminen olisi hedelmällisempää paitsi mahdollisten pahantekijöiden kohdalla, myös yhteiskunnassa ja politiikassa yleisemminkin. Omat huonot ratkaisut, kuten yletön syöminen, tuhoisa ryyppääminen tai kovien huumeiden nappailu, olisivat omia huonoja ratkaisuja, eivätkä niiden jäljet olisi suinkaan muiden verovaroilla kustannettavia. Yhteiskuntarauhankin kannalta voisi olla elähdyttävää, ettei muita pakotettaisi maksamaan, saati sitten syyllistettäisi, yksien virheistä.

Sama pätee muuten toisinkin päin. Jos suomalainen urheilija voittaa maailmalla tai jos suomalainen keksijä innovoi maailmalla menestyvän tuotteen, niin emme "me" silti ole parhaita - myös ansio kuuluu yksilöille, siinä missä vastuukin.

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Helsingin Sanomiin oikein kolumnin kirjoittanut Elina Grundström on sitä mieltä, että velka ei ole moraalikysymys. Kreikan hallituskaan ei Elinan mukaan mahtanut oikein mitään sille, että ulkomainen lainaraha vyörymällä vyöryi maahan, mitä nyt muun muassa vähän vääristeli tilastoja suurten amerikkalaisten investointipankkien paitsi päästäkseen mukaan euroon, myös ottamaan lisää velkaa.

Elina on luonnollisesti tässäkin väärässä. Velka ei ole tietenkään ole pelkästään moraalikysymys, mutta kyllä se sitäkin on.

Moraali ei sinänsä liity velan ottamiseen tai antamiseen, eikä välttämättä suoraan edes maksamatta jättämiseen, jos maksukyvyttömyys on suunnittelematonta, sillä velanantajahan ottaa aina riskin luottotappioista; osittain juuri siksihän velasta maksetaan korkoa, siis sen lisäksi, että ylipäätään saataisiin velanantaja antamaan velkaa eikä sijoittamaan rahojaan johonkin tuottavampaan.

Jos sen sijaan maksukyvyttömäksi hakeudutaan tarkoituksella, jotta velkaa ei voisi eikä tarvitsisi maksaa pois, tai alunpitäenkin haettiin velkaa antamalla vääriä tietoja tulevasta maksukyvystä tai luottokelpoisuudesta, niin kyseessähän on puhdas petos. Jos petos ei ole Elinan mielestä moraalikysymys, niin johan on kumma. Ja kuten alussa todettiin, juuri tätähän Kreikka on harjoittanut alusta lähtien, siis aloitettuaan pyrkimisen mukaan euroon. Kreikan tilikirjojahan keiteltiin Goldman Sachsinkin tuella niin, että vanhan vitsin venäläistä yrittäjääkin hirvittäisi.

Toinen velan moraalikysymys liittyy Elinankin kolumnissaan hehkuttamaan virhepäätelmään, että valtioiden ei koskaan tarvitsisi maksaa velkojaan pois. Tältä asia toki voikin näyttää valtioiden velkaantumishistoriaa seuratessa, kun vuosikymmeniä ja joissain tapauksessa vuosisatoja velkaa on vain otettu ja otettu sekä vanhat maksettu pois uudella velalla tai "järjestelty". Tämä on kuitenkin ollut mahdollista vain siksi, että valtioiden takaisinmaksukyvyn on kuviteltu kasvavan vähintään käsi kädessä velkamäärien kanssa.

Mutta mietitäänpäs vaikkapa satunnaista rahastosijoittajaa nimeltä Ella. Ella on varovainen sijoittaja ja pelkää pörssikurssien heilahtelujen vievän rahansa. Toisaalta, ei se pankkitilin mitätön korkokaan Ellan mieltä lämmitä. Siispä Ella pistää rahansa varmoina mainostettuihin korkorahastoihin, jotka sijoittavat Ellan ja muiden rahat AAA-luokiteltujen valtioiden velkakirjoihin.

