Tänä vuonna tuli kuluneeksi 160 vuotta Karl Marxin Kommunistisen Manifestin (wiki) julkaisemisesta. Valitettavasti se on edelleen varsin ajankohtainen asiakirja. Itse asiassa nykyisen talouskriisinkin ainekset on siihen kirjattu.

Aloitetaan kuitenkin kevyesti. Manifestin tunnetuin kohta lienee sen toisen osan lopussa oleva kymmenen kohdan kommunistinen ohjelma. Tutkitaanpas sitä hieman, ja pisteytetään nyky-yhteiskunta sen mukaan siten, että jos kohta on toteutunut, siitä tulee 10 pistettä, osittaisesta toteutumisesta 5 pistettä, muutoin nolla. Koska kohtia on kymmenen, maksimipistemäärä on tällöin 100. Täysillä pisteillä yhteiskunta olisi siis 100% kommunistinen. (Ao. kohdat Wikipediasta.)

1. Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttö valtion menoihin.

Valtio ja kunnat omistavat suuren osan maaomaisuudesta ja yksityisten omistamia maita verotetaan. Viisi pistettä.

2. Korkea progressiivinen vero.

Kymmenen pistettä.

3. Perintöoikeuden lakkauttaminen.

Perintöjä verotetaan. Viisi pistettä.

4. Kaikkien emigranttien ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen.

Nolla pistettä.

5. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus.

Yksityiset pankit toimivat välikäsinä ja markkinakorot ovat olemassa, mutta kokonaisuus on aika pitkälle (Euroopan) keskuspankin käsissä, erityisesti ohjauskorko ja raha. Kymmenen pistettä.

6. Kulkulaitosten keskittäminen valtion käsiin.

Joukkoliikenne on voimakkaasti säänneltyä, julkisista varoista tuettua ja kartellisoitunutta. Viisi pistettä.

7. Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti.

Valtio ja kunnat omistavat huomattavia yrityksiä tai niiden osuuksia. Valtio ja Unioni ohjaavat voimakkaasti maataloutta tukipolitiikalla sekä tullein. Viisi pistettä.

8. Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijain muodostaminen varsinkin maanviljelyä varten.

Nolla pistettä.

9. Maanviljelyn ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen; toiminta maaseudun ja kaupungin välisen eroavuuden poistamiseksi vähitellen.

Nolla pistettä.

10. Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossaan. Kasvatuksen yhdistäminen aineelliseen tuotantoon jne. jne.

Kymmenen pistettä.

Lopputuloksena kolme kymppiä ja neljä vitosta, eli yhteensä 50 pistettä. Suomi on siis puoliksi kommunistinen! Se on aika korkea pistemäärä listasta, joka on yhtä kohtaa (lasten tehdastyön poistaminen) lukuunottamatta todella syvältä sieltä itsestään. Mainittua yhtä kohtaa lukuunottamatta lista olisi itse asiassa hyvä käänteinen ohjenuora, eli hyvin menee, kun tekee kaiken päinvastoin.

Nykyisen talouskriisin kannalta erityisen ajankohtainen on kohta numero viisi. Kriisin juuret ovat tosin Yhdysvalloissa, mutta sekin maa on tältä osin kommunistisen manifestin lumoissa. Raha ja korko ovat keskuspankin käsissä. Vaikka keskuspankki (Fed) onkin Yhdysvalloissa periaatteessa yksityinen, toimii se käytännössä läheisesti liittovaltion kanssa.

Esimerkiksi yksi tärkeä tekijä oli Fedin silloisen johtajan Alan Greenspanin päätös pudottaa ohjauskorko yhteen prosenttiin vuonna 2001 dot-com-kuplan puhjettua. Tarkoituksena oli lievittää kuplan haittavaikutuksia ja ehkäistä lamaa, ja siinä paljolti onnistuttiinkin, tosin vain väliaikaisesti. Lainarahalla luotu talouskasvu on aina kupla, ja se puhkeaa ennen pitkää väistämättä. Greenspanin temppu ainoastaan siirsi lamaa eteenpäin, edesauttoi merkittävästi asuntokuplan syntymistä ja pahensi tulossa olevaa kriisiä.

