Pasi.fi

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.

Eilen Yhdysvaltain Tähtitieteellinen Seuran (American Astronomical Society, AAS) aurinkofyysikkojen vuosittaisessa kokoontumisessa julkaistiin eräänlainen uutispommi: kolme eri tutkimuslinjaa ennustaa auringon aktiivisuuden vaipuvan eräänlaiseen horrostilaan seuraaviksi vuosikymmeniksi. Nykyinen varsin vaisuksi jäävä aurinkosykli #24 on parhaillaan lähestymässä huippuaan, jonka ennakoidaan tapahtuvan toukokuussa 2013, minkä jälkeen se hiipuu, mutta joidenkin arvioiden mukaan auringon seuraava 11-vuotinen sykli, #25, saattaa jäädä jopa olemattomaksi auringon aktiivisuudella ja aurinkopilkuilla mitattuna. Tämä olisi jopa huolestuttava merkki Daltonin tai Maunderin minimien toisintumisesta.

Daltonin ja Maunderin minimit yhdistetään yleisesti kylmään ilmastoon. Aurinko on loppujen lopuksi maapallon ja sen ilmaston ainoa todella merkittävä energianlähde, joten asialla on merkitystä. Jos auringon aktiivisuuden lasku aiheuttaa maapallon ilmaston viilenemistä, mikään mielekäs määrä ihmisen tuottamaa hiilidioksidia tai metaania ei pysty sitä peruuttamaan.

Tästä päästään siihen, että kylmyys on ihan aikuisten oikeasti ikävämpi juttu kuin lämpimyys. Lämpöön ja lämpenemiseen voidaan sopeutua, esimerkiksi maanviljelyksessä lajikkeita vaihtamalla, mutta kylmyyteen ja kylmenemiseen sopeutuminen on huomattavasti vaikeampaa, esimerkiksi maanviljelyksessä lajikkeen kuin lajikkeen sadot pienenevät kylmenemisen myötä.

Vastaavasti siinä missä lämpeneminen yleisesti ottaen vähentää pakottavaa tarvetta energiankäytölle, kylmeneminen pääsääntöisesti lisää sitä. Lämpimämmässäkin voi asua, mutta kylmyys tappaa, joten esimerkiksi asuntojen lämmittäminen on melko oleellista ja ilmaston mahdollinen viileneminen heijastuu suoraan sen tarpeeseen ja kustannuksiin.

On huomattava, että jos tutkijoiden ennusteet auringon vaipumisesta horrokseen pitävät paikkansa, nykyinen keskustelu ihmisen aiheuttamasta ilmastonlämpenemisestä muuttuu merkityksettömäksi ainakin seuraaviksi kolmeksi, viideksi tai jopa seitsemäksi vuosikymmeneksi. Vaikka ihminen hiilipäästöillään lämmittäisikin ilmastoa, se vaikutus pääsisi jatkumaan vasta useiden vuosikymmenien päästä - siihen asti meidän olisi siedettävä kylmempää ilmastoa.

Kysynkin siis edelleen, kuten aiemmin Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajana ollessani usein kysyin, että mikä on nykyisten ilmaston lämpenemistä vastaan suunnattujen poliittisten toimien poistumisstrategia siinä tilanteessa, että ilmasto ei lämpenekään tai jopa viilenee? Kysymys on oleellinen, koska ilmastotoimet aiheuttavat kustannuksia, esimerkiksi energiantuotantoa ohjataan tehottomampaan ja kalliimpaan suuntaan, mikä voi olla - ja anteeksi dramaattisuuteni, mutta se ei ole liioiteltua - elämän ja kuoleman kysymys ilmaston mahdollisesti viiletessä nopeastikin.

Jos esimerkiksi täällä Suomessa tulee oikeasti kylmä, eikä energiantuotantokapasiteetti enää riitä siihen vastaamaan, ja muualla vallitsevan saman tilanteen vuoksi tuontisähköäkään ei ole saatavilla, niin täälläkin ihmiset alkavat pitkästä aikaa kuolla kylmyyteen. Ensimmäisinä köyhät sekä yksinelävät vanhukset. Suomessakin mutta erityisesti globaalisti merkittäväksi ongelmaksi nousee myös satojen pieneneminen ja jopa osittainen tuhoutuminen (kato), minkä seuraukset ruoan hinnoille ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien ravitsemukselle lienevät ilmeiset.

