Pasi.fi

Suomen sisäpoliittinen solmu näyttää nyt olevan aukeamassa ja Portugali saa kuin saakin apupakettinsa myös Suomen tuella. Jos joku yllättyi, julkaiskoon sen kokosivun ilmoituksena sunnuntain Hesarin etusivulla. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on se, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Kuten tiedämme, Suomi on viimeinen EU-maa, jossa tällaiset asiat päätetään parlamentissa eikä pelkästään hallituksessa. Sehän ei käy laatuun eikä Suomea ja sen sisäpoliittisia vääntöjä varmasti enää haluta kynnyskysymykseksi jatkossa uusien bailouttien ja muiden vastaavien asioiden kohdalla. Tulemme siis näkemään joko sen, että myös Suomessa päätösvalta EU-asioissa siirretään kokonaan hallitukselle eikä eduskuntaa enää tarvita päättämään asiasta, tai sen että yksimielisyysvaatimuksesta luovutaan ja siirrytään enemmistöpäätöksiin EU-tasolla.

Tällä vaalikaudella eduskunnan vallan karsiminen voi olla sisäpoliittisista syistä vaikeaa, joten todennäköisempi ratkaisu lyhyellä aikavälillä on enemmistöpäätöksiin siirtyminen EU:ssa. Käsittääkseni Suomi on perinteisesti enemmistöpäätöksiä vastustanut peläten niiden johtavan pienten maiden sorsimiseen ja siihen, että enemmistö voisi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä vastoin näiden etua. Todellakin tästä enemmistöpäätöksissä on kyse ja tämä huoli on aivan aiheellinen!

Jos (ja kun) EU:ssa siirrytään enemmistöpäätöksiin, se tarkoittaa sitä, että EU-maiden kesken vallitsee demokratia. Olettaen, ettei ääniä painoteta esimerkiksi EU-maiden asukasmäärän ja/tai talouden koon mukaan, niin jokaisella maalla olisi yksi ääni. Nykyisessä EU:ssa ääniä olisi siis jaossa 27 kappaletta ja enemmistöön riittäisi 14 ääntä, vaikeutetussa järjestyksessä 18 ääntä. Toisin sanoen, 14 (tai 18) valtiota voisi tehdä päätöksiä, jotka sitoisivat ja velvottaisivat myös 13 (tai 9) muuta valtiota. Esimerkiksi Portugalin nykyinen tukipaketti olisi läpihuutojuttu enemmistöpäätöksellä eivätkä tulevat muutkaan tukipaketit kohtaisi suurempia vaikeuksia, vaikka vähitellen yhä useampi maa alkaisikin epäillä touhun järkevyyttä.

Tähän siis ollaan menossa. Enemmistöpäätöksiin siirtyminen edellyttää yksimielisyyttä yhden viimeisen kerran, mutta eiköhän myös mallioppilas siihen mukaan lähde, yhteisen eurooppalaisen hyvän nimissä, varsinkin jos ja kun tuota toista myönnytystä ei voida tehdä. Enemmistöpäätöksien tukeminen EU-tasolla olisi myös johdonmukaista, ovathan ne olleet vuosikymmeniä käytössä kansallisellakin tasolla. Onkin oikeastaan eriskummallista, että miksi EU-tasolla vastustetaan sitä, että enemmistö voi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä, kun kansallisella tasolla se on ollut maan tapa kaikissa EU-maissa useiden, joissakin lukuisten sukupolvien ajan!

Suunta on surullinen, sillä yksimielisyysvaatimus on nimenomana se oikea tapa tehdä kaikkia velvoittavia yhteisiä päätöksiä. Sen ei pitäisi olla käytössä ainoastaan EU-tasolla vaan myös kansallisella tasolla. Jokaisen yhteisen päätöksen tulisi edellyttää yksimielisyyttä kaikilta niiltä, joihin päätös vaikuttaa. Mikä tahansa muu päätöksentekomenetelmä tarkoittaa sitä, että yksi osa ihmisistä pystyy tekemään velvoittavia päätöksiä myös toisen osan puolesta. Tässä suhteessa enemmistödemokratia ei eroa mitenkään esimerkiksi diktatuurista tai harvainvallasta, ainoastaan väestönosien lukumääräiset suhteet vaihtelevat.

On varmasti totta, että yksimielisyysvaatimuksella useimmat yhteiset päätökset jäisivät syntymättä, sillä yksimielisyyden saavuttaminen olisi epäilemättä äärimmäisen vaikeaa lähes kaikissa asioissa. Juuri tämä on kuitenkin argumentti nimenomaan yksimielisyysvaatimuksen puolesta eikä sitä vastaan! Juuri tämä osoittaa, että yhteisillä päätöksillä ei tavoitella kaikkien etua vaan vain osan etua, jos niistä ei voitaisi sopia yksimielisesti. Asian voi ajatella myös yksinkertaisesti toisin: ei ole mahdollista tehdä sopimusta, jota sen kaikki osapuolet eivät allekirjoita. Tämä on ilmiselvää tavallisessa yksityiselämässä, miksei siis myös julkisissa kuvioissa? Voitaisiinko siis ajatella, että vain sellaiset asiat olisivat yhteisesti ja yksimielisesti päätettäviä, jotka myös oikeasti koskettavat kaikkia ja muista asioista päätetään pienemmissä ryhmissä, aina yksilötasolle asti?