Rahasta ja korosta päättäminen kuuluu ihmisille itselleen, eikä niistä pidä päättää heidän puolestaan. Rahan ja koron osalta poliitikot eivät todellakaan tiedä paremmin mikä on kulloinkin oikein, vaan lopputulos on aina huonompi kuin jos ihmisten annettaisiin päättää itse. Jos ihmiset haluavat käyttää rahana eli vaihdon välineenä euroja, dollareita, rautanauloja, oravannahkoja, kultaa tai tiettyä kultamäärää vastaavia kuitteja, niin olkoon niin! Asian tulisi olla puhtaasti sopimusoikeudellinen, eli kaupan osapuolten keskenään sovittavissa.

Jos rahaa ja korkoja ei määrättäisi ylhäältä, luonnollisesti ihmiset ajan myötä alkaisivat käyttää yhtä tai muutamaa yleistä rahaa. Luonnollisia kriteerejä rahalle olisivat sen vaihdettavuus (mahdollisimman moni hyväksyy sen maksuvälineeksi), helppokäyttöisyys (helposti kuljetettava ja tunnistettava, vaikea väärentää), kestävyys (ei kulu käytössä kelvottomaksi) ja erityisesti myös sen vakaus, eli rahan liikkeellä oleva määrä ei muutu nopeasti ja/tai paljon, jolloin ihmiset voivat luottaa sen arvon pysyvyyteen.

Keskuspankkien luoma ja valtioiden sanktioima paperiraha (fiat-raha) ei täytä erityisesti viimeistä ehtoa, sillä sen määrä muuttuu poliittisten päätösten mukaisesti. Lähes aina sen määrä kasvaa, jolloin sen arvo alenee ja hinnat nousevat. Jos valtiot sallisivat vaihtoehtoisten rahojen käytön fiat-rahojensa rinnalla, juuri tästä syystä ihmiset siirtyisivät ajan myötä käyttämään pääosin jotain vaihtoehtoista vakaampaa rahaa.

Jos valtiot eivät lisäksi takaisi pankkien riskejä (talletussuojat, tukipaketit) ja sallisi niiden monistaa rahaa (osittaiskassavaranto, fractional reserve banking), niin korot määräytyisivät paremmin luoton kysynnän ja tarjonnan mukaan markkinaehtoisesti. Jos lainarahaa on tarjolla enemmän kuin sille on kysyntää, korot laskevat, ja päinvastoin.

Ja voilà!, lamat ja taantumat on yksinkertaisin ohjein voitettu! Samalla tietysti menetetään voimakkaat, halvoilla lainoilla rahoitetut nousukaudet, mutta kuka niitä jää kaipaamaan?

Rapakon takaa kuului onnettomia uutisia, kun Yhdysvallat käytännössä kansallisti suuren osan koko finanssisektoristaan roskapankkilailla. Jo aiemmin sosialisoinnin kohteeksi joutui valtaosa maan asuntokannasta. Vuosi 1776 on enää muisto vain, perustuslaki vessapaperia ja Perustajien tomut pyörinevät haudoissaan. Jos joku vielä tämän jälkeen erehtyy käyttämään “Amerikkahan on liberalismin mallimaa” -olkiukkoa, niin minulta saa vastaukseksi kovin vihaisen katseen.

Samaan aikaan tällä puolen Atlanttia jotkut jo esittävät talletussuojan nostamista. Joissakin maissa se on jo tehtykin, Irlannissa työnnettiin pää syvimmälle rööriin. Julkinen talletussuoja on kerrassaan omituinen asia. Se on viime kädessä tulonsiirto köyhiltä ja alemmalta keskiluokalta ylemmälle keskiluokalle, sillä vähävaraisilla ei ole edes kahdenkymmenen viiden tuhannen euron talletuksia, saati enemmän, mutta talletussuoja maksetaan joko veroilla tai uusrahalla (rahakannan inflaatio), joita maksavat kaikki. Silti sitä perustellaan nimenomaan tavallisten ihmisten ja heikko-osaisten omaisuuden suojaamisella. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kyseiset ryhmät itse suhtautuvat talletussuojan ylärajan nostamiseen.

