Pasi.fi

Viime viikolla hallitus esitti eduskunnalle muutoksia eduskuntavaalien vaalijärjestelmään. Jos hallituksen esitykset menevät eduskunnassa läpi (ja miksi eivät menisi), ensi keväänä eduskuntavaalit käydään vasta huhtikuussa. Samalla ne ovat käytännössä viimeiset eduskuntavaalit, joissa uusilla puolueilla on mahdollisuus nousta eduskuntaan, sillä vuoden 2015 vaaleissa otetaan käyttöön muun muassa 3% maanlaajuinen äänikynnys. Siksi ensi kevään eduskuntavaaleista muodostuu viimeinen taisto.

Vaalijärjestelmän muutosta kuitenkin markkinoidaan kansalle pienten puolueiden etuna, esimerkiksi Yle uutisoi viime torstaina, että ”Vaalijärjestelmä uudistuu pienten puolueiden eduksi”. Pienillä puolueilla tässä tarkoitetaan kuitenkin pieniä eduskuntapuolueita, joista Suomen laaja puoluekenttä huomioiden voitaisiin paremminkin puhua keskikokoisina puolueina. Joka tapauksessa, viime vaalien tulokseen uudistus olisi vaikuttanut siten, että suuret puolueet olisivat menettäneet muutaman paikan kukin ja keskikokoiset olisivat saaneet muutaman paikan kukin lisää. Esimerkiksi hallituspohjaan muutokset eivät olisi viime vaalien tuloksessa vaikuttaneet juuri mitenkään, sillä nykyisten hallituspuolueiden paikkaluku olisi pudonnut 126:sta 120:een.

”Pienten” puolueiden edusta puhuminen on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, että eduskuntapuolueilla ei käytännössä ole mitään eroa keskenään poliittisesti. Kaikki ne kuvittelevat tietävänsä kansalaisten (ja muunkin maailman) asiat paremmin kuin asianosaiset itse. Voidaan puhua ainoastaan sävyeroista, jokaisella puolueella on hieman oma linjansa, mutta lähtökohta on kaikilla sama: heidän täytyy päättää ihmisten asioista, koska he mielestään tietävät paremmin kuin me kansalaiset itse.

Lisäksi nykypolitiikan aatteettomuus ja kaikille kaikkea -ajattelutapa on johtanut siihen, että eduskuntapuolueiden sisäinen vaihtelu on jopa suurempaa kuin niiden väliset sävyerot. Jokaisesta puolueesta löytyy jokaiselle äänestäjälle jotakin, mutta suuret linjat ja omaa elämää koskevat päätökset ovat nykyisin äänestäjien ulottumattomissa.

Kuten oheinen taulukko osoittaa, ainoana suomalaisena poliittisena liikkeenä Liberaalit poikkeavat tästä valtavirran kaikkia kosiskelevasta yltiömäisen konsensushakuisesta politiikasta. Liberaalit uskovat ihmisten itsensä olevan parhaita oman elämänsä asiantuntijoita. Liberaalien mielestä mahdollisimman paljon ihmisten omaa elämää koskevaa valtaa ja päätöksentekoa tulee olla heidän itsensä käsissä. Liberaalit eivät jaa muiden puolueiden suuruudenhullua harhakuvitelmaa siitä, että luulisivat omien valintojensa olevan parhaita kaikille muillekin, vaan kannattavat mahdollisimman laajaa valinnanvapautta kaikille kansalaisille.

Käytännössä Liberaalien täysin erilainen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että sekä valtion että kuntien menoja on leikattava ja vastaavasti myös verotusta. Tämä on toki tehtävä maltillisesti, aiheuttamatta kenellekään julkisesta sektorista täysin riippuvaiselle aiheettomia kärsimyksiä. Liberaalien tavoiteohjelma on hyvä lähestymistapa tämän ongelman purkamiseen, sillä se pyrkii säästöihin ensisijaisesti muun muassa yksinkertaistamalla ja keventämällä byrokratiaa, joustavoittamalla työmarkkinoita, lisäämällä kansalaisten valinnanvapautta ja mahdollistamalla yksityisyrittäjyyden kasvun. Nykypuolueethan väristä riippumatta saavat aikaan ainoastaan byrokratian moninkertaistumista, työmarkkinoiden jäykkyyttä, valinnanvapauden rajauksia ja yrittäjien polkemista maanrakoon.