Frédéric Bastiat kirjoitti aikoinaan, että "Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella." Tämä pätee erityisesti demokratiaan ja enemmistöpäätöksiin. Nykyisissä demokratioissa löydämme lähes lukemattoman määrän erilaisia enemmistöjä, joista jokainen käyttää yhteistä päätöstä omaksi edukseen ja samalla kasvattaa yhteisiä, valtion menoja. Lopputuloksena näemme kuinka lähestulkoon kaikki erilaiset eturyhmät saavat tukia yhteisestä kassasta eli kaikki tukevat kaikkia! Siirrellessämme valtion välityksellä rahojamme toistemme taskuihin ja takaisin jatkuvasti kasvava byrokratia ottaa omansa välistä. Kuten Bastiat kirjoitti, "Jokainen haluaa elää valtion kustannuksella, mutta kaikki unohtavat, että valtio haluaa elää jokaisen kustannuksella." 

Kun laajennamme enemmistöpäätökset EU-tasolle, otamme yhden viimeisistä askeleista tuhon tiellä. Enemmistöpäätösten turvin EU:n hallitsematon kasvu kiihtyy aivan kuten demokratia johti valtioiden hallitsemattomaan kasvuun, tällä kertaa vain huomattavasti nopeammin. EU-tason enemmistöpäätöksillä toivotamme samalla tervetulleeksi kasvavat verot, liittovaltion, entisestään lisääntyvän sääntelyn, taloudellisen epävakauden kasvun ja ennennäkemättömät finanssikriisit, ynnä muuta kaikkea "kivaa". 

Vai vieläkö ehdimme valita toisen suunnan? Vapauden ja vapaaehtoisuuden?

Tein pari viikkoa sitten Sosiaaliseen vaalikoneeseen kysymyksen, jolla pyrin kartoittamaan ehdokkaiden ja äänestäjien asenteita poliittista vallankäyttöä eli systemaattista väkivaltaa kohtaan. Yritin esittää kysymyksen tiiviisti, mikä ilmeisesti teki siitä joillekin hankalan ymmärtää, mutta joka tapauksessa, kysymys vastausvaihtoehtoineen oli seuraavanlainen:

Onko mielestäsi yksittäisellä ihmisellä tai ihmisjoukolla oikeus käyttää väkivaltaa (ml. uhkaus) tai valtuuttaa ulkopuolinen taho käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisen tai ihmisjoukon antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen hyväksi?

• Ei missään tapauksessa.
  
• Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian.
  
• Kyllä, jos kysymyksessä on valtio.
  
• Kyllä, aina.

Oikean vastauksen eli "Ei missään tapauksessa" on tähän mennessä valinnut 89,9% ehdokkaista ja 87,6% äänestäjistä (yhteensä vastaajia 234 kappaletta). Hieno tulos, mutta valitettavasti se ei näy käytännössä, sillä käytännössä kaikki valtion toimenpiteet (mm. verotus ja sääntely) ovat sitä, että ihmisjoukko (äänestäjät) valtuuttavat ulkopuolisen tahon (valtio) käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisjoukon (veronmaksajat, kansalaiset) antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen (esim. sosiaaliturvan, maataloustukien, elinkeinotukien, julkisten palveluiden, yms. saajat).

Verotuksen väkivaltaisuutta ei mielestäni ole edes tarpeen perustella, mutta tiedän kyllä, että tämä tosiasia on monille vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Verotus on väkivaltaa (tarkalleen ottaen laillistettua ryöstöä) siksi, että jos veronmaksaja ei veroja maksa, niin verot pannaan ulosottoon ja verovelvollinen tuomitaan sakkoihin ja ehdolliseen tai ehdottomaan vankeuteen. Jos verovelvollinen ei tuomioon suostu tai pakenee, niin hänet otetaan kiinni ja vangitaan väkisin. Jos hän vastustaa viimeiseen saakka, fyysistä väkivaltaa lisätään asteittain, kunnes tuomio voidaan panna täytäntöön. Vai eikö? Onko jonkun mielestä mahdollista välttää rikosoikeudelliset seuraamukset, jos niihin ei vaan suostu? Rohkeasti käsi ylös vain.

No, lienee selvää, että suurin osa oikein vastanneista ei tiennyt mitä tuli vastattua, lukuunottamatta sitä kourallista libertaareja yms., jotka tarkalleen tiesivät, ja niitä "tapauksia", jotka tiesivät, mutta kannattavat väkivallattomuutta vain periaatteessa ja käytännössä suostuvat väkivaltaisuuteen, koska se on "realistista". Jatketaan eteenpäin.

Demokraattisen vaihtoehdon eli "Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian." valitsi puolestaan vain 1,6% ehdokkaista eikä kukaan äänestäjistä. Itse asiassa odotin tähän suurempaa osuutta ja yllätyin hieman demokratian alhaisesta suosiosta. Demokratia - erityisesti suora demokratia, mutta periaatteessa myös edustuksellinen - on nimittäin juuri tätä. Jos 50%+1 kyseisistä ihmistä hyväksyy demokratiassa jonkin asian, niin se on demokratiassa "oikein". Oli sitten kysymys verottamisesta tai vähemmistön desimaatiosta. Edustuksellisessa demokratiassa tilanne on oikeastaan vielä surullisempi, sillä se edellyttää ainoastaan vaaleilla valittujen edustajien 50%+1 enemmistöä, joka käytännössä saa vaaleissa yleensä vain 30-40% kannatuksen koko äänioikeutetusta väestöstä. Tällöin mikä tahansa päätös voidaan tehdä väestön selvän vähemmistön valtuutuksella.