Miten siis päästökauppa, tuulimyllyt, biopolttoaineet ja hehkulamppukielto torjuvat kylmyyttä ja sen vaikutuksia? Tai oikeammin, miten ne saadaan tarvittaessa purettua mahdollisimman nopeasti, jotta niiden haitat kylmyyteen sopeutumiselle jäävät mahdollisimman vähäisiksi? Onko tätä edes suunniteltu yhtään etukäteen?

Tiedän toki, että kysymyksiini ei tule vastauksia. Ilmastonlämpenemisen dogma on niin vahva, että näitä asioita ei ole riittävän korkealla tasolla edes mietitty saati tiedostettu. Tuulimyllyjä pystytetään jatkossakin syrjäyttämään luotettavampaa ja skaalautuvampaa energiaa ja sademetsiä poltetaan jatkossakin öljypalmuviljelmien tieltä. Ja köyhät jäätyvät kuoliaiksi, jos eivät ehdi nääntyä nälkään sitä ennen.

Lisää lukemista:

• Space.comin uutinen AAS:n uusista tiedoista
• AAS:n lehdistötiedote kokonaisuudessaan WUWT-blogissa
• Suomessa auringon ilmastovaikutusten paras asiantuntija lienee Oulun yliopiston prof. Kalevi Mursula. Jos joku aamuvirkku Usarin toimittaja lukee tätä, niin Mursulalta kannattanee kysyä kommentit.
  • Prof. Kalevi Mursulan haastattelu MOT-ohjelmassa 30.11.2009 
  • Prof. Kalevi Mursulan esitelmä auringosta ja ilmastosta 2008 

Euroopan kriisimaiden tukeminen on kovasti tapetilla ja sen voisi sanoa jopa jakavan kansaa tai ainakin kansaa ja eliittiä hännystelijöineen. Kiistaan on kuitenkin olemassa äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu, jonka voisi kuvitella tyydyttävän kaikkia.

Tehtäisiinkö siis niin, että ne suomalaiset, jotka haluavat antaa tukea, lainaa ja/tai lainatakauksia kriisimaille, myös saavat niin tehdä, ja ne suomalaiset, jotka eivät halua, saavat vastaavasti jättää sen tekemättä? Samoin jos jotkut suomalaisista haluavat osallistua tukemiseen, lainaamiseen tai takaamiseen, mutta vain vakuuksia vastaan, niin suotakoon myös heille se mahdollisuus.

Tämä olisi reilua ja tasapuolista, eikö vain? Samalla riita asiasta ratkeaisi kuin itsestään! On toki huomattava myös se, että moni muukin kiistakysymys olisi helppo ratkaista täysin samalla tavalla. Ne, jotka haluavat tehdä, tehkööt, ja ne jotka eivät halua, jättäkööt tekemättä. Kerrassaan käsittämättömän yksinkertaista!

Valitettavasti niin tässä kuin monessa muussakin asiassa, esittämäni ratkaisuehdotus tyydyttää useimmiten lähinnä vain niitä, jotka eivät halua ehdotettuun hullutukseen ryhtyä. Tukijoita tai tekijöitä ajatus ei miellytä lainkaan, sillä heille olennainen osa esitystä on se, että kaikki muutkin osallistuvat heidän mielitekonsa kustannuksien kattamiseen, mieluiten vieläpä leijonanosalla. Heistä juuri se on reilua ja tasapuolista.

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä. 

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi). 