Kun sitten tulee se päivä, jolloin osan tai kaikkien kyseisistä AAA-valtioista luotettavuus niiden kuvitellusta takaisinmaksukyvystä katoaa eikä pelastuspaketteja enää tule, on myös yksityisten sijoittajien vuoro kantaa kortensa kekoon. Tällöin Ellakaan ei saa sitä huikeaa kahden tai kolmen prosentin vuosittaista korkotuloa, vaan menettää suuren osan, ehkä yli puoletkin pääomastaan; jopa kaiken, jos pahasti käy.

Koska valtiot eivät oikeasti voi velkaantua loputtomasti, tämä tilanne tulee vastaan kaikkien valtioiden kohdalla, jos ne eivät lopeta velkaantumistaan. Koska valtiot eivät aio lopettaa velkaantumistaan, vaan johtavat kansantaloustieteilijätkin, puhumattakaan satunnaisista kolumnisteista, kilvan hehkuttavat virhehokemaa, ettei velkoja koskaan tarvitse maksaa pois, niin tällaisten roskapaperivelkakirjojen markkinoiminen varmoina sijoituskohteina on kaikkea muuta kuin moraalista toimintaa, niin välittäjiltä kuin poliitikoiltakin.

Valtioiden velkaantumisen kolmas ja pahin moraalinen dilemma liittyy kuitenkin siihen, miksi valtiot ylipäätään ottavat velkaa. Ne nimittäin tekevät sitä siksi, että äänestäjille luvataan ja annetaan yhtä ja toista, jos nyt ei ihan kuuta taivaalta, mutta verorahat riittävät vain niin valitettavan lyhyen matkaa, eikä verojen kiristäminen loputtomasti äänestäjiä suuresti miellytä. Velka ei puolestaan maksa juuri mitään, sitä on saatavilla näennäisen loputtomasti tai ainakin olennaisimpien lupausten verran ja kaikki tietävät ettei sitä tarvitse koskaan maksaa pois, tai ei ainakaan itse tarvitse olla enää siitä päättämässä, vaan sen tekee joku muu; joten, miksipä poliitikot - Kreikan sellaiset mukaanlukien - eivät ottaisi velkaa?

Mutta aivan kuten yksityistenkin, myös valtioiden (mehän olemme valtio, eikö?) on maksettava velkansa joskus pois. Ja niinhän ne tekevätkin jatkuvasti, mutta nykyisin se tehdään ottamalla uutta velkaa velanmaksuun. Jonain vähemmän kauniina päivänä kuitenkin käy niin, että säästöt on syöty ja kukaan ei enää luota kenenkään velanmaksukykyyn eikä uutta velkaa enää tule. Tällöin velat on maksettava kiristämällä verotusta tai säästämällä muista kuluista hirmuisesti, todennäköisesti sekä että.

Valtion velkaantuminen on siis tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Se on poliitikoille helppoa, sillä maksupäivä on ollut aina vuosikymmenien päästä. Eivät he enää itse ole niitä veronkiristyksiä ja leikkauksia tekemässä. Se on myös äänestäjille, varsinkin vanhemmalle väelle helppoa. Eivät he ole enää niitä veroja maksamassa tai palveluita menettämässä.

He - sekä poliitikot että äänestäjät - ovat ottamalla velkaa valtiolle eläneet lastenlastensa tai lastenlastenlastensa kustannuksella.

Ja jos se on Elinan mielestä moraalista toimintaa, niin toivonpa vaan, ettei hänellä ole lapsia. Sitä kun ei tiedä, mitä tuollaisesta moraalikasvatuksesta seuraisi.

Kuten jo mainittu, valtio pääsee eroon veloistaan myös järjestelemällä ne eli jättämällä ne maksamatta, tarvittaessa osoitellen innokkaimpia velkojia velaksi hankituilla panssarivaunuilla ja sotalaivoilla. Tällöin lapsenlapset toki säästyvät, mutta velkojia on tullut petettyä oikein olan takaa.