Etatistisen eli valtiojohtoisen vaihtoehdon "Kyllä, jos kysymyksessä on valtio." valitsi 4,7% ehdokkaista ja 3,8% äänestäjistä. Tässä vastausvaihtoehdossa on huomattavaa se, ettei se ota kantaa valtion ominaisuuksiin. Toisin sanoen 4-5% ihmisistä hyväksyy yhtälailla sen, että Suomen valtio verottaa omia kansalaisiaan, ja myös sen, että Libyan valtio pommittaa tottelemattomia kansalaisiaan. Oikeasti, miettikää nyt hyvät ihmiset, onko valtiolla enemmän oikeuksia kuin kansalaisilla vain siksi, että se on valtio?

Sinänsä myönteistä on se, että viimeistä vaihtoehtoa "Kyllä, aina." ei valinnut kukaan. Tosin "aina" onkin sen verran vahva sana, että sitä eivät valitsisi massamurhaajatkaan, sillä sehän oikeuttaisi väkivallan käytön myös heitä itseään vastaan.

Sosiaalisen vaalikoneen vakiovaihtoehdon "Ei mikään annetuista vaihtoehdoista" sai kannatusta 3,9% ehdokkaista ja 8,6% äänestäjistä. Varsinkin jälkimmäisen luvun koen kuvastavan hienoisesti epäonnistunutta kysymyksenasettelua, mutta ainahan ei voi onnistua täydellisesti, eikä edes joka kerta.

Oman näkemykseni siitä, miten poliittinen valta on aina väkivaltaa ja mitkä ovat väkivallattoman yhteiskunnan edellytykset, saa parhaiten ilmi pari päivää sitten julkaistusta nettivideosta "Vapaus ja valta yhteiskunnassa", jossa esitelmöin tästä aiheesta n. 20 minuuttia. 

Ehdokkaat ovat voineet jättää myös omia kommenttejaan kysymykseen. Kommentoin tässä joitakin huomiotani herättäneitä kommentteja.

Miriam Sato Ramirez (Vas.): "Epäilen että kysymys viita eri kulttuurin edustajia?" 

• Sinänsä mielenkiintoista, että kysymys väkivaltaisuudesta tulkitaan kysymykseksi monikulttuurisuudesta. Mutta ei, kysymys ei viittaa eri kulttuurien edustajiin, vaan se on yleinen ja koskee kaikkien valtioiden perustaa.

Sampo Syreeni (Pir.): "Tietty oikeutus riippuu olennaisesti siitä mitä ja miten rahoilla ollaan tekemässä."

• No kun ei riipu. Vai saanko muka varastaa rahasi, jos ostan niillä sinulle terveyspalveluita (joita saatat tarvita tai olla tarvitsematta)? Kai saan ottaa pienen siivun siitä itsellenikin, eikö vain? Hämmästyttävää, että tämä perustelu tuli Sampolta, hänen luulisi tietävän paremmin.

Kristina Ljungqvist (PS): "Älytön ajatuskin. - Tosin viranomaistahojen voidaan katsoa syyllistyvän tähän ;("

• Hienoa, että ymmärrät viranomaisten tähän syyllistyvän. Nyt kun vain vaadit viranomaisten noudattavan samoja rajoituksia (ei aloitteellista väkivaltaa) kuin kenen tahansa muunkin ihmisen, niin homma on siinä!

Oula Lintula (M11): "Suomen tapauksessa Suomen valtiolla on tämä oikeus ja saakin olla. Tällaistahan on esim. verotus."

• Hyvä, että ymmärrät verotuksen luonteen, mutta olisi ollut mukava, jos olisit myös perustellut, miksi mielestäsi Suomen valtiolla saa tämä oikeus olla. Ja koskeeko oikeutus ainoastaan Suomen valtiota vai myös muita? Jos se ei koske muita valtioita, onko Suomen valtiolla tällöin myös oikeus käyttää väkivaltaa muita valtioita kohtaan?

Petri Kaivanto (M11): "Valtiot toimivat juuri näin. Verotus on murhaa."

• Hyvin sanottu, mutta hyväksytkö asian osallistumalla vaaleihin ehdokkaana, vai onko tarkoituksesi tehdä loppu verotukselle?

Esa Nyyssönen: "Kysymysasettelu on jo aika hupaisa. Mitä "oikeutta" tässä tarkoitetaan? Laillista vai moraalista oikeutta?"

• Pahoitteluni epätarkkuudesta. Moraalista oikeutta. "Lailliseksihan" voidaan määritellä demokratiassa enemmistöpäätöksillä ja diktatuureissa diktaattorin päätöksillä mitä tahansa.

Eerin Rosenström (M11): "Tuo kuulostaa järjestäytyneelta rikollisuudelta ja törkeältä kiristykseltä. Kellään ei tule olla moisia oikeuksia vapaassa maassa."

• Eikä vain kuulosta siltä, vaan juuri sitä se on. Valtio on alueellisen monopoliaseman saavuttanut mafia.

Että semmoista. Tiivistelmänä voitaneen todeta, että sekä ehdokkaat ja äänestäjät mielellään sanovat vastustavansa väkivaltaa, mutta käytännössä asettuvat väkivaltaa tukemaan, kun se on heidän omien tavoitteidensa mukaista tai jos he odottavat voivansa tulevaisuudessa kääntää kyseisen väkivaltakoneiston omien tavoitteidensa mukaiseksi. Lopputuloksena me kaikki joudumme kärsimään väkivallan seurauksista. Tästä lisää nettivideossani "Vapaus ja valta yhteiskunnassa".

