Pasi.fi

Vanha tuttu sananparsi ”Kepu pettää aina” kajahti taas useamman kerran, kun Kepun valejäsenyydet kävivät toden teolla ilmi. Mutta mahtaako tässä olla käynnissä tuplapetos? Kepu nimittäin väittää, että valejäseniä ei ole mahdollista poistaa rekisteristä automaattisesti. Saanen epäillä.

Yhdistyksen — jollainen puoluekin ja sen paikallisjärjestöt ovat — on sääntöjensä mukaisesti kutsuttava jäsenistönsä vuosittain sääntömääräiseen yhdistyksen kokoukseen. Lisäksi yhdistykset tapaavat periä jäseniltään jäsenmaksuja. Niinikään hyvin monella yhdistyksellä on jäsenistöön kohdistuvaa tiedotustoimintaa, kuten jäsenkirjeitä ja jäsenlehtiä, puolueilla puoluelehtiä ja niin edelleen.

Onko valejäsenet kutsuttu vuosikokouksiin? Onko valejäseniltä peritty jäsenmaksua? Onko valejäsenille lähetetty tiedotusmateriaalia? Jos vastaus yhteenkin kysymykseen on kyllä, he olisivat olleet tietoisia jäsenyydestään jo ennen jäsenkorttikohua. Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ei, yhdistykset (puolue, sen piirit ja piirien osastot) ovat hyvin todennäköisesti rikkoneet omia sääntöjään jättämällä osan jäsenistöstä kutsumatta yhdistysten kokouksiin (varmaksi en voi sanoa kyseisiä sääntöjä lukemattomana).

Ennen kaikkea, jos vastaus näihin kysymyksiin on ei, yhdistyksillä täytyy olla tieto siitä, keille kyseiset kutsut, viestit ja tiedotteet on pitänyt lähettää ja keille ei. Toisin sanoen, Keskustalla on täytynyt olla tieto siitä, ketkä ovat oikeita jäseniä ja ketkä ovat valejäseniä. Väitän, että Kepu pettää jälleen.

Meillä on ainakin teoriassa täysi sananvapaus — joskin se on yhä useammin kovalla koetuksella ja käytännössä melko rajoitettu — eli sen keskeisenä ominaisuutena saamme olla eri mieltä vallanpitäjien kanssa ja myös ilmaista tämän erimielisyytemme ääneen, kirjoitettuna, sähköisesti, mediassa, ihan miten vain. Jotain olennaista kuitenkin puuttuu.

Otetaanpa esimerkiksi eräs suosikkikommentoijistani, nimimerkki Vanha demari. Hän kannattaa nykyistä hyvinvointivaltiota ilmeisesti viimeiseen saakka ja luonnollisesti hänellä on tähän täysi oikeus. Hän epäilemättä on myös iloinen veronmaksaja, vaikka ei heidän yhdistykseensä välttämättä kuulukaan.

Huomatkaa toki, että Vanhalla demarilla (kaikkine hengenheimolaisineen) on kaksi vapautta: hän saa ilmaista kannattamansa ajatukset ja hän saa toimia niiden mukaisesti. Tämä on ehdottoman hieno juttu ja kannatan hänen vapauksiaan täydellisesti.

Minä puolestani saan julkisesti esittää mielipiteeni siitä, että hyvinvointivaltio on syvältä ja että en kannata sitä missään olosuhteissa. Voin jopa sanoa, että koko valtion käsite on syvältä, enkä kannata sitä missään olosuhteissa. On todella hienoa, että voin näin sanoa. Mutta siihenpä se sitten jääkin.

Jos minä haluan toimia ajatuksieni mukaisesti, eli olla osallistumatta valtion rahoitukseen tai valtion toimintaan, niin valtio laittaa minut vankilaan. Jos pakenen vankilasta, valtio — tai joku valtiota edustavista poliiseista — viime kädessä ampuu minut karkulaisena. Mitä vapautta se on? Vapaus tulla murhatuksi?

Niin, eri mieltä saa olla ja siitä saa kertoakin, puhumattakaan siitä, että myös muita saa suostutella omalle kannalleen, mikä on erittäin edistyksellistä vaikkapa kaikkiin totalitaarisiin valtioihin nähden. Mutta että joku haluaisi ihan toimiakin epäsovinnaisten ajatustensa mukaisesti! Huh huh.