Mutta kuten sanottua, vuoden 2015 vaaleissa uusilla puolueilla ei ole enää mitään käytännön mahdollisuuksia nousta tyhjistä yli 3% valtakunnallisen äänikynnyksen. Siksi reilun vuoden päästä koittavat vuoden 2011 eduskuntavaalit ovat viimeinen tilaisuus nostaa liberalismi takaisin osaksi poliittista keskustelua. Se ei tule olemaan helppoa, sillä nykyisin Liberaalit eivät ole edes puoluerekisterissä.

Tilanteen edesauttamiseksi omalta osaltani ilmoitan ryhtyväni Liberaalien ehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos ja kun Liberaalit ovat silloin puoluerekisterissä. Olen täysin tietoinen siitä, että valituksi tuleminen on vielä suuremman työn takana ja vielä epätodennäköisempää kuin Liberaalien nousu puoluerekisteriin. Mutta tämä on oikeasti viimeinen tilaisuus — viimeinen taisto — joten nyt on pakko vielä kerran yrittää.

Kukaan ei kuitenkaan pysty tällaiseen urakkaan yksin, eikä tässä nyt täysin yksin ollakaan, moni muukin tekee töitä mm. puoluerekisteriin pääsyn eteen. Mutta tarvitsen omaankin urakkaani tukea. Siksi toivonkin, että ensinnäkin mahdollisimman moni liittyy Facebook-tukisivulleni, jonka kautta tulen välittämään tietoa ja organisoimaan kampanjaa seuraavan vuoden aikana. Jos et käytä Facebookia, lähetä minulle sähköpostia (pasi @ pasi piste fi), niin pidän sinut juonessa mukana sähköpostitse.

Toisekseen, kannattajakorttikampanja tarvitsee edelleen apua. Sivulta puolueeksi.liberaalit.fi voit tulostaa esitäytettyjä (ja tyhjiäkin!) kortteja, jotka voi palauttaa Liberaaleille ilman postimaksua. Huomaa, että kannattajakortin täyttäminen ei sido sinua mihinkään eikä edellytä edes varsinaisesti Liberaalien kannattamista — keräystapahtumissammekin moni on täyttänyt kortin vain vastustaakseen valtapuolueita tai kannattaakseen puoluekentän moninaisuutta. Jos et omaa tulostinta, ota yhteyttä sähköpostilla (pasi @ pasi piste fi), voimme ehkä toimittaa kortteja täytettäväksi postitse tai henkilökohtaisesti, riippuen sijainnistasi.

En varsinaisesti kerää vielä rahallista tukea, mutta jos joku haluaa sillä tavoin auttaa, vanha vaalitilini on edelleen olemassa: Tapiola 363630-03956240. Tässä vaiheessa mahdolliset lahjoitukset kuluisivat lähinnä postimaksuihin ja tulostuskuluihin.

Viimeiseen taistoon on enää reilu vuosi aikaa. En tiedä osaanko tarpeeksi painottaa tämän tärkeyttä, mutta nyt on pistettävä kaikki peliin. Muussa tapauksessa tulevaisuutemme ei ole enää meidän käsissämme, vaan jatkuvasti itselleen lisää valtaa haalivan ja poliittista kilpailua rajoittavan poliittisen eliitin vallassa. Historia on jo näyttänyt, mihin se tie on joka ainoa kerta johtanut. On aika kääntää suunta.

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Koska asiasta on tämän blogin kommenteissa kyseltykin, tiedoksi, että Liberaalien äskettäin aloitetun kannattajakorttikampanjan ensimmäinen virallinen tilaisuus on lauantaina 14.11. klo 11:00 - 16:00 Kolmen sepän aukiolla (tai Asema-aukiolla, jos edelliselle ei mahdu).

Kannattajakorttikampanjan edistymistä voi muuten seurata kartalla (Google Maps) sekä RSS-uutissyötteenä (jos joku muuten keksii miksi Google Reader ei osaa päivittää tuota syötettä, niin saa vinkata; Firefox ainakin osaa, mutta jonkun virheen varmaan olen tehnyt). Kampanjan käynnistyminen on ollut kieltämättä vähän hidasta, mutta uskon kyseessä olevan pelkän alkukankeuden.

Kortteja kerättäviksi tilanneet vapaaehtoiset voisivat muuten pikkuhiljaa alkaa palautella ensimmäisiä eriä puoluesihteerille (Liberaalit ry, PL 1146, 00101 HELSINKI). Itse olen ottanut tavoitteeksi kahden kortin keräämisen jokaisena arkipäivänä ja aika hyvin olen siihen päässytkin, eikä aikaa kulu kerralla kuin 5-15 minuuttia.