Jotkut ovat sitä mieltä, että ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä paskiaisia, jotka vetävät kotiinpäin muiden kustannuksella aina kun vain suinkin mahdollista. En nyt ihan täysin allekirjoita tätä ihmiskuvaa, mutta onhan siinä totuuden siemen. Sen sijaan merkittävä osa kansanedustajista täyttää tuon kuvauksen varsin tarkkaan, ainakin jos heidän tekemästään politiikasta voidaan vetää mitään johtopäätöksiä asian suhteen.

Kansanedustaja ei ole mitenkään erikoinen eläin, vaan toimii rationaalisen itsekkäästi siinä missä muutkin ihmiset. Heidän - kuten kaikkien muidenkin - ensisijainen tavoitteensa on aina oman toimeentulon ja yltäkylläisyyden varmistaminen. Kansanedustajien tapaus on siitä erilainen, että se tarkoittaa lähes aina käytännössä oman uudelleenvalinnan varmistamista, varsinkin  urapoliitikkojen kohdalla, jotka ensinnäkään eivät usein edes osaa tehdä mitään muuta ja jotka toisekseen tekevät kaikki varsinaiset päätökset ja vedättävät rivikansanedustajia ryhmäkurin avulla.

Kansanedustajan ei siis kannata tehdä asioita oikein tai edustaa kansaa tämän parhaaksi, vaan antaa äänestäjille sellainen vaikutelma, että häntä kannattaa äänestää uudelleenkin. Asian tekee erityisen harmilliseksi se, että oikein tekeminen ja kansan edustaminen ovat lähes aina ristiriidassa uudelleenvalintamahdollisuuksien edistämisen kanssa.

Jotkut ovat ehdottaneet säästö- ja tehokkuussyistä kansanedustajien määrän leikkaamista puoleen, sadallakin kuulemma pärjättäisiin ja muka vielä paremmin. No, ottaen huomioon, että nykyisin eduskunnassa omaa etuaan muiden kustannuksella ajaa 0,004% väestöstä, ei kai olisi kovin suuri muutos, jos heitä olisi vain 0,002%.

Mutta koska "kansanedustaminen" on käytännössä lähinnä oman edun ajamista, olisi tavallisten ihmisten edun mukaista pikemminkin lisätä kansanedustajamäärää noin 26 836 -kertaisesti eli väkilukua vastaavaksi. Jos siis jokainen olisi "kansanedustaja", jokainen voisi edustaa itseään eli hoitaa omat asiansa itse ja sillä selvä.

Samalla päästäisiin eroon kohua aiheuttavista kansanedustajien palkkioista ja niiden korotuksista, sillä eihän olisi mitään järkeä siinä, että jokainen laitettaisiin maksamaan itselleen tuhansia euroja palkkaa.

Tykkää Facebook-sivusta Suomeen 5 367 171 kansanedustajaa!

Vapaata yhteiskuntaa kritisoidaan usein siitä, että sen ihmiskuva olisi liian ruusuinen. Vapaus ei voi näiden kriitikkojen mukaan toimia, koska ihmiset eivät ole riittävän hyviä, eivätkä ajattele lähimmäistensä parasta tai yhteistä hyvää, vaan ovat pääasiassa ahneita, jopa pahoja ja huijaavat toisiaan joka käänteessä. Tämän vuoksi tarvitaan mukamas valtio ja poliittiset päättäjät sitä johtamaan, pelastamaan ihmiset omalta ja toistensa pahuudelta.

Klassinen vastaus tähän on tietysti se, että jos ihmiset ovat pääosin pahoja, saamme varmasti myös samanlaisia poliitikkoja. Kääntäen, jos ihmiset ovatkin pääosin hyviä, poliitikkoja ei sitten tarvitakaan. Nyt käyttäytymistutkimus on tuomassa myös uusia vastauksia väitteeseen. On nimittäin havaittu, että esimerkiksi huijaaminen on tarttuvaa, kuten myös hyvä käytös. Tällä havainnolla on merkittäviä seurauksia valtioajatteluun.

Duken yliopiston professorin Dan Arielyn ja kahden Harvard-professorin Francesca Ginon ja Michael Nortonin tuore tutkimus osoitti, että niinkin yksinkertainen asia kuin piraattituotteiden käyttäminen vaikutti koehenkilöiden huijaamisalttiuteen, kuten Pop Economics -blogi kirjoittaa. Lyhyesti kuvattuna kaikki koehenkilöt saivat aidot Chloe-merkkiaurinkolasit, mutta osalle kerrottiin niiden olevan aitoja ja osalle piraattituotteita. Tämän jälkeen koehenkilöt suorittivat kokeen, jonka tehtyään saivat myös arvostella sen itse. Aitojen aurinkolasien käyttäjät huijasivat kokeessa 30 prosenttisesti, kun taas ”piraattipleksien” käyttäjät huijasivat jopa 70 prosenttisesti!

Mikä vielä kiinnostavampaa, eräässä aiemmassa Arielyn tutkimuksessa havaittiin, että vertaisryhmään kuuluvien käyttäytyminen vaikutti koehenkilöiden huijausalttiuteen. Kun oman ryhmän jäsen (todellisuudessa näyttelijä) huijasi poikkeuksellisen läpinäkyvästi koetilanteessa, vertaiset olivat myös alttiimpia huijaamaan. Kun taas kilpailevan ryhmän jäsen huijasi samalla tavoin, koehenkilöt muuttuivatkin rehellisemmiksi. Ja edelleen toisessa kokeessa Ariely havaitsi, että hyveellisten moraalisääntöjen kertaaminen ennen koetilannetta muutti koehenkilöitä rehellisemmiksi.

