Pasi.fi

Kirjoittelin kuukausi sitten poliittisesta vaikuttamisesta keinona kohti liberaalia, vapaata yhteiskuntaa. Esitin tuolloin, että vaikka liberaalipuolue ei olekaan täysin omia ajatuksiani vastaava vaan pikemminkin välimallin ratkaisu, niin silti se on valitsemani väylä yrittää vaikuttaa, tämän bloggaamisen lisäksi tietenkin. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että se on vain yksi vaihtoehdoista, joiden välillä harkitsen jatkuvasti.

Liberaalit

Liberaalit on sosiaaliliberaalinen yhdistys, joka pyrkii takaisin puolueeksi pudottuaan puoluerekisteristä vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Kuten sanoin, Liberaalien ohjelma on omalta radikaalimmalta näkökannaltani lähinnä kompromissi. Politiikka on kuitenkin kompromisseja, miksi siis lähtisin tarjoamaan kompromissia heti kättelyssä, kun siitäkin joutuisi lehmänkaupoissa joustamaan? Muutenkin Liberaalit tuntuvat olevan aika huonossa jamassa, eikä nykyisestä montusta ole helppo nousta. Olen tällä hetkellä Liberaalien puoluehallituksen jäsen ja Keski-Suomen Liberaalien puheenjohtaja.

Perustuslaillinen vapauspuolue / Tasavaltalaispuolue / tms

Yksi vaihtoehto voisi olla perustaa uusi puolue, joka rehellisesti ja äänekkäästi ajaa minimivaltiota, joka olisi tiukasti uuden perustuslain rajaama. (Liberaaleista sellaista puoluetta ei saa tehtyä.) Puolueen ajama perustuslaki olisi kehitetty versio toistaiseksi parhaimmasta maailmalla nähdystä — joskin silti varsin puutteellisesta — perustuslaista vuodelta 1787. Puolueen tavoitteena olisi siis vaatimattomasti Suomen valtiomuodon muuttaminen (ei, Suomi ei ole enää tasavalta vaan demokratia) ja aatteena klassinen liberalismi eli libertarismi.

Näkymät tällaiselle puolueelle tosin olisivat tuskin kovin paremmat kuin Liberaaleille nykyisin, joskin siinä missä Liberaalit on poliittisesti verrattain lähellä nykyisiä puolueita, tällainen puolue olisi selvästi yksin omassa kategoriassaan. Vaikka kysyntää tällaiselle puolueelle voisi ollakin, suhteellinen vaalitapa johtaisi siihen, että hyvin moni sitä periaatteessa parhaana vaihtoehtona pitävä äänestäisi silti jotain vähiten huonoa jonkin valtapuolueen ehdokasta. Vasta uskottavan kannatuksen osoittaminen vaaleissa auttaisi uskottavan vaalikampanjoinnin tekemisessä, melkoinen noidankehä se.

Antakaa meidän olla -puolue / Kiitos, nyt riittää -puolue / tms.

Toinen vaihtoehto olisi perustaa uusi puolue, joka ei perustuisi aatteisiin tai ideologioihin, vaan tavoittelisi vain sitä, että valtiovalta ja poliitikot jättäisivät ihmiset rauhaan eivätkä sekaantuisi heidän asioihinsa. Toki käytännössä tämä tarkoittaisi samaa kuin edellinen vaihtoehto, mutta ilman raskaita filosofisia perusteluja.

Jo nyt 40% aikuisväestöstä on poliittisen prosessin ulkopuolella eikä osallistu vaaleihin. He eivät usko voivansa vaikuttaa äänestämällä (ihan järkevä johtopäätös) tai heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta (ihan terve suhtautumistapa). He elävät omaa elämäänsä riippumatta vaalien tuloksista tai poliitikkojen sekaantumisesta, jotenkin sietäen veroja, julkisen sektorin kehnoutta ja valtion byrokratiaa ja interventioita. He varmaankin myös jatkaisivat elämäänsä normaalisti parhaansa mukaan, vaikka valtio jonain päivänä yllättäen katoaisikin.

Tällainen uusi puolue olisi henkisesti nukkuvien puoluetta lähellä. Se ei välttämättä edes pyrkisi pärjäämään vaaleissa, vaan voisi osallistua niihin ainoastaan välittääkseen paremmin tietoa siitä, että on ihan mahdollista ajatella elämää valtiosta riippumatta ja ilman valtion sekaantumista siihen. Jos se joskus saisikin edustajia läpi, nämä eivät pyrkisi saamaan valtiota tekemään mitään vaan olemaan tekemättä mahdollisimman paljon asioita. Tällaista puoluetta kiinnostaisi vain välttämättömimpien asioiden (eli laki, järjestys ja turvallisuus) hoitaminen yhdessä eli politiikan kautta.