Toinen perinteinen keino on pistää painokoneet pyörimään ja maksaa velat pois monopolirahalla. Tällöin velkojat kyllä nimellisesti saavat rahansa, mutta jokaisen pennin tai sentin arvo onkin vähemmän kuin velkaa annettaessa. Samalla myös ne veroja muutenkin maksavat lapsenlapset joutuvat taas kärsimään ja maksamaan isiensä synneistä, sillä myös inflaatio on vero, se ei vain näy palkkalaskelmassa eriteltynä, mutta jokainen palkaksi saatu euro muuttuu rahanpainamisen ja inflaation myötä aiempaa arvottomammaksi.

Kuten jo sanottua, tavalliseen velan ottamiseen ja antamiseen moraalikysymykset eivät sinänsä liity, mutta valtion velkaantumiseen todellakin liittyy, ja moraali on siitä kaukana.

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Kun viisi vuotta sitten ehdotin vähemmän kuin puoliksi vakavissani kaiken kieltämistä, en arvannut, että joskus ehdottaisin sitä myös hieman enemmän vakavissani.

Erään nettikuvan innoittamana pohdiskelin nimittäin jälleen kerran kannabiksen ja muiden huumeiden laillistamiskysymystä sekä niiden nykystatusta laittomina aineina. En ole aivan varma, miten päädyin tuossa wanhassa kysymyksessä hieman uusille urille, mutta yllätyin hieman itsekin uudesta havainnostani.

Kun kannabiksen nykytilaa miettii tarkemmin, niin ei voi olla huomaamatta, että eihän siinä juurikaan vikaa ole. Ihmiset ostavat ja myyvät sitä, polttelevat ja leipovat muffinseihin, ja niin edelleen. Kauppa käy ja sekä ostajat että myyjät ovat tyytyväisiä, eikä ketään pakoteta mihinkään. Kuulostaa aivan vapaalta markkinataloudelta! Tilanne olisi kerrassaan erinomainen, elleivät valtion korstot ottaisi kiinni, vangitsisi ja sakottaisi satunnaisesti kiinnisaamiaan vapaaehtoisen kaupankäynnin osapuolia.

Kannabiksen laillistamista koskeva keskustelu käy kuitenkin kuumana ja suuri joukko ihmisiä yrittää tosissaan ajaa sen laillistamista. Mutta mitä laillistamisesta sitten seuraisi, ilmeisen valtion korstojen harrastaman pamputtamisen loppumisen lisäksi siis? No tietenkin lisää pamputtamista, joskin eri muodossa.

Laillinen kannabis olisi vahvasti säädeltyä, kuten tupakka, alkoholi ja eri asteisesti kaikki muutkin kaupoista saatavat tuotteet. Vain tietynlainen, vain tietyllä tavalla pakattu, vain tietyissä paikoissa viljelty, vain tietyissä paikoissa myytävä ja vain tiettyjen valmistajien tuottama kannabis kelpaisi lainsäätäjille ja byrokraateille lailliseksi aineeksi.

Lisäksi verotus astuisi mukaan koko tuotanto- ja myyntiketjuun. Yht'äkkiä sekä kannabiksen tuottajat että myyjät olisivat verovelvollisia tuloistaan, puhumattakaan kuluttajahintaan ilmestyvistä valmiste- ja arvonlisäveroista.

Tätäkö kannabiksen laillistamista ajavat oikeasti haluavat? Valinnanvara vähenisi ja tavara kallistuisi, verokarhun ja sääntelystä kicksinsä saavien byrokraattien hieroessa karvaisia käsiään. Lisäksi sääntelyn ulkopuolisten kannabistuotteiden tuottaminen, myyminen ja maahantuonti säilyisi varmasti kiellettynä tai rajoitettuna, aivan kuten tupakan ja alkoholin kohdalla. Ollaanko tässä vapaaehtoisesti tarjoutumassa vaihtamaan yksi paha moneen pienempään?