Voidaan siis päätellä, että sekä rehellisyys että huijaaminen riippuvat suurelta osin muiden ihmisten esimerkistä. Jos hengailet huijareiden kanssa, alat herkemmin huijaamaan itsekin, ja päinvastoin. No, wanha kansahan tämän on tiennyt iät ajat: seura tekee kaltaisekseen.

Korhosen Jani kirjoitti eilen mainiosti eri maiden poliitikkojen ja viranomaisten käyttäytymisestä sikainfluenssarokotteiden markkinoinnissa. Siinä missä Suomessa ja Norjassa esivalta huijasi, manipuloi ja painosti kansalaisia ottamaan rokotteen, Ruotsissa kerrottiin rehellisesti rokotteen puutteellisesta testauksesta ja vedottiin kansalaisia riskeistä huolimatta ottamaan rokotteen riskiryhmien suojelemiseksi. Ruotsissa sitten olikin korkeampi rokotusaste kuin kummassakaan naapurimaassa.

Jani totesikin, että auktoriteettiasemassa olevan valehtelu on moninkertainen rike verrattuna tavalliseen kansalaiseen. Ja niin se onkin. Auktoriteetti on luonnostaan uskottavampi, ovathan kaikki poliitikotkin (ainakin periaatteessa) hyväntekijöitä. Kun auktoriteetit valehtelevat, mahtaakohan se saada tavalliset kansalaiset valehtelemaan enemmän vai vähemmän? No, ylläolevan mukaisesti se riippuu tietysti siitä, kokevatko kansalaiset auktoriteetit vertaisikseen vai vastustajikseen. Useimmat pitänevät poliitikkoja oikeina ihmisinä, joten heidän valehtelunsa varmasti tarttuu.

Nykyvaltio näyttää ja aiheuttaa muutenkin jatkuvasti huonoja esimerkkejä kansalaisille. Poliitikkojen sähläilyjen, kuten vaalirahasotkujen, korruption sekä nais- ja miesseikkailujen, vaikutusta myös tavallisten kansalaisten moraaliin ei voine vähätellä. Mutta verotus ja lainsäädäntö ne vasta yllykkeitä luovatkin!

Harvassa taitavat esimerkiksi olla ne iloisetkin veronmaksajat, jotka eivät yrittäisi jokaisessa käänteessä saada veroilmoituksen näyttämään omalta kannaltaan suotuisammalta, vaikkapa vähän todellisuutta värittäen. Työmatkojen pituudet, tulonhankintakulut ja muut verovähennykset pyöristyvät helposti pikkuisen ylöspäin, varsinkin niissä tapauksissa, joista ei ole mahdollista esittää tai vaatia kuitteja.

Samoin monet lait, jotka ovat vaivalloisia tai muuten ikäviä noudattaa jatkuvasti, mutta joissa kiinnijäämisen riski tai rangaistus ovat mitättömiä, jäävät helposti noudattamatta. Pyöräillään ilman kypärää, puhutaan kännykkään autolla ajaessa, ajetaan lievää ylinopeutta ja niin edelleen. Tietoinen lain rikkominen pienissä asioissa voi kuitenkin vähentää tunnontuskia myös suuremmissa asioissa, kuten piraattituotekoe osoitti, vaikka se ei äärettömän kalteva pinta olisikaan (pyöräileminen kypärättä tuskin johtaa esimerkiksi murhiin tai ryöstöihin).

Sosiaalietuuksien hyväksikäyttö on toki oikein, siinä määrin kuin se tapahtuu järjestelmän sääntöjen puitteissa, mutta lisääntyvä epärehellisyys ja ympäristöstä opittu huijausalttius ovat varmasti osatekijöitä siinä, että sosiaalietuuksia haetaan enenevässä määrin vääriin tietoihin perustuen.

On siis luonnollista, että laajassa sosiaalivaltiossa tavallisetkin, muuten ei-rikolliset kansalaiset pyrkivät huijaamaan varsinkin järjestelmää, mutta myös toisiaan. Vaikka lapsille opetetaan varastamisen ja väkivallan olevan väärin, aikuisten maailmassa ne ovat täysin sallittuja asioita, kunhan niiden takana on ihmisten enemmistö. Tämä on opittua käyttäytymistä, valtion, poliitikkojen ja vertaisten antaman esimerkin tulosta. Nykyjärjestelmän kannustimet ovat siis vinoutuneet ohjaamaan ihmisiä vähemmän moraalisiksi.

Vapaassa yhteiskunnassa kannustimet olisivat terveempiä. Kun valtio ei ole näyttämässä huonoa, väkivaltaista esimerkkiä, ihmisten on kannattavinta palata luontaiseen käyttäytymismalliinsa, olemaan reiluja ja rehellisiä toisilleen. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos ihmiset haluavat elää ystävällisessä ympäristössä, heidän kannattaa olla ystävällisiä muille, ja päinvastoin. Paras tapa muuttaa ympäristöään ja yhteiskuntaa onkin näyttää mahdollisimman hyvää esimerkkiä.

Oman eduskuntavaalikampanjani keskeinen sisältö tuleekin olemaan esimerkillinen toiminta. Kunhan pääsen vauhtiin, tulette huomaamaan, etten jousta periaatteistani senttiäkään valituksi tulemisen tai julkisuuden vuoksi, vaikka itse kampanja saattaakin siltä vielä tällä hetkellä vaikuttaa. Lähden siis vastustamaan ”moraalista turmeltumista” asettumalla sitoutumattomaksi ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Valitsijayhdistys on perusteilla näinä päivinä. Liity postituslistalleni lähettämällä tyhjä sähköposti osoitteeseen pjm2011-subscribe@pasi.fi ja pääset kuulemaan ensimmäisten joukossa kampanjan uusimmista käänteistä!