Tällainen sananvapaus on aivan yhtä hieno ja laaja asia kuin keskiaikaisten tytärten vapaus mennä naimisiin aivan kenen kanssa tahansa, kunhan tämä oli hänen vanhempiensa valitsema henkilö. Vapautta todellakin.

En epäile hetkeäkään, etteikö nimimerkki Vanha demari kannattaisi minun vangitsemistani tai ampumistani, jos päättäisin elää täysin kaikkien ajatusteni mukaisesti. Mutta mitä mieltä sinä olet? Minä kunnioitan kaikkien muiden oikeutta ajatella ja toimia ajatustensa mukaisesti, kunhan eivät vahingoita muita. Onko minulla oikeus samaan, vai kannatatko sinä sitä, että valtio saa vangita tai murhata minut?

[h/t Stefan Molyneux]

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Viime päivinä on osoiteltu milloin henkilöitä, milloin puolueita sormella siitä, että kuka sitä lainaa Kreikkaan nyt on oikein antamassa ja velkaannuttamassa Suomea muutenkin lisää. Totuus lienee kuitenkin se, että nämä ”isot asiat” menisivät aivan samalla tavalla, vaikka hallituksessa istuisivat demarit, persut ja vasurit. Syyllisiä eivät olekaan nykyiset vallanpitäjät, vaan itse järjestelmä.

En millään tavoin halua puolustella Kataista, Vanhasta tai Kreikka-lainan puolesta äänestäneitä kansanedustajia, päinvastoin, mutta vaikka jotkut muut olisivat ottaneet heidän paikkansa, tulos olisi ollut perusteluita myöten sama. Isompaa kriisiä pelätään ja sen vuoksi ollaan valmiita mihin tahansa päättömyksiin, muutenkin jo lähes olemattomista aate-eroista välittämättä.

Valtiot, niin Kreikka kuin Suomikin, velkaantuvat, koska niiden poliittinen järjestelmä on mätä. Ehdokkaat ja puolueet voivat ostaa kannatusta lupaamalla kansalaisille lähes kuun taivaalta ja sitten kattaa menoista verotuksella sen minkä kehtaavat ja loput velkarahalla, koska velkojen hoito jää kuitenkin tulevien vallanpitäjien huoleksi. Asiaa ei auta se, että monet johtavat taloustieteilijät kannustavat valtioita velkaantumaan väittäen, ettei velkoja tarvitse koskaan maksaa pois.

Todellisuudessa velat on maksettava pois ja valtionvelka on tällöin tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Jos yksi hallitus katsoo oikeudekseen ottaa velkaa kattaakseen kasvavia menoja, jonkun tulevan hallituksen on kiristettävä veroja, leikattava menoja tai todennäköisesti tehtävä molempia hoitaakseen velat. Luonnollisesti yksikään hallitus ei noita asioita halua tehdä, vaan ottaa vain lisää velkaa ja toivoo parasta.

Kulloisetkin vallanpitäjät ovat syyllisiä paitsi siihen, että he jatkavat tätä velkaantumisen kierrettä, myös siihen, että he eivät korjaa tätä varmaan tuhoon johtavaa järjestelmää. Mitä kauemmin kierrettä jatketaan, sitä korkeammalta tulemme putoamaan. On aika ryhtyä elämään suu säkkiä myöten mitä pikimmiten, jotta tulevista ongelmista edes osa voidaan välttää, vaikka se olisikin tuskallista. Valtion ja kuntien velkaantuminen on estettävä ja tehtävät rajattava perustuslaissa.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu yleisönosastokirjoitukseksi Keskisuomalaiseen. Ei toistaiseksi julkaistu lehdessä.)

KHO päätti sitten ihan odotetusti pitää nk. Tiitisen listan salaisena. Perustelu sen sijaan on mielenkiintoinen. KHO vetoaa ”valtion turvallisuuteen”, joka saattaisi jollain ihmeellisellä tavalla vaarantua listan julkistamisesta. Mutta entäs kansalaisten turvallisuus?

