Pasi.fi

Jopas on kumma, etteivät lukijat kestä pientä päivitystaukoa vaan heti aletaan pikaviestimissä ja feisbuukissa ihmettelemään, että mikä on kun en bloggaa. Mutta huoli pois, en ole lopettanut enkä kääntynyt demariksi (hyi, pois ajatuskin!). Parikin blogausta on tulossa, kunhan saan aivot-näppäimistö-rajapinnan toimimaan riittävällä tehokkuudella ja tarkkuudella.

Niitä odotellessa voisin tässä huudella ehdokkaiden perään, siis löytyykö Keski-Suomesta kiinnostuneita (tai muiden mielestä potentiaalisia) ehdokkaita eduskuntavaaleihin Liberaalille ja/tai tee-/olutkutsulaiselle listalle? Listan vahvuus on tällä hetkellä tietääkseni kaksi, mutta lisää tarvittaisiin, että siinä olisi edes järjen tynkää. Kiinnostuksen osoituksia tai potentiaalisten kavereiden ilmiantoja voi laittaa minulle sähköpostilla osoitteeseen pasi ät pasi piste fi tai vaikka Facebookin kautta. (Myös muualta maasta voi ottaa yhteyttä minuun ainakin verkostoitumisen merkeissä.)

Huomasin, että jotkut ovat jo ryhtyneet julkistamaan poliittisia (vaali)ohjelmiaan. Olen luonnostani laiska, joten kokeilen voisiko Olutkutsuliikkeen periaatejulistuksesta olla sellaiseksi… Ainakin se on mielestäni hyvin ytimekäs asiassaan. Tässä se siis on, häpeilemättömästi copypastettu Olutkutsujen Facebook-sivulta:

1. Olut on hyvää.
2. Väkivalta on pahaa. Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa tai uhata viattomia ihmisiä, eikä myöskään oikeutta lähettää jotain muuta vahingoittamaan tai uhkaamaan heitä.
3. Minä omistan itseni. Riippumatta ihonväristä, sukupuolesta, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta, maahanmuuttajuudesta, uskonnollisuudesta, pituudesta, painosta ja suvaitsevaisuudesta, kaikilla oluenjuojilla on oikeus juoda olutta, elää vapaasti, käydä kauppaa vapaasti, omistaa omaisuutta ja tavoitella onnellisuutta. Tämä pätee myös viinin, siiderin ja väkevien juojiin sekä juomattomiin.
4. Verotus on varkautta. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia minulta rahaa oluen nauttimisesta oluen hinnan lisäksi. Sama pätee työntekoon, kotonani asumiseen, sekä ideoiden, hyödykkeiden ja palveluiden vaihtamiseen. Tätä oikeutta ei myöskään anna se, että on saanut monta ääntä vaaleissa tai aikoo käyttää rahani johonkin hyvään tarkoitukseen.

Suomessa omistusasuminen kannattaa, sillä hinnat nousevat nousemistaan eikä loppua näy. Tuoreimpien tilastojen mukaan esimerkiksi vanhojen kerrostaloasuntojen hintaindeksi on jo yli kaikkien aikojen huipussa (ks. alla), joten eihän tästä enää millään voida lähteä alaspäin!

Olemme myös edistyksellisessä asemassa muuhun maailmaan nähden, sillä asuntomme ovat myös maailman mittapuussa verrattoman arvokkaita, mikä osoittaa sen, että niiden arvon on pakko kasvaa entisestään! Oheinen vertailu floridalaisen omakotitalon ja espoolaisen siirtolapuutarhamökin välillä kertonee kaiken oleellisen.

Mielestäni kaikki kiitos tästä huikeasta kehityksestä kuuluu taitaville poliittisille päättäjillemme niin valtakunnallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Erityisesti kaavoituksesta vastaavat kuntapäättäjät ovat ansiokkaasti pitäneet asuntotuotannon kurissa ja estäneet rakennusalan kapitalisteja riistämästä kansalaisia suurella määrällä sellaisia edullisia asuntoja, joita kansalaiset itse olisivat eniten halunneet, paremmasta tietämättä.