Suomen sisäpoliittinen solmu näyttää nyt olevan aukeamassa ja Portugali saa kuin saakin apupakettinsa myös Suomen tuella. Jos joku yllättyi, julkaiskoon sen kokosivun ilmoituksena sunnuntain Hesarin etusivulla. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on se, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Kuten tiedämme, Suomi on viimeinen EU-maa, jossa tällaiset asiat päätetään parlamentissa eikä pelkästään hallituksessa. Sehän ei käy laatuun eikä Suomea ja sen sisäpoliittisia vääntöjä varmasti enää haluta kynnyskysymykseksi jatkossa uusien bailouttien ja muiden vastaavien asioiden kohdalla. Tulemme siis näkemään joko sen, että myös Suomessa päätösvalta EU-asioissa siirretään kokonaan hallitukselle eikä eduskuntaa enää tarvita päättämään asiasta, tai sen että yksimielisyysvaatimuksesta luovutaan ja siirrytään enemmistöpäätöksiin EU-tasolla.

Tällä vaalikaudella eduskunnan vallan karsiminen voi olla sisäpoliittisista syistä vaikeaa, joten todennäköisempi ratkaisu lyhyellä aikavälillä on enemmistöpäätöksiin siirtyminen EU:ssa. Käsittääkseni Suomi on perinteisesti enemmistöpäätöksiä vastustanut peläten niiden johtavan pienten maiden sorsimiseen ja siihen, että enemmistö voisi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä vastoin näiden etua. Todellakin tästä enemmistöpäätöksissä on kyse ja tämä huoli on aivan aiheellinen!

Jos (ja kun) EU:ssa siirrytään enemmistöpäätöksiin, se tarkoittaa sitä, että EU-maiden kesken vallitsee demokratia. Olettaen, ettei ääniä painoteta esimerkiksi EU-maiden asukasmäärän ja/tai talouden koon mukaan, niin jokaisella maalla olisi yksi ääni. Nykyisessä EU:ssa ääniä olisi siis jaossa 27 kappaletta ja enemmistöön riittäisi 14 ääntä, vaikeutetussa järjestyksessä 18 ääntä. Toisin sanoen, 14 (tai 18) valtiota voisi tehdä päätöksiä, jotka sitoisivat ja velvottaisivat myös 13 (tai 9) muuta valtiota. Esimerkiksi Portugalin nykyinen tukipaketti olisi läpihuutojuttu enemmistöpäätöksellä eivätkä tulevat muutkaan tukipaketit kohtaisi suurempia vaikeuksia, vaikka vähitellen yhä useampi maa alkaisikin epäillä touhun järkevyyttä.

Tähän siis ollaan menossa. Enemmistöpäätöksiin siirtyminen edellyttää yksimielisyyttä yhden viimeisen kerran, mutta eiköhän myös mallioppilas siihen mukaan lähde, yhteisen eurooppalaisen hyvän nimissä, varsinkin jos ja kun tuota toista myönnytystä ei voida tehdä. Enemmistöpäätöksien tukeminen EU-tasolla olisi myös johdonmukaista, ovathan ne olleet vuosikymmeniä käytössä kansallisellakin tasolla. Onkin oikeastaan eriskummallista, että miksi EU-tasolla vastustetaan sitä, että enemmistö voi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä, kun kansallisella tasolla se on ollut maan tapa kaikissa EU-maissa useiden, joissakin lukuisten sukupolvien ajan!

Suunta on surullinen, sillä yksimielisyysvaatimus on nimenomana se oikea tapa tehdä kaikkia velvoittavia yhteisiä päätöksiä. Sen ei pitäisi olla käytössä ainoastaan EU-tasolla vaan myös kansallisella tasolla. Jokaisen yhteisen päätöksen tulisi edellyttää yksimielisyyttä kaikilta niiltä, joihin päätös vaikuttaa. Mikä tahansa muu päätöksentekomenetelmä tarkoittaa sitä, että yksi osa ihmisistä pystyy tekemään velvoittavia päätöksiä myös toisen osan puolesta. Tässä suhteessa enemmistödemokratia ei eroa mitenkään esimerkiksi diktatuurista tai harvainvallasta, ainoastaan väestönosien lukumääräiset suhteet vaihtelevat.