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Vuosi sitten Ilta-Sanomat kertoi kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

…

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin viime vuoden tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006. Tämä kirjoitus on mukautettu uusinta vuoden takaisesta artikkelistani ”Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä.”

Valitettavasti arpa ei ole käytössä, vaan joudumme tyytymään edustuksellisen vaalitavan tuloksiin ja enemmistön mielivaltaan. Muun muassa tästä syystä lähden ensi kevään vaaleissa haastamaan urapoliitikkoja ja poliittista eliittiä asettumalla sitoutumattomaksi ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Valitsijayhdistys on perusteilla näinä päivinä. Liity postituslistalleni lähettämällä tyhjä sähköposti osoitteeseen pjm2011-subscribe@pasi.fi ja pääset kuulemaan ensimmäisten joukossa kampanjan uusimmista käänteistä!

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Tämä on poliitikkotrilogiani kolmas ja viimeinen osa. Kahdessa aiemmassa osassa käsittelin kahta tärkeintä poliitikkotyyppiä, hyväntekijöitä ja heimopäälliköitä. Kuten muistamme, hyväntekijäpoliitikot ovat mukana politiikassa pääasiassa tehdäkseen hyvää omille eturyhmilleen, koko kansalle ja/tai itse järjestelmälle. Heimopäälliköt puolestaan haluavat yksinomaan tehdä hyvää itselleen, hinnalla millä hyvänsä, joskin mielellään he esiintyvät hyväntekijäpoliitikkoina sikäli kun se edistää heidän asiaansa. Muun tyyppisiä poliitikkoja on verrattain vähän eivätkä he ole tämän analyysin kannalta merkityksellisiä.

Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu myytille ”yhteisistä asioista” ja niiden ”hoitamisesta yhteisesti”, edustuksellisen tai suoran demokratian tai näiden välimuodon kautta. Täysin puhdasta suoraa demokratiaa lukuunottamatta järjestelmään kuuluu aina joukko ihmisiä, jotka valitaan säännöllisesti vaaleilla edustamaan kansaa ja käyttämään valtaa kansan puolesta. Päinvastoin kuin menneiden aikojen yksinvaltiailla, despooteilla ja monarkeilla, näiden kansanedustajien tai parlamentaarikkojen tehtävä on hoitaa yhteiset asiat parhain päin koko kansan kannalta — siis tehdä hyvää kansalle.

Luonnollisesti siitä, mikä on koko kansan parhaaksi, esiintyy suunnatonta erimielisyyttä. Yksien mielestä riittävä uskonnollisuus ja uskonnollisten lakien noudattaminen on onnen tae, toiset pitävät yrittäjien hyvää asemaa kaikkien etuna, kolmansille työväestön hyöty on kansan voitto, neljänsille lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kaiken a ja o, viidensille on tärkeää laki, järjestys ja turvallisuus, kuudensille infrastruktuuri, ja niin edelleen. (Ryhmät voivat toki olla monilta osin päällekkäisiäkin.)

Kaikille — siis aivan kaikille — poliitikoille, yhteisten asioiden hoitajille, on kuitenkin yhteistä se käsitys, että yhteisten asioiden hoitaminen edellyttää yhteistä kassaa. Yhteinen kassa täyttyy veroilla sekä lainoilla, joiden vakuudeksi kelpaavat tulevaisuuden verot. Ilman veroja ei heidän mielestään voi rakentaa teitä ja katuja, järjestää poliisitointa ja maanpuolustusta, ylläpitää lakia ja oikeutta, hoitaa sairaita, kouluttaa lapsia ja nuoria eikä tietenkään rakentaa ja ylläpitää valtiokoneistoa, joka tätä kaikkea hallinnoi.

Hyväntekijäpoliitikot ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä rakennettaessa valtiokoneistoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Hyväntekijäpoliitikot löytävät nimittäin aina uusia ongelmia ratkaistavaksi sekä uusia kärsijöitä ja vähäosaisia autettaviksi, varsinkin kun suuri osa kyseisistä uusista ongelmista ja vähäosaisuudesta on heidän itsensä aiemmin aiheuttamaa. Tällöin valtio kasvaa ja kaiken lisäksi tämä hyväksytään kansan keskuudessa suuremmitta mukinoitta, tapahtuuhan se heidän itsensä ja kaiken hyvän nimissä.

Itse asiassa ilman hyväntekijäpoliitikkoja monarkioita ja muita diktatuureja ei olisi koskaan korvattu eri asteisilla demokratioilla. Jos kaikki vallantavoittelijat olisivat aina olleet heimopäälliköitä, ihmiset olisivat hylänneet diktaattorit kaadettuaan koko ajatuksen valtiosta. Sen sijaan juurikin hyväntekijäpoliitikot, aiempien hallintojen kaatamisen etujoukoissa, myivät ihmisille ajatuksen yhteisistä asioista, joita pitäisi yhteisesti hoitaa.

Hyväntekijäpoliitikot ovatkin niin vaarallisia juuri siksi, että he saavat ihmiset uskomaan valtioon ja myyttiin yhteisistä asioista. Tästä seuraa kaksi suurta riskiä, joista toinen tai molemmat lopulta toteutuvat yhteisten asioiden hoitamisen väistämättömänä seurauksena.