Onneksi päättäjät sentään tietävät kansalaisia paremmin, millaisia tontteja ihmiset oikeasti tarvitsevat, missäpäin ihmisten on paras asua, kuinka monta neliötä kerrostaloasunnoissa on keskimäärin oltava tilaa, minkä värisiä omakotitalojen seinien ja räystäiden tulee olla ja millaisia ihmisiä itsekunkin naapurissa on paras asua. Samalla päättäjät ovat luonnollisesti voineet huolehtia siitä, että heidän omien asuntojensa hintakehitys pysyy suotuisana, kuten aivan oikein onkin.

Kolme hurraa-huutoa poliitikoille! Hurraa! Hurraa! Hurraa!

PS. Älkää suotta olko huolissanne siitä, että Suomi on virallisten tilastojenkin mukaan jo W-lamassa, kuten BBC kertoo: Finland in double-dip recession. Tämä ei koske Suomea, vaikka on Suomea koskeva tilasto, eikä sitä kannata juuri kotimaisessa mediassa mainita, kun se ei kerran Suomea koske. Asuntojen hintoihin voi silti onneksi luottaa, ne eivät enää ikinä lähde alaspäin.

Blogini kommenteissa on viime päivinä keskusteltu parlamentaarisen vapausvaikuttamisen järkevyydestä ja mahdollisuudesta. En ole ehtinyt keskusteluun osallistua, mutta on todettava, että väärinkäsityksiä on paljon. Esimerkiksi oma ”halukkuuteni” eduskuntaan ei tosiaankaan perustu siihen harhaluuloon, että eduskunnassa voisi saada aikaan merkittäviä liberaaleja muutoksia. Ei voi. Parlamentaarinen demokratia vie nykyisin vain yhteen suuntaan, kohti sosialismia, eikä enää milloinkaan poispäin.

”Vaalikampanjassani” onkin kyse vain liberalismin/libertarismin/anarkismin esilletuomisesta. Olen jopa ajatellut sitä, että jos jollain ihmeen kaupalla tulisin valituksi (ja jos sitä ennen Liberaalit jollain ihmeen kaupalla pääsisi puoluerekisteriin), niin jatkaisin silti oikeassa työssäni, kieltäytyisin kansanedustajan palkasta verirahoista ja käyttäisin asemaa vain edellä mainittuun tarkoitukseen.

Mutta koska tuo kaikki on hyvin, hyvin epätodennäköistä, tällä kertaa käytän hetken parlamentaarisen menetelmän korjausehdotuksiin. Edustuksellista demokratiaa ei voi täysin korjata, vaan sen taipumus kohti totaalista valtiota on vääjäämätön. Kehitystä voinee kuitenkin hidastaa tai jopa hetkeksi pysäyttää. Parlamentaarisesti kehitystä ei voi kääntää tai viedä taaksepäin, vaan siihen tarvittaisiin vallankumous. (Väkivaltaisiin) vallankumouksiin en usko, joten tässä keinoja jarruttamiseen:

1. Virallisesta ehdokasasettelusta luopuminen

Äänestää pitäisi voida ketä tahansa (ja kenen tahansa, iästä, sukupuolesta, jne. riippumatta). Ei numeroa paperiin, vaan nimi ja mahdollisesti jokin tarkenne samannimisten vuoksi. Parhaimmillaan järjestelmä olisi sähköinen, väestörekisteriin kytketty ja auttaisi äänestäjää valitsemaan tarkoittamansa henkilön. Puolueiden nykyisin suorittama ehdokkaiden esivalinta ainoastaan kaventaa demokratiaa, sillä se tarkoittaa käytännössä sitä, että sisäpiiri valitsee ne, joita äänestäjät saavat äänestää. Luonnollisesti jos ketä tahansa voisi äänestää, valituksi tulleilla tulee olla oikeus kieltäytyä tehtävästä. Toimikaudet tulisi toki rajata, mielellään yhteen, korkeintaan kahteen.