Listan julkaiseminen parantaisi merkittävästi kansalaisten turvallisuutta, kun yleisesti tiedettäisiin osa DDR:n kätyreistä eli kansalaisten (ja valtion!) vihollisista. Lisäksi voitaneen olettaa, että kysymys on myös äänestäjien ”kuluttajansuojasta”, sikäli kun listalla on entisiä ja nykyisiä merkittäviä poliitikkoja.

Kumpiko on tärkeämpää, valtion vai kansalaisten turvallisuus? Eikö valtion tarkoitus ollutkaan kansalaisten turvallisuuden puolustaminen?

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Euroopan Unionin mielestä matkailu on ihmisoikeus. EU on käynnistämässä vuoteen 2013 jatkuvaa pilottiohjelmaa, jossa nuorille, eläkeläisille, vammaisille sekä vähävaraisille perheille maksetaan 30% lomamatkan kustannuksista. Näin kertoo EU:n teollisuudesta ja yrittäjyydestä vastaava komissaari, italialainen Antonio Tajani Ottawa Citizen -lehdessä. Vuosittain matkailua tuettaneen sadoilla miljoonilla euroilla.

Voin kertoa, että välillä turhauttaa. Itse yritän pitää esillä näkemystä, jonka mukaan tärkeimpiä ja periaatteessa ainoita yksilön oikeuksia ovat oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen, kuten esimerkiksi Frédéric Bastiat kirjoitti jo yli puolitoista vuosisataa sitten esseessään Laki, ja sitten joku oman maansa turismista huolestunut poliitikko julistaa lomamatkailun oikeudeksi.

Samalla Bastiat’n opetus siitä, että kaikki muut ”oikeudet” ovat mahdottomia toteuttaa yksilöiden elämää, vapautta ja/tai omaisuutta loukkaamatta, kaikuu kuuroille korville. On täysin selvää, että turismituki käytännössä tarkoittaa sitä, että EU pitää toisten oikeutta lomailla tärkeämpänä kuin toisten oikeutta pitää itse työnsä tulokset eli toisten oikeutta vapauteen ja omaisuuteen. Yhtä lailla on täysin selvää, että kun eurooppalaiset poliitikot puhuvat kannattavansa vapautta tai markkinataloutta, he puhuvat ihan täyttä tuubaa.

Surullisinta on se, että niin monet uskovat näiden poliitikkojen valheellista retoriikkaa ja sitten vastustavat vapautta ja markkintaloutta, kun eivät pidä EU:n tai oman maan politiikan seurauksista. Voi voi.

No, toivottavasti saan tämän blogin pitämisellä aina joskus jonkun ymmärtämään, ettei tämä ole aivan turhaa. No, eihän se ole, kirjoittaminen on ihan mukavaa sinänsä, saa jäsenneltyä omiakin ajatuksiaan samalla. Mutta jotain tarttis kyllä tehdä noiden poliitikoiden järjettömyydelle ja mielivallalle. Mitähän se voisi olla? Jos olet samaa mieltä, tykkää tästä Facebook-sivusta. Poliitikkoa minusta ei tulisi millään, vaikka eduskuntaan jollain ihmeen kaupalla pääsisinkin, mutta olisipahan siellä sitten ainakin joku, joka pistäisi hanttiin.

PS. Bastiatin Laki julkaistiin äskettäin suomeksi osana kokoelmaa Kirjoituksia taloudesta, jossa myös kaksi muuta Bastiat-klassikkoa, Vetoomus sekä Näkyvä ja näkymätön. Suosittelen.

PPS. Ai niin, ennustus unohtui. Tämähän tulee tarkoittamaan Etelä-Euroopan lomien hintojen nousua, koska kysyntä kasvaa, mutta todennäköisesti tarjonta ei juurikaan, koska tarjonta on muutenkin vaikeuksissa. Jos siis maksat verosi ja lomasi itse, varaudu siihen, että maksat jatkossa molemmista hiukan enemmän.

Uuden Suomen jutussa ”Iso pedofiilipaljastus Suomen seurakunnista” Mikkelin piispa Seppo Häkkinen tekee terävän havainnon:

Häkkisen mielestä seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen luonteessa ja toiminnassa saattaa kuitenkin olla piirteitä, jotka houkuttelevat puoleensa myös pedofiilejä.