Kannabiksen nykytila laittomana aineena olisikin kerrassaan täydellinen, jos valtio ei pamputtaisi osallisia. Käräjien kautta tapahtuvan pamputtamisen vaihtaminen sääntelyn ja verotuksen kautta tapahtuvaan pamputtamiseen ei kuitenkaan vähennä pamputtamista vaan lisää sitä. Kannabiksen laillistajat kysyvät siis valtiolta, että voisiko tämä lyödä heitä sata kertaa nyrkillä sen sijaan että löisi kerran pesäpallomailalla.

Itse en tykkää väkivallasta yhtään sen enempää, vaikka se olisi kuinka hienovaraisempaa ja lievempää. Ainoastaan aloitteellinen väkivallattomuus on sivistynyttä. Tästä näkökulmasta looginen vastaus kannabiskysymykseen olisikin kaivautuminen syvemmälle maan alle. Pamputtaminen vähenisi välttämättä, kun osallisia ei saataisi niin paljon kiinni.

Tällä johdannolla pääsemmekin varsinaiseen asiaan. Jos vastustamme kaikkinaista pamputtamista ja väkivaltaa, niin emme voi haluta siirtää pimeillä (vapailla) markkinoilla olevia hyödykkeitä ja palveluita laillisille (säännellyille) markkinoille. Kääntäen on selvää, että vapaat markkinat laajenisivat, jos entistä useampi hyödyke ja palvelu kiellettäisiin. Ergo, kielletään kaikki!

No, kaiken kieltäminen on tietenkin käytännössä mahdotonta. Edes pähkähulluin joukko poliitikoita ei ottaisi asiakseen kieltää vaikkapa leipää ja maitoa, jos kohta veden kieltoa on silloin tällöin eri maissa poliitikkotasoltakin väläytelty. Mutta jotain vikaa järjestelmässä on, kun minkä tahansa hyödykkeen ja palvelun voisi toivoa olevan mieluummin laiton kuin laillinen.

Yksi kieltolakipolitiikan mielenkiintoisimpia lieveilmiöitä on muuten se, että se saa käytännössä yksinään aikaan pimeiden markkinoiden haitallisina pidetyt lieveilmiöt, kuten myyjien (usein järjestäytyneen rikollisuuden) häikäilemättömyyden, selvästi rikollisen toiminnan ja jopa jonkinlaisen käytännön toteutuksen porttiteoriasta.

Syy tähän on yksinkertaisesti se, että jonkin asian ollessa laitonta, turvallisuushakuiset (eli ns. lainkuuliaiset) yrittäjät eivät sille markkinalle lähde, jättäen pelikentän vapaaksi ehkä vähemmän yrittäjähenkisille ja -taitoisille mutta riskinottohalukkaammille laveamman tien kulkijoille. Toisin sanoen, kieltolakipolitiikka on suoraa tukea järjestäytyneelle rikollisuudelle rajatessaan rehelliset ja mahdollisesti kyvykkäämmät yrittäjät pois kilpailusta.

Kaiken kieltäminen voisi muuttaa tätä siinä mielessä, että kaikki yrittäjät olisivat osa pimeitä markkinoita, jolloin heillä ei olisi mitään syytä jättää esimerkiksi kannabiskauppaa järjestäytyneen rikollisuuden käsiin.

Luonnollisesti kaiken kieltäminen johtaisi myös valtion rahoituspohjan tuhoutumiseen ja siten valtion kaatumiseen, jolloin kaikesta tulisikin sallittua. Ei huono sekään.

Sananvapautta vastaan hyökkäävät poliitikot, kolumnistit ja bloggarit ovat jälleen aktivoituneet. Heidän lempiaivopierunsa on tyypillisesti se, että sananvapaus on toki todella tärkeä, mutta että sananvapauteen liittyy aina vastuu. Tällä perustellaan sitä, että ihan kaikkea ei saisikaan sanoa, vaikka sana onkin vapaa, ja jos sitten sanookin jotain tähän kategoriaan kuuluvaa, niin sakkojen lisäksi voi häkki heilahtaa.