2. Vaalipiiritön siirtoäänivaali

Miksi äänestäjän mahdollisuutta valita suosikkinsa pitäisi rajoittaa maantieteellisesti? Jos alue olisi äänestäjille tärkeä asia, he äänestäisivät vapaaehtoisesti oman alueensa ehdokasta. Ei sitä tarvitse pakottaa. Samoin jos puolue olisi äänestäjille tärkeä asia, siirtoäänivaalissa he suosisivat puoluetta, muutoin he äänestäisivät mieluisiaan ehdokkaita yli puoluerajojen. Näin ollen puolueidenkaan tukemista (nykyisin ääni menee puolueelle ensisijaisesti, ehdokkaalle vasta toissijaisesti) ei tarvitse pakottaa, jos kansanvallasta oikeasti on kyse.

3. Sähköinen vaalijärjestelmä

Sähköisistä vaalijärjestelmistä on puhuttu paljon pahaa, mutta oikein toteutettuna niistä olisi paljon iloakin. Järjestelmän tulisi ehdottomasti olla täysin avoin, enkä tarkoita vain avointa lähdekoodia, joka on vähintäänkin oletusarvo. Äänestyksen tulosten tulisi olla reaaliaikaisesti seurattavissa, jolloin paperijäljen lisäksi kuka tahansa voisi pitää äänestyksestä kirjaa ja havaita vilpit. Äänestäjällä tulisi olla mahdollisuus valita äänestyshetkellä onko ääni julkinen vai salainen. Salaisista äänistä julkaistaisiin vain äänestetty. Äänestää pitäisi voida mistä tahansa, niin vaalikopista kuin kotisohvaltakin netitse, ja ääntä tulisi voida vaihtaa äänestysaikana niin usein kuin huvittaa.

4. Tasavaltalainen perustuslaki

Yksilö on maailman pienin vähemmistö, ja perustuslain tehtävä on turvata se, että demokratia ei muutu enemmistön mielivallaksi vähemmistöjä kohtaan. Vääräleuat ovat todenneet, että sanojen ”Congress shall make no law” olisi pitänyt olla Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen viimeiset sanat, sen lisäksi että ne olivat sen ensimmäiset. Ehkä näin, mutta perustuslain tehtävä on todellakin rajata valtiota ja demokratiaa, ei mahdollistaa tai kannustaa sen laajenemiseen. Lisäksi perustuslailla tulisi turvata kansalaisten oikeus vallankumoukseen, jos (ja kun) valtiovalta murtautuu ulos perustuslain asettamista rajoista. Perustuslain tulisi myös olla koskematon, ei muutoksia eikä lisäyksiä. Perustuslain valvonnan tulisi olla riippumattoman perustuslakituomioistuimen vastuulla.

***

No, siinä tärkeimmät, tärkein tietenkin viimeisenä. Paljon enemmänkin korjattavaa olisi, mutta noilla voisi päästä alkuun. Totta kai olisi vielä parempi, jos vakituista keskitettyä hallintoa ei olisi lainkaan, vaan kulloinkin mahdollisesti tarvittava kollektiivinen päätöksenteko järjestettäisiin spontaanisti niin alhaisella tasolla kuin mahdollista. Kuten eräs kommentoija totesi, siitä toki seuraisi vain ”utopiaa ja anarkiaa”, mutta sehän se olisi tarkoituskin.

Vanha tuttu sananparsi ”Kepu pettää aina” kajahti taas useamman kerran, kun Kepun valejäsenyydet kävivät toden teolla ilmi. Mutta mahtaako tässä olla käynnissä tuplapetos? Kepu nimittäin väittää, että valejäseniä ei ole mahdollista poistaa rekisteristä automaattisesti. Saanen epäillä.

Yhdistyksen — jollainen puoluekin ja sen paikallisjärjestöt ovat — on sääntöjensä mukaisesti kutsuttava jäsenistönsä vuosittain sääntömääräiseen yhdistyksen kokoukseen. Lisäksi yhdistykset tapaavat periä jäseniltään jäsenmaksuja. Niinikään hyvin monella yhdistyksellä on jäsenistöön kohdistuvaa tiedotustoimintaa, kuten jäsenkirjeitä ja jäsenlehtiä, puolueilla puoluelehtiä ja niin edelleen.

Onko valejäsenet kutsuttu vuosikokouksiin? Onko valejäseniltä peritty jäsenmaksua? Onko valejäsenille lähetetty tiedotusmateriaalia? Jos vastaus yhteenkin kysymykseen on kyllä, he olisivat olleet tietoisia jäsenyydestään jo ennen jäsenkorttikohua. Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ei, yhdistykset (puolue, sen piirit ja piirien osastot) ovat hyvin todennäköisesti rikkoneet omia sääntöjään jättämällä osan jäsenistöstä kutsumatta yhdistysten kokouksiin (varmaksi en voi sanoa kyseisiä sääntöjä lukemattomana).