– Ihmiset, joilla on taipumusta hyväksikäyttöön, hakeutuvat ehkä sellaisiin yhteisöihin, joiden toimintaan liittyy luottamuksellisuus ja läheisyys.

Siehän vasta sherlocki olet! En yhtään epäile, etteikö piispa olisi tässä arvelussaan osunut täysin oikeaan. On ehdottoman selvää, että ihmiset pyrkivät löytämään parhaat mahdolliset keinot toteuttaa taipumuksiaan, olivat ne sitten hyväksyttyjä tai eivät. Vähemmän hyväksyttyjen taipumusten toteuttaminen pienimmällä riskillä saattaa vaatia sitten astetta raskaampia keinoja, kuten hankkiutumisen katoliseksi papiksi tai hieman helpommalla kotimaiseksi seurakunnan työntekijäksi.

Mutta mutta, voisiko tästä terävästä havainnosta vetää laajempiakin johtopäätöksiä? Käyttäytyvätkö muidenkin kuin perverssien taipumusten omaajat samoin eli hankkiutuvat yhteisöihin ja asemiin, joissa voivat parhaiten toteuttaa (yleensä sairaita) mielihalujaan? Tietenkin!

Millaisia mielihaluja mahtavatkaan toteuttaa poliitikot? Sana on vapaa.

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.

Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.

Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.

Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.

Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.

Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.

On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.

Keskisuomalaisen teettämän kyselytutkimuksen mukaan (Ksml 9.1.2010) suhteellista verotusta eli tasaveroa kannattaa neljännes suomalaisista, nuorista jopa yli 40%. Silti puolueista Liberaalit on ainoa, jonka tavoiteohjelmaan kuuluu tasaveromalli. Jos siis verotusmalli olisi vaalien ainoa kiistakysymys ja äänestäjät tekisivät valintansa puhtaasti asiapohjalta, tämä tarkoittaisi Liberaalien nousua Suomen suurimmaksi puolueeksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, muiden puolueiden jakaessa progressiivisen verotuksen kannattajien äänet.

Lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan tasavero olisi edullisempi köyhille ja rikkaille, kun taas keskiluokalle se tulisi nykyistä kalliimmaksi. Tämä pitää paikkansa, jos tasaverolla pyrittäisiin keräämään yhtä paljon verotuloja kuin nykyisin. Näin asia ei kuitenkaan voi olla, vaan valtion menoja on laskettava, jolloin verojakin tarvitaan vähemmän. Palvelujen kustannuksista on siirrettävä nykyistä suurempi osa niiden käyttäjille ja veronmaksajien taakkaa on kevennettävä.

Reilusti nykyistä alempi verokuorma kannustaa paremmin myös yrittäjyyteen ja työllistämiseen, mikä auttaa myös valtion ja kuntien sosiaalimenojen laskemisessa. Sosiaalimenoja voitaisiin laskea entisestään siirtymällä Liberaalien esittämään negatiivisen tuloveron perustulomalliin, joka tosin tekisi tasaverotuksesta lievästi progressiivista asteikon alkupäästä siten, että pelkästään perustuloa saavien tuloveroaste olisi pyöreä nolla.

Toinen lehden asiantuntija puolestaan kertoi suunnan olevan joka tapauksessa kohti tasaveroa verotuksen painopisteen siirtyessä kunnallis- ja kulutusveroihin. Tämä on sinänsä totta, mutta tällaisia tutkimustuloksia ei saa käyttää perusteluina näidenkin verojen muuttamiselle progressiivisiksi. Suunta kohti tasaveroa on oikea ja myös valtion tuloverotus on sellaiseksi muutettava.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

***

Jos Liberaalien tasavero- ja/tai perustulomallit kolahtavat, tule ihmeessä mukaan. Myös kannattajakortin täyttäminen (vastaanottaja maksaa postimaksun) auttaa asiaa!

Liberaalimafian merkeissä tavataan jälleen epämuodollisesti torstaina 14.1.2010 klo 18 alkaen Helsingissä Olutravintola Kaislassa (Facebook-event) ja Jyväskylässä Gastropub Jalossa (Facebook-event). Tapaamiset eivät ole virallisia Liberaalien tapahtumia, mutta paikalla on myös kannattajakortteja halukkaille.