Ensinnäkin, sinänsä hyvää tarkoittava politiikka on paitsi lähtökohtaisestikin tuhoisaa, tulee se myös johtamaan kestämättömään tilanteeseen. Puhun tietenkin verotuksesta ja sääntelystä. Demokraattisten valtioiden alkutaipaleella verot ja säännöt olivat pieniä ja vähäisiä, mutta niistä ajoista ne ovat — luonnolliseen tapaansa — moninkertaistuneet. Kuten kirjoitin, aina löytyy uusia ongelmia ratkottaviksi ja uusia jollain tapaa vähäosaisia autettaviksi. Järjestelmästä tulee ajan myötä niin monimutkainen ja niin kallis, että ihmisten — yhteiset asiansa ”hoidattaneen” kansan — käy yhä vaikeammaksi elää, tehdä työtä, yrittää ja menestyä kyseisessä yhteiskunnassa. Ihmiset passivoituvat, jäävät sosiaaliturvan varaan, kiertävät veroja ja/tai muuttavat pois, jolloin yhteisten asioiden hoitamisen rahoitusvaikeudet käyvät entistä ilmeisimmiksi. Lopulta tällainen yhteiskunta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Toisekseen, hieman ennen tai viimeistään heti kyseisen romahduksen jälkeen heimopäälliköt huomaavat tilaisuutensa tulleen. Siihen asti he ovat tyytyneet ”hoitamaan yhteisiä asioita” ja nostamaan kelpo korvausta siitä hyvästä, ehkä hieman mahdollisuuksien mukaan pelaten etuja omille sukulaisilleen ja kavereilleen. Huonojen aikojen — ja niitähän yhteisten asioiden hoitamisella saadaan tehokkaasti ja toistuvasti aikaan — koittaessa heimopäälliköt voivat vedota jonkinlaiseen hätätilaan, joko aitoon tai tekaistuun, ja kaapata vallan itselleen, käyttäen hyväntekijöiden rakentamaa valtiokoneistoa hyväkseen.

Ilman olemassaolevaa laajaa valtiota heimopäälliköiden on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, rakentaa tyhjästä mittavaa valtiokoneistoa kansan hallitsemiseen mielivaltaisesti, diktaattorin ottein. Tilanne on vielä pahempi vallanhimoisille heimopäälliköille, jos hyväntekijät eivät ole riisuneet kansaa aseista hyvän nimissä tai vähintäänkin rakentaneet voimakkaita poliisi- ja puolustusvoimia, jotka tarvittaessa pystyvät torjumaan myös ”sisäiset uhat” ja riisumaan kansan aseista väkisin.

Vaikka heimopäälliköt, jotka nimensä mukaisesti mielivät heimopäälliköiksi, ovat varmasti huonompia ja pahempia ihmisiä, juuri hyväntahtoisten, vilpittömien hyväntekijäpoliitikoiden sekä heidän tukijoidensa ja kannattajiensa joukko ovat vaarallisimpia kaikista. Heidän ”ansiostaan” ihmiset uskovat valtioon ja sen kykyyn ratkaista asiat kaikkien kannalta parhain päin, kaikista valtioiden epäonnistumisista, suoranaista virheistä ja vertaansa vailla olevista hirmuteoista huolimatta. Ilman tätä aiheetonta uskoa olisimme huomattavan paljon lähempänä yhteiskuntaa, joka ei perustuisi väkivaltaan.

Tämä on poliitikkotrilogiani toinen osa, jossa käsittelen toista tärkeintä poliitikkotyyppiä eli heimopäällikköjä. Edellinen osa käsitteli hyväntekijöitä ja viimeisessä osassa on johtopäätösten aika. Nyt kuitenkin niihin päällikkötyyppeihin.

Heimopäällikköjä ei ulkopuolinen välttämättä useinkaan erota hyväntekijöistä, varsinkaan näiden poliittisen uran alku- ja keskivaiheilla. Heille on hyödyllistä, että kaikkia poliitikkoja pidetään yhteiskunnan ja omien eturyhmiensä puolesta uhrautuvina hyväntekijöinä, yhteisten asioiden hoitajina. Sellaisina he siis pyrkivät useimmiten itsekin esiintymään. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta.

Siinä missä hyväntekijäpoliitikko on varsinkin uransa alussa vilpittömästi muille (siis ainakin omille eturyhmilleen) hyvää tahtova henkilö, heimopäälliköt ovat lähempänä sosiopaatteja. He pystyvät erinomaisesti esittämään sosiaalista, avuliasta, hyväntahtoista ja epäitsekästä ihmistä, mutta todellisuudessa heitä kiinnostaa vain heidän oma menestyksensä ja valtansa. Siinä missä hyväntekijäpoliitikko kokee ainakin jonkinlaisia tunnontuskia joutuessaan uhraamaan yksien edun toisten edun vuoksi kuvitellun suuremman hyvän nimissä, heimopäällikkö uhraa silmää räpäyttämättä mitä ja kenet tahansa suuremman oman hyvänsä vuoksi.

Heimopäälliköt tietävät erinomaisesti millaiset asiat ovat toisten, köh, siis hänen itsensä hyväksi. Esimerkiksi lainsäätäjinä he ovat suorastaan pirullisia. He rakastavat — jos vain rakkautta voivat ylipäätään tuntea — lakeja, joita kansalaiset eivät jaksa, viitsi tai voi jatkuvasti noudattaa tai viranomaiset tehokkaasti valvoa. Pyöräilykypärät, ylinopeudet, miedot huumausaineet, nettipiratismi ja muut vastaavat ovat heidän erityisiä suosikkejaan, sillä näin melkein jokaisesta kansalaisesta tulee rikollinen ja heimopäälliköt pääsevät rahastamaan heidän syyllisyydellään kuin kirkonmiehet ikään (aivan kaikkihan ovat syntisiä). Se tarkoittaa lisää valtaa, lisää veroja, lisää sääntelyä ja lisää syyllisyyttä.