Viime lauantaina pidettiin Liberaalien puoluekokous Helsingissä. Mukavaa ja innostunutta keskustelua käytiin, erityisesti kannattajakorttien keräämisen aloittamisesta. Puolueen vanhalla kaartilla, joista monesta ei tosin enää taida olla kerääjiksi iän puolesta, keräyskokemusta löytyy. Edellisellä kerralla on kuulemma tehty huikeita, jopa lähes tuhannen kortin henkilökohtaisia suorituksia! Siinäpä tavoitetta…

Kannattajakorttikampanja aloitetaan pian, eräänlainen kick-off -tapahtuma on suunnitteilla kahden viikon sisällä. Infoan siitä lisää tuonnempana.

Liberaalit julkaisi tänään puoluekokouksen julkilausuman, jota voinen mainostaa täälläkin, olinhan sen kirjoittamisessa mukana isohkolla kynällä: Poliittinen järjestelmä on avattava täysin. Puoluekokouksen mielestä julkisen toiminnan eli politiikan ja hallinnon avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen, varsinkin ajankohtaisten tapahtumien valossa, oli kannanoton arvoinen asia. Tuo on myös lähetetty tärkeimpiin medioihin, saapa nähdä kuinka se noteerataan. Lukekaa te, arvoisat lukijani, se kuitenkin.

Julkilausuma ottaa myös myönteisesti kantaa politiikkasetelin puolesta. Jos ajatus ei ole tuttu, suosittelen Juhani Kahelinin blogia aiheesta. Idean alkuperäinen äiti on Veera Luhtala. Politiikkaseteli antaisi puoluetuen jakamisen kansalaisten käsiin vuosittain. Se olisi merkittävä parannus puoluetuen nykytilaan, josta nimimerkki jussilaari kirjoitti osuvasti Kahelinin blogin kommentissa:

Puolueet ovat kaapanneet vallan kansalta, eivätkä siitä luovu vapaaehtoisesti.

Koko kaappauksen mahdollisti aikanaan puoluetuki, joka irrotti puolue-eliitin jäsenistön kontrollista. Puolueen jäsenten maksamilla jäsenmaksuilla ei enää ollut taloudellista merkitystä. Puoluekoneisto kääntyi päälaelleen. Aiemmin koneistö toteutti jäsenistön tahtoa, mutta nykyään se markkinoi johdon tahtoa äänestäjille.

Puoluetuki tulisi lakkauttaa kokonaan, mikä olisi suuri kehitysaskel koko poliittiselle järjestelmälle. Mutta jos sille ei löydy riittävää kannatusta, niin tuo politiikkaseteli on sen jälkeen paras kuulemani korjausehdotus.

Olen miettinyt mahdollista ehdokkuuttani eduskuntavaaleissa 2011. (Joo, oletetaan, että ne on silloin, vähän epäilen eduskunnan hajoamista nyt.) Olin jo tavallaan päättänyt jäädä pois vaaliyritelmistä ja keskittyä pelkkään mielipidevaikuttamiseen blogaamalla, mutta on ne vaalit ihan kiva harrastus kuitenkin.

Joka tapauksessa, jos lähden ehdokkaaksi, lähden vain liberaalisen puolueen ehdokkaaksi. Ja koska meillä ei nykyisin ole puoluerekisterissä olevaa liberaalipuoluetta, sellainen täytyy saada aikaiseksi. Lauantaina on Liberaalien ylimääräinen vuosikokous, jossa keskustelemme varmasti myös kannattajakorttien keräämisestä. Nykyinen ydinporukka on niin pieni, että sillä korttikampanja ei ole onnistunut.

Kysymys tässä kohtaa kuuluu, onko blogini lukijoiden joukossa ihmisiä, joita kiinnostaisi minun ehdokkuuteni (ja/tai muiden liberaalien osallistuminen vaaleihin) niin paljon, että voisivat kuvitella osallistuvansa kannattajakorttien keräämiseen? Nyt haluan alustavia kiinnostuksen osoituksia kommentteihin tai sähköpostiin (etunimi@etunimi.fi) ennen lauantaita eli mielellään heti.

Et sitoudu vielä mihinkään, lähinnä kartoitan onko tavoite edes realistinen tai löytyykö riittävästi kysyntää. Ei ole merkitystä sillä, oletko Keski-Suomesta vai muualta. Sinun ei edes tarvitse olla Liberaalien jäsen osallistuaksesi korttien keräämiseen.