On varmasti totta, että yksimielisyysvaatimuksella useimmat yhteiset päätökset jäisivät syntymättä, sillä yksimielisyyden saavuttaminen olisi epäilemättä äärimmäisen vaikeaa lähes kaikissa asioissa. Juuri tämä on kuitenkin argumentti nimenomaan yksimielisyysvaatimuksen puolesta eikä sitä vastaan! Juuri tämä osoittaa, että yhteisillä päätöksillä ei tavoitella kaikkien etua vaan vain osan etua, jos niistä ei voitaisi sopia yksimielisesti. Asian voi ajatella myös yksinkertaisesti toisin: ei ole mahdollista tehdä sopimusta, jota sen kaikki osapuolet eivät allekirjoita. Tämä on ilmiselvää tavallisessa yksityiselämässä, miksei siis myös julkisissa kuvioissa? Voitaisiinko siis ajatella, että vain sellaiset asiat olisivat yhteisesti ja yksimielisesti päätettäviä, jotka myös oikeasti koskettavat kaikkia ja muista asioista päätetään pienemmissä ryhmissä, aina yksilötasolle asti?

Frédéric Bastiat kirjoitti aikoinaan, että "Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella." Tämä pätee erityisesti demokratiaan ja enemmistöpäätöksiin. Nykyisissä demokratioissa löydämme lähes lukemattoman määrän erilaisia enemmistöjä, joista jokainen käyttää yhteistä päätöstä omaksi edukseen ja samalla kasvattaa yhteisiä, valtion menoja. Lopputuloksena näemme kuinka lähestulkoon kaikki erilaiset eturyhmät saavat tukia yhteisestä kassasta eli kaikki tukevat kaikkia! Siirrellessämme valtion välityksellä rahojamme toistemme taskuihin ja takaisin jatkuvasti kasvava byrokratia ottaa omansa välistä. Kuten Bastiat kirjoitti, "Jokainen haluaa elää valtion kustannuksella, mutta kaikki unohtavat, että valtio haluaa elää jokaisen kustannuksella." 

Kun laajennamme enemmistöpäätökset EU-tasolle, otamme yhden viimeisistä askeleista tuhon tiellä. Enemmistöpäätösten turvin EU:n hallitsematon kasvu kiihtyy aivan kuten demokratia johti valtioiden hallitsemattomaan kasvuun, tällä kertaa vain huomattavasti nopeammin. EU-tason enemmistöpäätöksillä toivotamme samalla tervetulleeksi kasvavat verot, liittovaltion, entisestään lisääntyvän sääntelyn, taloudellisen epävakauden kasvun ja ennennäkemättömät finanssikriisit, ynnä muuta kaikkea "kivaa". 

Vai vieläkö ehdimme valita toisen suunnan? Vapauden ja vapaaehtoisuuden?

No niin, kävitte sitten äänestämässä, tiettävästi täydessä ymmärryksessä siitä, mitä se tarkoittaa, mutta kerrataanpa nyt vielä. Äänestäessänne hyväksytte sen ajatuksen, että äänestäminen on oikea tapa päättää "yhteisistä asioista" ja valita edustajia niitä hoitamaan, täysin riippumatta äänestyksen lopputuloksesta.

Toisin sanoen, jos menette äänestämään vaaleissa, hyväksytte vaalien lopputuloksen etukäteen sitä tietämättä. Joten jos menette äänestämään, luovutte oikeudestanne valittaa vaalien lopputuloksesta. Tiedätte aivan hyvin etukäteen, että useimmat muut todennäköisesti äänestävät eri tavalla kuin te itse. Joten nyt loppuu se itkuparku ja ruikutus siitä vaalituloksesta, itsepähän äänestitte!

Jos teillä ei ole munaa sietää omien tekojenne seurauksia, niin tehkää jotain muuta. Jos ette kestä sitä, että vaaleilla saatetaan valita muitakin kuin teidän ikiomia suosikkejanne, niin keksikää joku muu tapa hoitaa asiat kuin vaalit älkääkä osallistuko siihen selvästikin inhoamaanne äänestyspelleilyyn.

Jos yhteisistä asioista päättäminen demokraattisesti eli enemmistön tyrannialla tuntuu teistä hyvältä ajatukselta vain silloin, kun olette itse enemmistössä, niin ehkä kannattaa pikkuhiljaa alkaa miettimään sitä, että onko nykyinen valtajärjestelmä sellainen, jonka haluatte mahdollisesti joskus tulevaisuudessa luovuttaa jonkun oikeasti vaarallisen liikkeen käsiin?