Kuten kaikki tietävät, Savossa asiat ovat toisin. Siellä vastuu siirtyy kuulijalle, ainakin siis ehdan savolaisen huastellessa. Vaikka tämä asia todetaankin useimmiten enemmän tai vähemmän huumorimielessä, niin silti se näyttää tekevän Savosta likipitäen ainoan paikan koko mualimassa, jossa asia ymmärretään oikein.

Mutta otetaanpas hieman pakkia ja palataan perusasioihin. Meillä kaikilla on aivot ajattelemiseen; äänihuulet, kieli, keuhkot, henkitorvi, hampaat ja huulet, jotka osallistuvat äänen ja puheen tuottamiseen; korvat sisäosineen kuulohavaintojen tekemiseen; sekä sormet, joista on suunnaton apu kirjoittamisessa, puhumattakaan koko joukosta muita ruumiinosia, joilla voimme tehdä yhtä jos toistakin.

Voinemme myös melkoisella varmuudella todeta, että jokainen meistä omistaa yksinoikeudella oman kehonsa kaikkine sen osineen, eikä näin ollen kukaan omista kenenkään muun kehon mitään osaa. Eikö niin? Minun ei tarvinne kertoa, mitä eriävän mielipiteen jättäminen tähän asiaan käytännössä tarkoittaisi.

Aivomme ovat meille täysin yksityiset. Niiden tilaa ja sisältöä ei voi kukaan muu havainnoida. Ajattelunvapaus on siis väistämättä aina täysi, koska vaikka ajatusrikokset lisättäisiinkin rikoslakiin, rikollisia ajatuksia ei voitaisi koskaan löytää ennen kuin aivojen omistaja pistää ajatuksensa täytäntöön. Toisin sanoen, koska omistamme aivomme, voimme tehdä niillä mitä ikinä haluammekin. Tietynlaisten ajatusten kieltäminen tai tietynlaisten ajatusten pakottaminen loukkaisivat omistusoikeuttamme omiin aivoihimme, vaikka tällaisen kiellon tai pakon toimeenpano ja valvonta olisivatkin mahdottomia.

Kuten edellä todettua, myös ääni- ja kirjoituselimemme ovat meidän jokaisen loukkaamatonta yksityisomaisuutta. Voimme siis tehdä niillä mitä ikinä haluammekin eli sanoa, laulaa, huutaa, kuiskata sekä kirjoittaa ja piirtää mitä ikinä mieleen juolahtaakin. Sananvapaus, tiedättehän. Tietynlaisen puheen tai kirjoituksen kieltäminen (tai pakottaminen) loukkaisi omistusoikeuttamme näihin oman kehomme osiin.

Omaa kehoamme koskeva omistusoikeus kohtaa rajansa siinä, että vaikka voimme tehdä kehollamme mitä ikinä haluammekin, niin emme voi tehdä sellaisia asioita, jotka loukkaavat jonkun toisen samaa oikeutta. Emme siis voi nyrkillämme lyödä toista ihmistä, koska se loukkaisi tuon toisen ihmisen omistusoikeutta hänen kehoonsa. Itseämme toki voimme lyödä, jos siltä tuntuu.

Puheen ja kirjoituksen kohdalla ristiriita tulee vastaan korvissa ja silmissä. Se, että omistamme korvamme ja silmämme, tarkoittaa oikeuttamme päättää muun muassa siitä, mitä kuuntelemme, mitä luemme, mitä emme kuuntele ja mitä emme lue. Sananvapauden rajoittaminen loukkaisi myös oikeuttamme kuulla ja lukea noita kiellettyjä asioita. Toisaalta, jos henkilö A puhuu jotain, mitä henkilö B ei halua kuunnella, ristiriita on valmis. Molemmilla on yhtä suuri omistusoikeus puhe- ja kuuloelimiinsä, joten itsensä omistamisen oikeudesta ratkaisua riitaan ei voi juontaa. Tällöin avuksi on otettava muut omistusoikeudet. Esimerkiksi jos B omistaa tilan, jossa A puhuu, hän voi pyytää A:ta lopettamaan tai poistumaan. Jos taas tilan omistaja on A, hän voi pyytää B:tä jatkamaan kuuntelemista, tukkimaan korvansa tai poistumaan. Jos tilan omistaa C, hän voi pyytää haluamaansa osapuolta tai heitä molempia poistumaan.