Kirjoittelin kuukausi sitten poliittisesta vaikuttamisesta keinona kohti liberaalia, vapaata yhteiskuntaa. Esitin tuolloin, että vaikka liberaalipuolue ei olekaan täysin omia ajatuksiani vastaava vaan pikemminkin välimallin ratkaisu, niin silti se on valitsemani väylä yrittää vaikuttaa, tämän bloggaamisen lisäksi tietenkin. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että se on vain yksi vaihtoehdoista, joiden välillä harkitsen jatkuvasti.

Liberaalit

Liberaalit on sosiaaliliberaalinen yhdistys, joka pyrkii takaisin puolueeksi pudottuaan puoluerekisteristä vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Kuten sanoin, Liberaalien ohjelma on omalta radikaalimmalta näkökannaltani lähinnä kompromissi. Politiikka on kuitenkin kompromisseja, miksi siis lähtisin tarjoamaan kompromissia heti kättelyssä, kun siitäkin joutuisi lehmänkaupoissa joustamaan? Muutenkin Liberaalit tuntuvat olevan aika huonossa jamassa, eikä nykyisestä montusta ole helppo nousta. Olen tällä hetkellä Liberaalien puoluehallituksen jäsen ja Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja.

Perustuslaillinen vapauspuolue / Tasavaltalaispuolue / tms

Yksi vaihtoehto voisi olla perustaa uusi puolue, joka rehellisesti ja äänekkäästi ajaa minimivaltiota, joka olisi tiukasti uuden perustuslain rajaama. (Liberaaleista sellaista puoluetta ei saa tehtyä.) Puolueen ajama perustuslaki olisi kehitetty versio toistaiseksi parhaimmasta maailmalla nähdystä — joskin silti varsin puutteellisesta — perustuslaista vuodelta 1787. Puolueen tavoitteena olisi siis vaatimattomasti Suomen valtiomuodon muuttaminen (ei, Suomi ei ole enää tasavalta vaan demokratia) ja aatteena klassinen liberalismi eli libertarismi.

Näkymät tällaiselle puolueelle tosin olisivat tuskin kovin paremmat kuin Liberaaleille nykyisin, joskin siinä missä Liberaalit on poliittisesti verrattain lähellä nykyisiä puolueita, tällainen puolue olisi selvästi yksin omassa kategoriassaan. Vaikka kysyntää tällaiselle puolueelle voisi ollakin, suhteellinen vaalitapa johtaisi siihen, että hyvin moni sitä periaatteessa parhaana vaihtoehtona pitävä äänestäisi silti jotain vähiten huonoa jonkin valtapuolueen ehdokasta. Vasta uskottavan kannatuksen osoittaminen vaaleissa auttaisi uskottavan vaalikampanjoinnin tekemisessä, melkoinen noidankehä se.

Antakaa meidän olla -puolue / Kiitos, nyt riittää -puolue / tms.

Toinen vaihtoehto olisi perustaa uusi puolue, joka ei perustuisi aatteisiin tai ideologioihin, vaan tavoittelisi vain sitä, että valtiovalta ja poliitikot jättäisivät ihmiset rauhaan eivätkä sekaantuisi heidän asioihinsa. Toki käytännössä tämä tarkoittaisi samaa kuin edellinen vaihtoehto, mutta ilman raskaita filosofisia perusteluja.

Jo nyt 40% aikuisväestöstä on poliittisen prosessin ulkopuolella eikä osallistu vaaleihin. He eivät usko voivansa vaikuttaa äänestämällä (ihan järkevä johtopäätös) tai heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta (ihan terve suhtautumistapa). He elävät omaa elämäänsä riippumatta vaalien tuloksista tai poliitikkojen sekaantumisesta, jotenkin sietäen veroja, julkisen sektorin kehnoutta ja valtion byrokratiaa ja interventioita. He varmaankin myös jatkaisivat elämäänsä normaalisti parhaansa mukaan, vaikka valtio jonain päivänä yllättäen katoaisikin.

Tällainen uusi puolue olisi henkisesti nukkuvien puoluetta lähellä. Se ei välttämättä edes pyrkisi pärjäämään vaaleissa, vaan voisi osallistua niihin ainoastaan välittääkseen paremmin tietoa siitä, että on ihan mahdollista ajatella elämää valtiosta riippumatta ja ilman valtion sekaantumista siihen. Jos se joskus saisikin edustajia läpi, nämä eivät pyrkisi saamaan valtiota tekemään mitään vaan olemaan tekemättä mahdollisimman paljon asioita. Tällaista puoluetta kiinnostaisi vain välttämättömimpien asioiden (eli laki, järjestys ja turvallisuus) hoitaminen yhdessä eli politiikan kautta.