Vai olisiko ehkä kuitenkin parempi, että kenellekään ei anneta valtaa yli muiden - ei äänestämällä eikä muutenkaan - ja jokainen hoitaa omat asiansa ihan itse tai vapaaehtoisesti yhteistyössä muiden kanssa?

Itse en äänestänyt, mutta en silti aio itkua pidätellen valittaa äänestäjien mahdollisesta tyhmyydestä. Vaalit ovat käytännössä merkityksettömiä - ja yrittäkää nyt löytää tästä jotain lohtua siihen itkuunne - sillä ne eivät muuta mitään. Korkeintaan entisten vallankäyttäjien tilalle tulee toisia vallankäyttäjiä, jotka hieman saattavat muuttaa "yhteisten asioiden" hoitamisen ja kansalaisten yhteen muottiin pakottamisen painopisteitä, mutta siinäpä se sitten onkin. Sama meno jatkuu päättäjien ja hallitusten tunnusväreistä huolimatta. Mikään ei muutu. En sano, että ei hätää, koska hätä siitä todellakin tulee, mutta ei siksi, että tällä kertaa pakka sekoittui vähän normaalia enemmän.

Yritin kyllä hyvissä ajoin varoitella, että äänestäminen ei kannata, mutta kuinkas moni kuunteli? Lopettakaa itkunne ja kestäkää tekojenne seuraukset. Sitä saa mitä tilaa.

Eduskuntavaalit ovat jälleen kerran käsillä ja yksi vaalikausi on taas vaihtumassa toiseen. Vaalikausissa on tunnistettavissa selkeästi toisistaan erottuvia vaiheita, joita käsittelen seuraavassa, alkaen vaalihuumasta.

Vaalihuuma

Vaalihuuma sijoittuu päättyvän vaalikauden loppuosaan, tarkemmin sanoen viimeiseen kuukauteen tai pariin ennen eduskuntavaaleja. Lehdet, televisio, radio ja Internet täyttyvät mainoksista mukanokkeline iskulauseineen, ehdokkaat avustajineen ja kannattajineen hukuttavat yleisönosastot, blogosfäärin ja keskustelupalstat kirjoituksiinsa, media ei paljon muusta puhukaan kuin gallupeista, väittelyistä, veikkauksista, voittajista ja häviäjistä sekä erilaisten lopputulosten mahdollisista vaikutuksista, ja niin edelleen. Ehdokkaat ottavat vapaata töistä tai saavat vaalilomaa eduskunnasta juostakseen tv- ja radioväittelyissä, vaalipaneeleissa, haastatteluissa, turuilla ja toreilla itseään ja toisiaan mainostamassa sekä tietenkin kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä, joihin suinkin saavat itsensä tyrkytettyä.

Lyhyesti sanottuna vaalihuuman aikaan on vaikeaa elää törmäämättä vaaleihin tavalla tai toisella. Muutoksen aika on käsillä, ilmapiiri on täynnä odotusta siitä, että tällä kertaa valitsemme päättäjät, jotka korjaavat asiat ja tekevät maailmasta - tai ainakin Suomesta - paremman paikan, ainakin jokaisen omalle eturyhmälle, jos ei nyt muille.

Vaalihuuma kulminoituu ennakkoäänestykseen ja varsinaiseen vaalipäivään. Vaalipäivän iltana ääntenlaskun edistyessä jännitys on huipussaan: nyt se vihdoinkin koittaa, muutos!

Muutoksen aika

Muutoksen aika sijoittuu välittömään vaalien jälkeiseen aikaan. Voittajat ja häviäjät ovat nyt selvillä. Jälkimmäisten nuollessa haavojaan voittajat käyvät hallitusneuvotteluihin ja ryhtyvät neuvottelemaan ja hahmottelemaan muutosta hallitusohjelman muotoon.