Ennen kaikkea, jos vastaus näihin kysymyksiin on ei, yhdistyksillä täytyy olla tieto siitä, keille kyseiset kutsut, viestit ja tiedotteet on pitänyt lähettää ja keille ei. Toisin sanoen, Keskustalla on täytynyt olla tieto siitä, ketkä ovat oikeita jäseniä ja ketkä ovat valejäseniä. Väitän, että Kepu pettää jälleen.

Meillä on ainakin teoriassa täysi sananvapaus — joskin se on yhä useammin kovalla koetuksella ja käytännössä melko rajoitettu — eli sen keskeisenä ominaisuutena saamme olla eri mieltä vallanpitäjien kanssa ja myös ilmaista tämän erimielisyytemme ääneen, kirjoitettuna, sähköisesti, mediassa, ihan miten vain. Jotain olennaista kuitenkin puuttuu.

Otetaanpa esimerkiksi eräs suosikkikommentoijistani, nimimerkki Vanha demari. Hän kannattaa nykyistä hyvinvointivaltiota ilmeisesti viimeiseen saakka ja luonnollisesti hänellä on tähän täysi oikeus. Hän epäilemättä on myös iloinen veronmaksaja, vaikka ei heidän yhdistykseensä välttämättä kuulukaan.

Huomatkaa toki, että Vanhalla demarilla (kaikkine hengenheimolaisineen) on kaksi vapautta: hän saa ilmaista kannattamansa ajatukset ja hän saa toimia niiden mukaisesti. Tämä on ehdottoman hieno juttu ja kannatan hänen vapauksiaan täydellisesti.

Minä puolestani saan julkisesti esittää mielipiteeni siitä, että hyvinvointivaltio on syvältä ja että en kannata sitä missään olosuhteissa. Voin jopa sanoa, että koko valtion käsite on syvältä, enkä kannata sitä missään olosuhteissa. On todella hienoa, että voin näin sanoa. Mutta siihenpä se sitten jääkin.

Jos minä haluan toimia ajatuksieni mukaisesti, eli olla osallistumatta valtion rahoitukseen tai valtion toimintaan, niin valtio laittaa minut vankilaan. Jos pakenen vankilasta, valtio — tai joku valtiota edustavista poliiseista — viime kädessä ampuu minut karkulaisena. Mitä vapautta se on? Vapaus tulla murhatuksi?

Niin, eri mieltä saa olla ja siitä saa kertoakin, puhumattakaan siitä, että myös muita saa suostutella omalle kannalleen, mikä on erittäin edistyksellistä vaikkapa kaikkiin totalitaarisiin valtioihin nähden. Mutta että joku haluaisi ihan toimiakin epäsovinnaisten ajatustensa mukaisesti! Huh huh.

Tällainen sananvapaus on aivan yhtä hieno ja laaja asia kuin keskiaikaisten tytärten vapaus mennä naimisiin aivan kenen kanssa tahansa, kunhan tämä oli hänen vanhempiensa valitsema henkilö. Vapautta todellakin.

En epäile hetkeäkään, etteikö nimimerkki Vanha demari kannattaisi minun vangitsemistani tai ampumistani, jos päättäisin elää täysin kaikkien ajatusteni mukaisesti. Mutta mitä mieltä sinä olet? Minä kunnioitan kaikkien muiden oikeutta ajatella ja toimia ajatustensa mukaisesti, kunhan eivät vahingoita muita. Onko minulla oikeus samaan, vai kannatatko sinä sitä, että valtio saa vangita tai murhata minut?

[h/t Stefan Molyneux]

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Viime päivinä on osoiteltu milloin henkilöitä, milloin puolueita sormella siitä, että kuka sitä lainaa Kreikkaan nyt on oikein antamassa ja velkaannuttamassa Suomea muutenkin lisää. Totuus lienee kuitenkin se, että nämä ”isot asiat” menisivät aivan samalla tavalla, vaikka hallituksessa istuisivat demarit, persut ja vasurit. Syyllisiä eivät olekaan nykyiset vallanpitäjät, vaan itse järjestelmä.