Mitä järkeä tällaisessa puolueessa sitten ylipäätään olisi? Mikseivät tämän puolueen aktiivit ja kannattajat yksinkertaisesti siirtyisi suoraan nukkuviksi? Järki olisi siinä, että tämä puolue ei tyytyisi sietämään valtion sekaantumista ihmisten asioihin, vaan aktiivisesti pyytäisi sen lopettamista (antakaa meidän olla) ja pyrkisi jopa myös vaikuttamaan siihen (kiitos, nyt riittää).

Lisäksi voidaan esimerkiksi kuvitella, että äänestysaktiivisuuden jatkuvasti laskiessa poliitikot saattavat jonain päivänä keksiä, että siitä täytyy tehdä pakollista tai että siihen täytyy kannustaa esimerkiksi raha-arvonnoilla äänestäjien kesken. Tällöin olisi hyvä olla olemassa aktiivisesti nukkuvien puolue. Puhumattakaan siitä, että jos tämä puolue kasvaisi riittävän suureksi, siihen kuuluvat voisivat jossain vaiheessa yksipuolisesti sanoutua irti osallistumisesta valtion toimintaan. Voisi olla valtiolle vaikea paikka pistää vaikkapa sata tai kaksisataa tuhatta ihmistä kerralla vankilaan esimerkiksi maksamattomien verojen vuoksi.

Pidän myös todennäköisenä, että tällaisen puolueen vastaanotto voisi olla myönteisempi ja laajempi kuin liberaalin tai libertaristisen puolueen. Ensinnäkin jo mainittu filosofointi puuttuisi. Toisekseen, valtavirtapolitiikka, erityisesti vasemmisto, on onnistunut erittäin hyvin liberalismin valheellisessa leimaamisessa, jo pelkkä sana aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä monissa. Sitäkään taakkaa ei tarvitsisi kantaa. Kolmanneksi, hyvin monet ihmiset todella haluavat, että valtio ei sekaantuisi aivan niin moneen asiaan kuin nykyisin (esimerkiksi taide, kulttuuri, maahanmuutto, tekijänoikeudet, jne.). Hyppäys siitä laajempaan sekaantumattomuuteen ei välttämättä olisi järin suuri, joskin harva kokee jonkinasteista verotusta tai sosiaali- ja terveyspalveluja häiritsevänä sekaantumisena.

Luovuttaminen

Minulta on edelleenkin jäänyt vastaamatta jokuseen em. aiempaan kirjoitukseeni tulleeseen hyvään kommenttiin. Esimerkiksi mr_Zombie kysyi aivan aiheellisesti, että miksi kuvittelen demokraattisella prosessilla saatavan enää mitään merkittävää liberalisoitumista aikaiseksi.

Niin se varmaankin on, että nykyiset modernit valtiot, nk. ”liberaalit demokratiat”, ovat mitä ovat, surulliseen loppuunsa saakka, eikä niille oikein mitään voi. Siksi tuo ym. kolmas vaihtoehto vaikuttaa päivä päivältä paremmalta, sillä sellainen lähestymistapa saattaisi lopulta syrjäyttää valtiot rauhanomaisesti, ilman surullista loppua.

Toisaalta, ei sekään olisi kovin todennäköistä. Miksi siis vaivautua? Miksi käyttää aikaa ja vaivaa johonkin, joka on hyvin todennäköisesti — varsinkin omalta ja läheisten kannalta — täysin turhaa?

No, vastaus tuli tuossa väliotsikossa. Koska se olisi luovuttamista. Ehkä minä vain haluan uskoa, että voin tehdä jotain sen eteen, että minun, perheeni, mahdollisten lastenlasteni, sukulaisteni, ystävieni ja tuttavieni ei tarvitsisi istua voimattomina jarruttomassa Speed-bussissa matkalla helvettiin sosialistiseen totalitarismiin ja veriseen vallankumoukseen tai sisällissotaan, jota todennäköisesti seuraa jokin vielä sitäkin huonompi yhteiskuntajärjestys.

Mutta joskus voi olla järkevää luovuttaa. Ajanhaaskaaminen turhiin asioihin on suoraan pois oman ja perheen onnen tavoittelusta. Voisi vaikka tehdä bisnestä ja ryhtyä riistäjäkapitalistiksi tai jotain. Tai voisi alkaa valmistautua muuttamaan vapaaseen yhteiskuntaan johonkin Itämerelle. Tai voisi elää ihan normaalisti, käydä töissä ja harrastuksissa ja niin edelleen, ja vain toivoa parasta politiikan suunnan suhteen. Mitä sitä nyt muista, varsinkaan tuntemattomista ihmisistä välittämään.