Kun hallitusohjelma - eli neljän vuoden gosplan - lähiviikkoina valmistuu, hallitusneuvottelut päättyvät ja uusi hallitus aloittaa työnsä, muutoksen suuntaviivat seuraavan vaalikauden ajaksi ovat selvillä ja vieläpä likipitäen kiveenhakattuina. Vahvasta enemmistöhallitus- ja konsensushakuisuudesta johtuen vaalien aikaiset lupaukset ovat muisto vain ja hallitusohjelmasta löytyykin hallituksen kokoonpanosta riippumatta verrattain vähän muutosta ja yllättävän paljon vanhojen urien ja kansainvälisten suhteiden ja sitoumusten jälkiä.

Väliaika - kahvia ja pullaa (not)

Muutos on kuihtunut olemattomiin ja elämä on palannut takaisin uomilleen, vaalien väliseen arkeen. Hallitus toteuttaa gosplaniaan ja enemmistönsä sekä puoluekurin turvin käyttää eduskuntaa kumileimasimenaan, opposition tehtaillessa enemmän tai vähemmän turhia lakialoitteita ja välikysymyksiä.

Jos globaali talous tai yhteiskuntajärjestelmä eivät aivan romahda ympäriltä, vaalikausi kestää täydet neljä vuotta, joiden aikana eurooppalaista ja kansainvälistä integraatiota syvennetään, valtiovallan vallankäyttöä, sääntelyä, ohjelmia ja tukiaisia laajennetaan, ja todellista päätöksentekoa siirretään yhä enemmän epädemokraattisten kansainvälisten elinten käsiin.

Kaivattu, mutta toteutumaton muutos on jo unohtunut kokonaan, ihmisten maksaessa iloisina veronsa ja marmattaessa kahvipöydissä toisilleen siitä jos toisestakin yhteiskunnan epäkohdasta. Joku saattaa joskus avautua oikein yleisönosastollakin jostain kokemastaan elämää suuremmasta vääryydestä.

Kiertokulku

Vaalikauden lähestyessä jälleen kerran loppuaan vaalihuuma alkaa nousta ja ihmiset alkavat tulla taas varmoiksi siitä, että tällä kertaa saamme aikaan muutoksen, tällä kertaa valitsemme itsellemme paremmat päättäjät ja tällä kertaa todellakin luomme aikaan paremman yhteiskunnan, ainakin omalle eturyhmällemme, jos emme nyt ihan kaikille muille. Ja tälläkin kertaa muutos kuihtuu korkeintaan merkityksettömiä hajurakoja vanhaan ottavaksi hallitusohjelmaksi ja lähes neljän vuoden väliajaksi seuraavaa yritystä odotellessa.

Tämä kierre on lähestulkoon päättymätön. Jos jokin voisi olla ikuista, tämä olisi juuri se ikiliikkuja. Mutta parhaatkin asiat päättyvät joskus, näistä huonommista puhumattakaan. Kierteestä onkin kaksi ulospääsyä. Ensimmäinen ja epätoivottavin on romahdus. Edes valtio ei voi kasvaa loputtomasti vaan lopulta romahtaa omiin sisäisiin ristiriitaisuuksiinsa, ylivelkaantumiseen ja suunnattomiksi kasvaneisiin vastuihinsa, samalla kun veronmaksukykyinen väestönosa pienenee pienenemistään raskaiden velvollisuuksiensa painamana.

Toinen ulospääsy on helpompi ja miellyttävämpi. Sinun tarvitsee vain päättää, ettet omalta osaltasi jatka kierrettä. Älä kuvittele, että maailma muuttuu äänestämällä ja eturyhmien välisellä kilpailulla rahasta ja vallasta. Ei se muutu, vaikka eturyhmien painoarvot vaihtelisivatkin. Älä äänestä, sillä se ei kannata, vaan vapauta itsesi yhteisen päätöksenteon harhasta ja keskity itse parantamaan omaa elämääsi ja läheistesi elämää. Torju pakottaminen, torju kollektivismi, ja ota vastuu omasta elämästäsi. Katkaise syöksykierre.

Arvon Zeitgeistiläiset / Ajan henkeläiset,

Kirjoitin toissapäivänä elokuva-arvion sinänsä merkittävästä saavutuksestanne, suomenkielisestä Ajan henki -nettidokumentista. Vaikka kritisoinkin arviossani elokuvassanne esitettyä Zeitgeist-liikkeen esitystä resurssipohjaisesta taloudesta, itse elokuva oli ihan kunnioitettava suoritus, ja edelleenkin olen samaa mieltä suuresta osasta yhteiskuntakritiikkiänne.