En millään tavoin halua puolustella Kataista, Vanhasta tai Kreikka-lainan puolesta äänestäneitä kansanedustajia, päinvastoin, mutta vaikka jotkut muut olisivat ottaneet heidän paikkansa, tulos olisi ollut perusteluita myöten sama. Isompaa kriisiä pelätään ja sen vuoksi ollaan valmiita mihin tahansa päättömyksiin, muutenkin jo lähes olemattomista aate-eroista välittämättä.

Valtiot, niin Kreikka kuin Suomikin, velkaantuvat, koska niiden poliittinen järjestelmä on mätä. Ehdokkaat ja puolueet voivat ostaa kannatusta lupaamalla kansalaisille lähes kuun taivaalta ja sitten kattaa menoista verotuksella sen minkä kehtaavat ja loput velkarahalla, koska velkojen hoito jää kuitenkin tulevien vallanpitäjien huoleksi. Asiaa ei auta se, että monet johtavat taloustieteilijät kannustavat valtioita velkaantumaan väittäen, ettei velkoja tarvitse koskaan maksaa pois.

Todellisuudessa velat on maksettava pois ja valtionvelka on tällöin tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Jos yksi hallitus katsoo oikeudekseen ottaa velkaa kattaakseen kasvavia menoja, jonkun tulevan hallituksen on kiristettävä veroja, leikattava menoja tai todennäköisesti tehtävä molempia hoitaakseen velat. Luonnollisesti yksikään hallitus ei noita asioita halua tehdä, vaan ottaa vain lisää velkaa ja toivoo parasta.

Kulloisetkin vallanpitäjät ovat syyllisiä paitsi siihen, että he jatkavat tätä velkaantumisen kierrettä, myös siihen, että he eivät korjaa tätä varmaan tuhoon johtavaa järjestelmää. Mitä kauemmin kierrettä jatketaan, sitä korkeammalta tulemme putoamaan. On aika ryhtyä elämään suu säkkiä myöten mitä pikimmiten, jotta tulevista ongelmista edes osa voidaan välttää, vaikka se olisikin tuskallista. Valtion ja kuntien velkaantuminen on estettävä ja tehtävät rajattava perustuslaissa.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu yleisönosastokirjoitukseksi Keskisuomalaiseen. Ei toistaiseksi julkaistu lehdessä.)

KHO päätti sitten ihan odotetusti pitää nk. Tiitisen listan salaisena. Perustelu sen sijaan on mielenkiintoinen. KHO vetoaa ”valtion turvallisuuteen”, joka saattaisi jollain ihmeellisellä tavalla vaarantua listan julkistamisesta. Mutta entäs kansalaisten turvallisuus?

Listan julkaiseminen parantaisi merkittävästi kansalaisten turvallisuutta, kun yleisesti tiedettäisiin osa DDR:n kätyreistä eli kansalaisten (ja valtion!) vihollisista. Lisäksi voitaneen olettaa, että kysymys on myös äänestäjien ”kuluttajansuojasta”, sikäli kun listalla on entisiä ja nykyisiä merkittäviä poliitikkoja.

Kumpiko on tärkeämpää, valtion vai kansalaisten turvallisuus? Eikö valtion tarkoitus ollutkaan kansalaisten turvallisuuden puolustaminen?

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Euroopan Unionin mielestä matkailu on ihmisoikeus. EU on käynnistämässä vuoteen 2013 jatkuvaa pilottiohjelmaa, jossa nuorille, eläkeläisille, vammaisille sekä vähävaraisille perheille maksetaan 30% lomamatkan kustannuksista. Näin kertoo EU:n teollisuudesta ja yrittäjyydestä vastaava komissaari, italialainen Antonio Tajani Ottawa Citizen -lehdessä. Vuosittain matkailua tuettaneen sadoilla miljoonilla euroilla.

Voin kertoa, että välillä turhauttaa. Itse yritän pitää esillä näkemystä, jonka mukaan tärkeimpiä ja periaatteessa ainoita yksilön oikeuksia ovat oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen, kuten esimerkiksi Frédéric Bastiat kirjoitti jo yli puolitoista vuosisataa sitten esseessään Laki, ja sitten joku oman maansa turismista huolestunut poliitikko julistaa lomamatkailun oikeudeksi.