Mutta ei, en luovuta, ainakaan vielä. Mutta vaikka olenkin yhä enemmän alkanut saada myönteistä palautetta, kehuja ja kiitoksia sekä kommenteissa että sähköposteissakin (kiitokset niistä!), niin luovuttaminenkin alkaa välillä tuntua jopa todelliselta vaihtoehdolta.

PS. Klikatkaa noita linkkejä auki, varsinkin niitä, jotka osoittavat aiempiin kirjoituksiini, jos ne eivät ole ennestään tuttuja. Voi selventää paljon.

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Päivän Ilta-Sanomat kertoo kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

…

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006.

Usari kertoo tänään valtio-opin professori Heikki Palomäen kritiikistä nykyistä suhteellista vaalitapaa kohtaan:

Ylen Ykkösaamussa esiintynyttä Paloheimoa ärsyttää, että nykysysteemissä jokaisen puolueiden listalta löytyy sopivat ehdokkaat esimerkiksi ydinvoiman kannattajille ja vastustajille.

Ongelmana hän pitää sitä, että suhteellisella vaalitavalla laskettuna ydinvoiman vastustajan ääni voi päätyä ydinvoiman kannattajalle, vaikka olisikin äänestänyt ydinvoiman vastustajaa.

- Maamme nykyisellä henkilökohtaisella vaalijärjestelmällä on ilmeisiä pulmia. Se on johtanut ajan mittaan siihen, että puolueiden ehdokaslistat ovat kuin tavaratalo, jossa on tarjouksia jokaiselle asiakkaalle, Paloheimo moittii.

Ihan hauska ja osuva tuo tavaratalovertaus. Paloheimo on oikeassa, suhteellinen vaalitapa on erittäin huono. Joidenkin poliitikkojen esittämää listavaalia Paloheimo pitää parempana vaihtoehtona, koska se mm. korostaisi puolueiden välisiä eroja ja vähentäisi julkkisehdokkaita listoilta, mutta ei usko sen tulevan käyttöön Suomessa, koska ihmiset haluavat äänestää ehdokkaita eivätkä puolueita.

Pitkillä vaalilistoilla varmaankin olisi professorin mainitsemat vaikutukset, mutta sillä olisi myös muita vaikutuksia.

Koska puolueet itse päättäisivät järjestyksen, jossa niiden ehdokkaat pääsisivät läpi vaaleissa, listavaali käytännössä tuhoaisi puolueiden sisäiset muutosvoimat. Listan kärki olisi täynnä puolue-eliitin suosikkiehdokkaita ja listan häntäpäähän laitettaisiin sellaisia nimiä, joiden ei haluta pääsevän läpi, mutta joiden uskotaan tuovan silti ääniä puolueen listalle. Puolueiden sisäisten oppositioiden ehdokkaat ja satunnaiset julkkikset löytyisivät siis ei-valittavien joukosta. Tämä toki voisi johtaa joidenkin puolueiden pirstaloitumiseen, mikä ei välttämättä olisi huono asia.

Joka tapauksessa suurimmat puolueet (ja erityisesti niiden valtaklikit), jotka nykyisin yhteisymmärryksessä rahoittavat toimintaansa suurelta osin verorahoista (mikä on todellinen puoluerahoitusskandaali!), vain vakiinnuttaisivat asemaansa ja saisivat karsittua edustajistaan epätoivottuja henkilöitä, joita nykytilanteessa on pakko sietää. Ei siis ihme, että nimenomaan suurista puolueista on kuulunut listavaalin kannatusääniä.

Todellinen, radikaali vaalitapauudistus olisi siirtyminen siirtoäänivaaliin (single transferable vote, STV). Siirtoäänivaalissa äänestäjä saa itse päättää, mille ehdokkaalle hänen äänensä menee, jos se jää hänen ensisijaiselta ehdokkaaltaan käyttämättä. Ääni jää käyttämättä, jos ehdokas pääsee läpi ilman sitäkin (osa ehdokkaan äänistä on ylimääräisiä) tai ei tule valituksi lainkaan (kaikki ehdokkaan saamat äänet ovat hyödyttömiä).