Eilen kirjoitin teille julkisen anteeksipyynnön edellispäivän arvioni ja sitä seuranneen keskustelun johdosta. Hämmästyin siitä, kuinka moni teistä ei ymmärtänyt "anteeksipyyntöni" sarkastisuutta, mutta ei se mitään. Tätäkin kirjoitusta seurasi paljon keskustelua, joka on auttanut minua ajattelemaan asiaa pidemmälle.

Siksi tänään ojennankin teille käteni. En ystävyyden, mutta yhteistyön merkeissä. Meillä on yhteinen vihollinen, nimittäin poliitikkojen hallitsema nyky-yhteiskunta, joka on meidän kaikkien mielestä turmion tiellä. Sekä me vapaaehtoisuuteen perustuvan vapaan yhteiskunnan kannattajat että te resurssipohjaisen talouden kannattajat paheksumme nyky-yhteiskuntaa, jossa valta on eliitillä, joka surutta kyykyttää tavallisia ihmisiä.

Meillä on myös enemmän yhteistä, kuin äkkiseltään luulisi. Minun puoleni kannattaa vapaaehtoisuutta kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä eli voluntarismia, jonka loogista lopputulosta jotkut saattavat kutsua anarkokapitalismiksi. Teidän puolenne kannattaa "yhteisiin päätöksiin" mutta silti vapaaehtoisuuteen perustuvaa tietokoneavusteisesti resurssitehokkuuteen pyrkivää yhteiskuntamallia.

Jos on, kuten sanotte, että järjestelmänne todellakin perustuu vapaaehtoisuuteen, niin olemmekin yht'äkkiä samalla puolella. Minäkin - ja kanssani samoin ajattelevat - kannattavat täyttä vapaaehtoisuutta. Mielestämme ketään ei saa pakottaa mihinkään, ei väkivalloin eikä sillä uhkaamalla.

Vapaaehtoisuuteen pohjautuva yhteiskunta tai maailma on siitä mielenkiintoinen, että se voi sisältää millaisia yhteisöjä tahansa, kunhan vain näiden yhteisöjen jäsenyys on vapaaehtoista. Toisin sanoen, mikään ei estä sitä, että voluntaristisessa maailmassa olisi esimerkiksi lukuisia resurssipohjaiseen talouteen pohjaavia ekokaupunkeja, joita Ajan henki -elokuvassakin esiteltiin.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että meidän olisi työskenneltävä yhdessä nykyisen yhteiskuntajärjestyksen syrjäyttämiseksi rauhanomaisesti, jonka jälkeen me muut voimme elää rauhassa vapaaehtoisuuteen pohjautuvassa, todennäköisesti jonkinlaista rahaakin käyttävässä yhteiskunnassa teidän perustaessa vapaaehtoisten voimin rahaa käyttämättömiä resurssitehokkaita ekokaupunkejanne.

Jos sen sijaan käykin niin, että päästyämme mahdollisimman rauhanomaisesti eroon nykyisestä sortojärjestelmästä ryhdytte tarjoamaan minulle ja meille kaikille muille yhteisellä päätöksellä osallistumista rahattomaan resurssipohjaiseen yhteiskuntaanne ilman mahdollisuutta kieltäytyä, niin henkilökohtaisesti tulen tulkitsemaan sen väkivallanteoksi minua ja läheisiäni kohtaan ja tulen puolustautumaan yhteisiä päätöksiänne ja niiden toimeenpanijoita vastaan asianmukaisesti. Uskon, että en olisi tässä yksin.

Joten miten on, olemmeko samalla puolella yhteistä vihollista vastaan vai emmekö? Pallo on teilä, arvon Zeitgeistiläiset.

Kunnioittaen,

Pasi J. Matilainen
Voluntaristi 

Kirjoitin eilen melko tuomitsevan arvion Zeitgeist-liikkeen Suomen sivuhaaran varsin mittavasta aikaansaannoksesta eli lähes kolmituntisesta nettidokumentista nimeltä Ajan henki. Kirjoitukseni herätti melkoisen kommenttitulvan sekä blogin perässä että Facebookissa, ja nyt on aika oppia saamastani palautteesta.