Lisäksi heimopäälliköillä, vaikka eivät itse muista välitä, on kyky tietää, mistä muut välittävät. Tämä kyky auttaakin heitä esiintymään hyväntekijöinä. ”Välitätkö köyhistä,” poliitikko kysyy vastauksen jo tietäen ja jatkaa, ”Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi köyhistä.” ”Välitätkö sairaista? Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi sairaista.” Ja tottahan toki heimopäällikkö valuttaa osan näistä veroista köyhistä ja sairaista huolehtimiseen, tehdäkseen sekä hyväätahtovat veronmaksajat että avunsaajat poliitikoista — ja erityisesti itsestään — riippuvaisiksi.

Vaikka heimopäälliköt ovatkin vallanhimoisia, täysin häikäilemättömiä poliitikkoja, joiden käsissä valtioiden väkivaltamonopolit ovat kautta historian tuottaneet toinen toistaan kauheampia tragedioita, he eivät demokraattisessa valtiossa ole niitä vaarallisimpia poliitikkoja, vaan vasta toiseksi vaarallisimpia, hyväntekijöiden jälkeen. Vallankumouksellisissa olosuhteissa ja totalitaristissa valtioissa heimopäälliköt toki vievät vaarallisimpien poliitikoiden tittelin, mutta puhutaan nyt demokratiasta. Tai siis seuraavassa osassa…

PÄIVITYS: Kolmas ja viimeinen osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Poliitikkoja on monenmoisia, mutta heistä on selkeästi löydettävissä ainakin kahta erilaista arkkityyppiä: hyväntekijät ja heimopäälliköt. On joitakin poliitikkoja, jotka eivät täysin sovi kumpaankaan näistä kategorioista, mutta he ovat harvassa. Tässä kirjoituksessa käsittelen hyväntekijäpoliitikkojen piirteitä, heimopäälliköt tulevat käsittelyyn toisessa osassa ja lopuksi kolmannessa osassa käyn läpi näiden ominaisuuksien käytännön seurauksia.

Hyväntekijät ovat selvästi poliitikkojen suurin ryhmä, sillä sen lisäksi, että valtaosa poliitikoista oikeasti haluaa tehdä hyvää, lähes kaikki lopuistakin haluavat esiintyä hyväntekijöinä. Periaatteessa tarkoitus kai onkin, että jokainen poliitikko olisi hyväntekijä, uhraamassa omaa aikaa ja vaivaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten hyvinvoinnin edestä, tietenkin sopivaa korvausta vastaan.

Hyväntekijäpoliitikoille tyypillisiä piirteitä ovat iloisuus, myönteinen suhtautuminen elämään, sosiaalisuus ja vahvat, ideologisetkin näkemykset siitä, millaiset asiat ovat muiden parhaaksi. Usein he auliisti jakavat omasta mielestään hyviä neuvojaan jopa vaivaksi asti, varsinkin jos näkevät läheisensä tai jonkun muun vastaantulijan tekevän asioita hyväntekijäpoliitikon mielestä väärällä tai haitallisella tavalla.

Hyväntekijöiden kohteiksi joutuneet ja sivustaseuraajat saattavat joskus kokea heidän suhtautumisensa autettaviinsa ylimieliseksi. Ylimielisyys kuitenkin kuuluu varsinaisesti vain harvoin hyväntekijäpoliitikon luonteenpiirteisiin. Todellisuudessa kysymys on useimmiten täysin vilpittömästä halusta auttaa ja tehdä hyvää, tarvittaessa jopa vastoin autettavan tahtoa. Hyväntekijäpoliitikolle on nimittäin luonnollista ajatella, että muut ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan, sillä hehän näyttävät jatkuvasti tekevän lähes kaiken väärin, jos hyväntekijä ei ole opastamassa tai säätämässä tarvittavia lakeja.

Niin ikään hyväntekijöille tyypillistä on Robin Hood -tyyppinen utilitarismi. Koska heidän tavoitteenaan on mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman usealle, mitään keinoja ja välineitä ei kaihdeta tavoitteeseen pääsemiseksi. Yksilön tai pienen ryhmän etu voidaan silmää räpäyttämättä uhrata suuremman joukon tai suuremman edun vuoksi. Päämäärä siis oikeuttaa keinot.

Hieman harvinaisempi, mutta ei lainkaan tavaton, piirre hyväntekijäpoliitikoille on jonkin tiukkaa kurinalaisuutta edellyttävän maailmankatsomuksen omaaminen ja sen noudattamisen osoittautuminen henkilökohtaisesti haastavaksi. Tällaisesta ihmisestä saattaa tulla hyväntekijäpoliitikko, jos hän katsoo maailmankatsomuksen poliittisten johtopäätösten ajamisen helpommaksi kuin oman kurinalaisuutensa kehittämisen. Toisin sanoen, sen lisäksi että hän uskoo toimivansa muiden parhaaksi, hän yrittää saada valtion pakottamaan myös itsensä oman maailmankatsomuksensa vaatimaan muottiin, kun ei itse siinä onnistu.

Kaiken kaikkiaan hyväntekijät ovat poliitikoista vaarallisimpia. Miksi, sen kerron sarjan kolmannessa osassa.

PÄIVITYS: Sarjan toinen osa on nyt saatavilla: heimopäälliköt.

PÄIVITYS #2: Sarjan kolmas osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.

Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.

Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.

Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.

Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.

Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.

Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!

On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.

Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.

Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.

Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.