Samalla Bastiat’n opetus siitä, että kaikki muut ”oikeudet” ovat mahdottomia toteuttaa yksilöiden elämää, vapautta ja/tai omaisuutta loukkaamatta, kaikuu kuuroille korville. On täysin selvää, että turismituki käytännössä tarkoittaa sitä, että EU pitää toisten oikeutta lomailla tärkeämpänä kuin toisten oikeutta pitää itse työnsä tulokset eli toisten oikeutta vapauteen ja omaisuuteen. Yhtä lailla on täysin selvää, että kun eurooppalaiset poliitikot puhuvat kannattavansa vapautta tai markkinataloutta, he puhuvat ihan täyttä tuubaa.

Surullisinta on se, että niin monet uskovat näiden poliitikkojen valheellista retoriikkaa ja sitten vastustavat vapautta ja markkintaloutta, kun eivät pidä EU:n tai oman maan politiikan seurauksista. Voi voi.

No, toivottavasti saan tämän blogin pitämisellä aina joskus jonkun ymmärtämään, ettei tämä ole aivan turhaa. No, eihän se ole, kirjoittaminen on ihan mukavaa sinänsä, saa jäsenneltyä omiakin ajatuksiaan samalla. Mutta jotain tarttis kyllä tehdä noiden poliitikoiden järjettömyydelle ja mielivallalle. Mitähän se voisi olla? Jos olet samaa mieltä, tykkää tästä Facebook-sivusta. Poliitikkoa minusta ei tulisi millään, vaikka eduskuntaan jollain ihmeen kaupalla pääsisinkin, mutta olisipahan siellä sitten ainakin joku, joka pistäisi hanttiin.

PS. Bastiatin Laki julkaistiin äskettäin suomeksi osana kokoelmaa Kirjoituksia taloudesta, jossa myös kaksi muuta Bastiat-klassikkoa, Vetoomus sekä Näkyvä ja näkymätön. Suosittelen.

PPS. Ai niin, ennustus unohtui. Tämähän tulee tarkoittamaan Etelä-Euroopan lomien hintojen nousua, koska kysyntä kasvaa, mutta todennäköisesti tarjonta ei juurikaan, koska tarjonta on muutenkin vaikeuksissa. Jos siis maksat verosi ja lomasi itse, varaudu siihen, että maksat jatkossa molemmista hiukan enemmän.

Uuden Suomen jutussa ”Iso pedofiilipaljastus Suomen seurakunnista” Mikkelin piispa Seppo Häkkinen tekee terävän havainnon:

Häkkisen mielestä seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen luonteessa ja toiminnassa saattaa kuitenkin olla piirteitä, jotka houkuttelevat puoleensa myös pedofiilejä.

– Ihmiset, joilla on taipumusta hyväksikäyttöön, hakeutuvat ehkä sellaisiin yhteisöihin, joiden toimintaan liittyy luottamuksellisuus ja läheisyys.

Siehän vasta sherlocki olet! En yhtään epäile, etteikö piispa olisi tässä arvelussaan osunut täysin oikeaan. On ehdottoman selvää, että ihmiset pyrkivät löytämään parhaat mahdolliset keinot toteuttaa taipumuksiaan, olivat ne sitten hyväksyttyjä tai eivät. Vähemmän hyväksyttyjen taipumusten toteuttaminen pienimmällä riskillä saattaa vaatia sitten astetta raskaampia keinoja, kuten hankkiutumisen katoliseksi papiksi tai hieman helpommalla kotimaiseksi seurakunnan työntekijäksi.

Mutta mutta, voisiko tästä terävästä havainnosta vetää laajempiakin johtopäätöksiä? Käyttäytyvätkö muidenkin kuin perverssien taipumusten omaajat samoin eli hankkiutuvat yhteisöihin ja asemiin, joissa voivat parhaiten toteuttaa (yleensä sairaita) mielihalujaan? Tietenkin!

Millaisia mielihaluja mahtavatkaan toteuttaa poliitikot? Sana on vapaa.