Tällöin ei haittaisi, vaikka puolueet olisivat kaikkien näkemysten tavarataloja. Jos äänestäjä vastustaa ydinvoimaa, hän voi valita ykkösehdokkaakseen puolueesta A löytyvän kansakunnan kovimman ydinvoiman vastustajan. Jos toiseksi kovin ydinvoimaa vastustava ehdokas löytyy puolueesta B, äänestäjä voi laittaa hänet ensimmäiselle varasijalle. Listaa voi jatkaa niin pitkälle kuin äänestäjä itse haluaa. Missään tapauksessa äänestäjän ääni ei hyödyttäisi ehdokasta, jota hän ei itse kannata, sillä ääni ei menisi puolueelle vaan suoraan ehdokkaalle.

Olen kirjoittanut siirtoäänivaalista aikaisemminkin, mm. 23.1.2007 silloisen oikeusministerin Leena Luhtasen (sd.) erään lausunnon kirvoittamana. Kyseisen kirjoitukseni perässä Johannes Nieminen epäili kommentissaan Luhtasen sahaavan lausunnollaan omaa oksaansa, ja niinhän siinä myös kävi, että Luhtanen oli ainoa ministeri, joka jäi rannalle vuoden 2007 eduskuntavaaleissa.

Siirtoäänivaalitapa olisi ominaisuuksiltaan ylivertainen suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalitapaan nähden. Juuri siksi olen edelleen yhtä pessimistinen siihen siirtymisen suhteen kuin vuonna 2007. Suuret puolueet eivät koskaan tule hyväksymään uudistusta, joka parantaisi äänestäjien tahdon toteutumista ja uhkaisi siten niiden asemaa.

Demokratia tarkoittaa lähtökohtaisesti kansanvaltaa (kreikk. δημοκρατία), vastakohtana esimerkiksi diktatuurille (yksinvalta) tai oligarkialle (harvainvalta). Mutta siinä missä hallitsijalla on diktatuurissa absoluuttinen valta, eli oikeus aivan mihin tahansa päätöksiin, myös demokratiassa enemmistöllä on käytännössä absoluuttinen valta. Demokratia poikkeaa muista mainituista hallintomuodoista siis vain siten, että tyrannia on laajennettu yksiltä ja harvoilta enemmistön käsiin.

Suomessa nykyisin harjoitettava demokratia on parlamentaarista eli edustuksellista demokratiaa. Neljäksi vuodeksi kerrallaan luovutamme täyden — potentiaalisesti täysin mielivaltaisen — vallan kahdellesadalle kansanedustajalle. Tällöin demokratia taantuu harvainvallaksi. Vallanpitäjien mielivaltaa kahlitsee vain kaksi asiaa, nimittäin perustuslaki sekä erittäin hämärä käsite nimeltä yleinen mielipide.

Perustuslain tehtävä on rajoittaa valtion ja demokratian valtaa. Perustuslain on siis tarkoitus estää enemmistön tyrannia ja mielivaltainen vähemmistöjen riistäminen yhteisen edun nimissä — ja muistakaa, yksilö on se pienin mahdollinen vähemmistö ja nykyisin myös se useimmin riistetty. Perustuslaillista yhteiskuntaa kutsutaankin tasavallaksi.

Vaikka maamme virallinen nimi onkin Suomen tasavalta, emme silti ole tasavalta, vaan demokratia. Meidän perustuslakimme on käytännössä vessapaperia. Se on niin ympäripyöreä ja maailmoja syleilevä, ettei se todellisuudessa rajaa valtiota lainkaan. Synnynnäisen huonoutensa lisäksi sen noudattamista ei edes valvo riippumaton perustuslakituomioistuin, vaan kansanedustajat itse. Siinä jos missään on pukki kaalimaan vartijana. Olemme siis de facto demokratia, vaikka de jure puhuttaneenkin tasavallasta.

Yleinen mielipide, jos oletamme sellaisen abstraktin käsitteen olemassaolon, on sen sijaan huono kansanedustajien mielivallan kahlitsija. Yleinen mielipide ei välttämättä ole väestön tai edes sen enemmistön yhteinen mielipide, vaan yhä useammin pelkkä median sekä poliitikkojen itsensä luoma mielikuva, joka vaikuttaa sekä väestön että päättäjien käsityksiin yleisestä mielipiteestä. Vaikka mielikuva voi ruokkia itseään ja sopuliefekti voi siitä ajan kanssa tehdä yleisen mielipiteen, ei siitä yleisestä mielipiteestä silti juuri koskaan muodostu niin vahvaa, että kansalaiset voisivat yksissä tuumin sitoutua sitä puolustamaan.

Sen sijaan yleisen mielipiteen, kansalaisten oikeudentajun ja oikeudenmukaisuudenkin vastaiset poliittiset päätökset nykyään hyväksytään juurikaan mukisematta. Mahdolliset nurisijat tai suoranaiset vastustajat vaiennetaan vetoamalla demokratiaan: vaikka päätös saattoi olla huono, se oli yhteinen päätös, joten pulinat pois!