Ensinnäkin Facebookissa saamani palaute. Melko pian arvioni julkaisun jälkeen minua valistettiin, ettei ole oikein puhua Zeitgeist-liikkeen tuotannosta, sillä mukana oli kuulemma paljon muitakin kuin Zeitgeistiläisiä. Tämä siitä huolimatta, että dokumentin virallisella ajanhenki.com -sivustolla kerrotaan, että "Ajan henki on Zeitgeist-liikkeen kotimainen voittoa tavoittelematon dokumenttielokuva." Itse kukin saattaisi myös tehdä omat johtopäätöksensä miettimällä hetken miten Zeitgeist mahtaa kääntyä suomeksi.

Sekä Facebookissa että blogissa sain paljon arvokasta palautetta myös itse elokuvan sisällöstä ja sitä kohtaan esittämästäni kritiikistä, kaikkineen pitkälti toista sataa kommenttia.

Ensinnäkin, vaikka väitin Ajan hengen ratkaisuna tarjoamaa resurssipohjaista taloutta suunnitelmataloudeksi, "marxismiksi roboteilla", niin minua ja muita keskustelijoita valistettiin, että kysymyksessä ei ole suunnitelmatalous, paitsi että se on kyllä suunnitelmatalous, mutta se eroaa suunnitelmataloudesta siten, että se perustuu ihmisten arvojen muutokseen.

Toisin sanoen, siinä missä kommunististen ja sosialististen maiden suunnitelmataloudet kaatuivat hyvin pitkälti siihen, ettei neuvostoihminen ollutkaan lippua seuraten voitosta voittohon marssiva yli-ihminen, niin zeitgeistiläiset ja ajanhenkeläiset pyrkivät kieltämään biologisen todellisuuden ja muuttamaan ihmiset epäitsekkäiksi, jakamisen ja yhteiskäytön autuuden ymmärtäviksi ja yksityisomistuksen torjuviksi yli-ihmisiksi.

Vasta tämän jälkeen on Zeitgeistiläisten mukaan vuorossa suunnitelmatalouteen (joka siis ei ole suunnitelmatalous, vaikka sen talous tietokoneavusteisesti suunnitellaankin) siirtyminen. Siitä seuraakin sitten onni, auvo, riittoisuus ja yltäkylläisyys kaikille, kunhan vain kaikki ymmärtävät, että resurssitehokkuus on tärkeintä ja että kaikki saavat olla mukana vapaaehtoisesti, kunhan eivät yritä olla olematta mukana.

Keskeinen vastaus minun ja muiden keskustelijoiden jatkuvaan kritiikkiin olikin sitten se, että me emme ymmärrä emmekä edes yritä ymmärtää. Vaikka olenkin esittämässä anteeksipyyntöä, tässä kohtaa lausuisin mielelläni pienen varovaisen sanan... Jos viestin vastaanottajat eivät ymmärrä viestiä, tuleekohan parhaiten kyseeseen syyttää yleisöä ymmärtämättömyydestä vai ehkä yrittää vastata yleisön kritiikkiin siten, että he lopulta ymmärtäisivät?

Mutta tosiaankin, kiitos kommentoijien, nyt olen paljon viisaampi. Anteeksi, anteeksi Zeitgeistiläiset, sillä minä en todellakaan tiennyt ongelmanne laadusta. Toivon teille kaikkea hyvää elämässänne. Anteeksi vielä kerran. Jokainen ihminen on arvokas, omalla tavallaan ainutlaatuinen, jne.

Mitä teihin muihin lukijoihin tulee, suosittelen edelleen eilistä arviotani Ajan henki -elokuvasta. Arvio on pitkähkö, mutta sen lukeminen on vaivan väärti verrattuna käsittelemäänsä lähes kolmituntiseen nettidokumenttiin. Varsinkin, arvon lukijat, ottaessanne huomioon tässä kirjoituksessa mainitut lisähavainnot. Kiitos.