Kirjoitusten ja piirrosten kohdalla asia on toki vielä yksinkertaisempi. Jos B ei pidä A:n tuotoksista, hän voi kääntää sivua, vaihtaa nettisaittia tai tv-kanavaa, tai ihan vain ummistaa silmänsä. Jos taas C omistaa sanomalehden, hän ja vain hän päättää mitä sen sivuilla julkaistaan, eikä A:lla tai B:llä ole mitään oikeutta saada kirjoituksiaan julkaistua siinä lehdessä. Sananvapaus ei sisällä oikeutta saada sanomaansa julki muiden omistamissa medioissa.

Entä jos A kertoo B:lle, että C on tyhmä ja että tyhmät ihmiset pitäisi hakata, ja B tästä innostuneena menee ja hakkaa C:n? Onko A:lla tällöin sen paljon puhuttu sananvapauteen liittyvä vastuu puheestaan ja onko A osasyyllinen B:n tekoon?

Ei ole. Edellä esitetyn mukaisesti tässä tilanteessa A käyttää omistusoikeuttaan puhe-elimiinsä ja B käyttää omistusoikeuttaan kuuloelimiinsä. Kun viesti saavuttaa B:n itseomistamat aivot, kaikki mitä tapahtuu sen jälkeen, on vain ja ainoastaan B:n käsissä. Hän voi päättää, että A on itse tyhmä kun moisia puhuu, eikä tyhmiä muuten saa hakata. Hän voi siis päättää olla luottamatta A:han. Toisaalta, hän voi ottaa A:n viestin vakavasti ja vieläpä uskoa hänen älyttömän väitteensä hakkaamisesta. Kolmanneksi, hän on jo aiemmin saattanut päättää hakata B:n omien syidensä vuoksi.

Jos B sitten hakkaa C:n, se on ensinnäkin hänen oma päätöksensä ja toisekseen hänen ja vain hänen oma tekonsa. Kukaan muu ei voi olla siitä teosta vastuussa kuin B, ei edes vaikka voisimme jotenkin osoittaa, että kimmoke tekoon tuli A:n puheista eikä B:n omista aiemmista ajatuksista, mitä emme tietenkään voi tehdä, koska B:n aivojen sisältöön emme pääse käsiksi.

Mitä yhteiskunta siis voi tehdä A:lle, joka ilmiselvästi pyrkii yllyttämään ihmisiä hakkaamaan toisia ihmisiä? Ei mitään. Emme voi koskaan etukäteen tietää, ottaako kukaan A:ta vakavasti, emmekä jälkikäteen voi varmasti tietää, johtuiko jonkun muun teko A:n puheesta. Ja vaikka voisimmekin, vastuu on silti vain ja ainoastaan tekijän. Ajankohtaisesti verraten, ei sen paremmin lutkamainen pukeutuminen kuin lutkamainen puhekaan oikeuta raiskaukseen. Vastuu on aina vain ja ainoastaan tekijän.

Yksilöinä voimme kuitenkin tehdä jotain jokaiselle "A":lle, jos nämä heittäytyvät tuollaiseen naurettavaan käyttäytymiseen. Voimme kertoa jokaiselle A:n kuulijalle, että A on väärässä, pyrkien siten vähentämään A:n mahdollista onnistumista. Ja koska A on naurettava väittäessään, että ihmisiä saa hakata, voimme myös ihan vain nauraa A:lle. Toki itse suosittelen perusteltua keskustelua A:n argumenttien virheistä, mutta joskus nauraminen on ihan hyvä vaihtoehto.