Tällainen järjestely on erittäin vaarallinen. Ensinnäkin se luo valmiin pohjan mahdolliselle demokraattisesti valittavalle populistille, jonka todellisena päämääränä on de jure yksin- tai harvainvalta. Tästä klassisena esimerkkinä toimii 1930-luvun alun Saksa.

Toisekseen, ja mahdollisesti jopa vaarallisemmin, se johtaa siihen, että valtion valtaa ja kontrollia kasvatetaan vähitellen yhä enemmän kaikkien pitäessä kehityskulkua täysin luonnollisena ja hyvänä asiana, kunnes eräänä vähemmän kauniina päivänä ihmiset järkyttyvät havaitessaan elävänsä täysin sosialistisessa tai fasistisessa yhteiskunnassa, jonka he ovat itse luoneet. Diktaattoriksi julistautunutta vastaan voi kyllä taistella, mutta kuinka vastustat demokratian synnyttämää totalitarismia?

Mikä muuten määrittää sen, ketkä demokraattiseen päätöksentekoon saavat osallistua ja keitä kyseiset päätökset koskevat? Kansallisvaltio on aika keinotekoinen määritelmä eikä liity juuri demokratiaan itseensä, vaan enemmän nationalismiin. Onko se yhtään sen vähemmän demokratiaa, jos kymmenen ihmisen joukosta yhdeksän päättää muodostaa demokratian, johon kymmenennenkin on kuuluttava enemmistön tahdon mukaisesti, verrattuna siihen, että tietty viisimiljoonainen poppoo on enimmäkseen tietyllä alueella asuneiden ihmisten jälkeläisiä ja siksi ”yhteisten” päätösten vallan alla?

Tai jos mennään toiseen suuntaan, miksi rajata aluetta? Jos esimerkiksi yhdeksän miljoonaa ruotsalaista haluaa poistaa rajan Torniojoen kohdalta, eikö se ole asia, johon demokratian nimissä viiden miljoonan on tyydyttävä? Varsinkin kun kyseisten maisten kulttuurit ovat hyvin samankaltaisia, eikä kielimuurikaan ole ongelma, kun me olemme jo valmiiksi kaksikielisiä.

Lisäksi Suomessa yhteisistä asioista demokratian kautta saa tulla päättämään kuka tahansa ulkopuolinenkin, kunhan muuttaa maahan ja hankkii kansalaisuuden. (Kunnallisissa yhteisissä asioissa ei tarvita edes kansalaisuutta, pelkkä vakituinen osoite riittää.) Miksi emme avaisi mahdollisuutta päättää meidän kaikkien yhteisistä asioista suoraan koko maailmalle? Kaikki ihmisethän ovat samanarvoisia ja enemmistö on aina oikeassa. Me nykyiset suomalaiset olemme todellakin hyvin pieni vähemmistö maailman mittakaavassa, joten miksi emme menisi koko maailman enemmistön mukana?

Oikea lopputuloshan olisi taattu, kun mahdollisimman suuri enemmistö asioista päättäisi, vai kuinka? On nimittäin demokratiankin kannalta hyvin vaarallinen tie, jos enemmistö saa rajata demokraattiseen prosessiin osallistuvien määrää mielivaltaisesti.

Toivon, että tässä vaiheessa viimeisetkin ymmärtävät, miksi demokratia tarvitsee rajoja ja miksi ne rajat tulee määritellä ehdottoman tiukan perustuslain muodossa. Perustuslain tulee taata pienimmän vähemmistön eli yksilön (negatiiviset) oikeudet, jotta niitä ei voida enemmistön mielivallalla polkea. Perustuslain tulee olla yksiselitteinen ja sen noudattamista tulee valvoa riippumattomasti. Perustuslakituomioistuimen ja tarvittaessa kansan tulee voida kumota sellainen hallinto, joka toimii perustuslain vastaisesti. Perustuslain ei pidä luvata kaikkea hyvää kaikille, vaan sen itsensä pitää tyytyä vain valtion ja demokratian rajaajaksi.

Yhdysvaltain perustuslaki oli kelvollinen yritys. Lopulta se kuitenkin epäonnistui, satakunta vuotta toimittuaan, ja Yhdysvallatkin on ajautunut enemmistön tyranniaan, tavoittelemaan hyvinvointivaltion väärää jumalaa. Siitä esimerkistä kannattaa tietenkin ottaa opiksi.