Mitä järkeä tällaisessa puolueessa sitten ylipäätään olisi? Mikseivät tämän puolueen aktiivit ja kannattajat yksinkertaisesti siirtyisi suoraan nukkuviksi? Järki olisi siinä, että tämä puolue ei tyytyisi sietämään valtion sekaantumista ihmisten asioihin, vaan aktiivisesti pyytäisi sen lopettamista (antakaa meidän olla) ja pyrkisi jopa myös vaikuttamaan siihen (kiitos, nyt riittää).

Lisäksi voidaan esimerkiksi kuvitella, että äänestysaktiivisuuden jatkuvasti laskiessa poliitikot saattavat jonain päivänä keksiä, että siitä täytyy tehdä pakollista tai että siihen täytyy kannustaa esimerkiksi raha-arvonnoilla äänestäjien kesken. Tällöin olisi hyvä olla olemassa aktiivisesti nukkuvien puolue. Puhumattakaan siitä, että jos tämä puolue kasvaisi riittävän suureksi, siihen kuuluvat voisivat jossain vaiheessa yksipuolisesti sanoutua irti osallistumisesta valtion toimintaan. Voisi olla valtiolle vaikea paikka pistää vaikkapa sata tai kaksisataa tuhatta ihmistä kerralla vankilaan esimerkiksi maksamattomien verojen vuoksi.

Pidän myös todennäköisenä, että tällaisen puolueen vastaanotto voisi olla myönteisempi ja laajempi kuin liberaalin tai libertaristisen puolueen. Ensinnäkin jo mainittu filosofointi puuttuisi. Toisekseen, valtavirtapolitiikka, erityisesti vasemmisto, on onnistunut erittäin hyvin liberalismin valheellisessa leimaamisessa, jo pelkkä sana aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä monissa. Sitäkään taakkaa ei tarvitsisi kantaa. Kolmanneksi, hyvin monet ihmiset todella haluavat, että valtio ei sekaantuisi aivan niin moneen asiaan kuin nykyisin (esimerkiksi taide, kulttuuri, maahanmuutto, tekijänoikeudet, jne.). Hyppäys siitä laajempaan sekaantumattomuuteen ei välttämättä olisi järin suuri, joskin harva kokee jonkinasteista verotusta tai sosiaali- ja terveyspalveluja häiritsevänä sekaantumisena.

Luovuttaminen

Minulta on edelleenkin jäänyt vastaamatta jokuseen em. aiempaan kirjoitukseeni tulleeseen hyvään kommenttiin. Esimerkiksi mr_Zombie kysyi aivan aiheellisesti, että miksi kuvittelen demokraattisella prosessilla saatavan enää mitään merkittävää liberalisoitumista aikaiseksi.

Niin se varmaankin on, että nykyiset modernit valtiot, nk. ”liberaalit demokratiat”, ovat mitä ovat, surulliseen loppuunsa saakka, eikä niille oikein mitään voi. Siksi tuo ym. kolmas vaihtoehto vaikuttaa päivä päivältä paremmalta, sillä sellainen lähestymistapa saattaisi lopulta syrjäyttää valtiot rauhanomaisesti, ilman surullista loppua.

Toisaalta, ei sekään olisi kovin todennäköistä. Miksi siis vaivautua? Miksi käyttää aikaa ja vaivaa johonkin, joka on hyvin todennäköisesti — varsinkin omalta ja läheisten kannalta — täysin turhaa?

No, vastaus tuli tuossa väliotsikossa. Koska se olisi luovuttamista. Ehkä minä vain haluan uskoa, että voin tehdä jotain sen eteen, että minun, perheeni, mahdollisten lastenlasteni, sukulaisteni, ystävieni ja tuttavieni ei tarvitsisi istua voimattomina jarruttomassa Speed-bussissa matkalla helvettiin sosialistiseen totalitarismiin ja veriseen vallankumoukseen tai sisällissotaan, jota todennäköisesti seuraa jokin vielä sitäkin huonompi yhteiskuntajärjestys.

Mutta joskus voi olla järkevää luovuttaa. Ajanhaaskaaminen turhiin asioihin on suoraan pois oman ja perheen onnen tavoittelusta. Voisi vaikka tehdä bisnestä ja ryhtyä riistäjäkapitalistiksi tai jotain. Tai voisi alkaa valmistautua muuttamaan vapaaseen yhteiskuntaan johonkin Itämerelle. Tai voisi elää ihan normaalisti, käydä töissä ja harrastuksissa ja niin edelleen, ja vain toivoa parasta politiikan suunnan suhteen. Mitä sitä nyt muista, varsinkaan tuntemattomista ihmisistä välittämään.

Mutta ei, en luovuta, ainakaan vielä. Mutta vaikka olenkin yhä enemmän alkanut saada myönteistä palautetta, kehuja ja kiitoksia sekä kommenteissa että sähköposteissakin (kiitokset niistä!), niin luovuttaminenkin alkaa välillä tuntua jopa todelliselta vaihtoehdolta.

PS. Klikatkaa noita linkkejä auki, varsinkin niitä, jotka osoittavat aiempiin kirjoituksiini, jos ne eivät ole ennestään tuttuja. Voi selventää paljon.

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Päivän Ilta-Sanomat kertoo kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

…

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006.