Toinen, vakavampi ongelma talletussuojassa on vastuun sosialisoiminen valtiolle. Kun valtio takaa pankkitalletukset mihin tahansa rajaan asti, pankkien riskinottokynnys alenee entisestään ja pankkien talletusasiakkaat eivät itse vaadi pankeilta talletusten säilymistä. Ilman talletussuojaa pankkien oma kyky taata talletukset olisi niiden yksi kilpailukeino ja niiden riskinottokynnys olisi siten huomattavasti korkeampi. Jonkin pankin vastuuton tai muuten löysä luotonanto kantautuisi varmasti myös tallettajien korviin ja aiheuttaisi epäilemättä talletusten ainakin osittaisen siirtymisen muihin pankkeihin. Se taas johtaisi kyseisen pankin kassavarannon pienenemiseen ja pakottaisi sen irtisanomaan antamiaan luottoja.

(Mikään ei tietenkään estäisi pankkia vakuuttamasta itse talletuksia johonkin rajaan asti, mutta silloin vakuutusyhtiö todennäköisesti vaatisi pankilta vastuullista toimintaa. Lisäksi vakuutusyhtiöt saattaisivat tarjota tallettajille erilaisia talletusvakuutuksia itse kunkin omaan riskinotto- ja maksukykyynsopivasti.)

Tästä näemme, että talletussuoja suojaa nimenomaan pankkien mahdollisuutta ottaa liian suuria riskejä ja käyttäytyä vastuuttomasti. Se on mielestäni yksi keskeinen tekijä nousu- ja laskukausien kierteessä (taloussykli, business cycle) pankkien osittaiskassavarantovelvoitteen ja fiat-rahan ohella. Koska nousukaudet hyödyttävät eniten jo muutenkin hyväosaisia ja laskukaudet (lamat) sattuvat eniten juuri heikko-osaisiin ja vähävaraisiin, niin talletussuojasta muodostuu sen kannattajien väitteiden vastaisesti nimenomaan haitta heikko-osaisille ja sen hyödyt kohdistuvat hyväosaisiin ja pankkisektoriin. Kyseessä on siis puhtaasti vain tulonsiirto köyhiltä varakkaille.

Inflaatio, raha ja verot

Veronkevennykset eivät lisää rahan määrää, koska kyse on ainoastaan siitä, että julkinen sektori antaa kansalaisten pitää hiukan enemmän omia rahojaan itsellään. Verot menevät valtiolle ja kunnille eivätkä poistu kansantaloudesta.

Kaikkialla inflaatiosta kärsivät käytännössä eniten köyhät, niin Zimbabwessa kuin täälläkin. Zimbabwen räikeässä hyperinflaatiossa se vain korostuu, mutta samanlaista se inflaatio on ilman hyper-etuliitettäkin, pienempää vain. Lainaan seuraavassa esimerkkiä Henry Hazlittin mainiosta Economics in One Lesson -teoksesta. (Esimerkki on hyvin yksinkertaistettu eikä ota esimerkiksi mitään EU-näkökulmia huomioon. Mainittu valtio on kuvitteellinen. Lisäksi vedän tämän ulkomuistista, joten Hazlittia ei pidä syyttää, jos muistin väärin. )

Olkoon kansantaloudessa neljä ryhmää, A, B, C ja D. Jokaisella on oma tulotasonsa, mutta merkitään jokaisen tulotasoa alkutilanteessa indeksiluvulla sata. Sitten valtio aloittaa vaikkapa suuren rakennusprojektin, jota se ei jostain syystä halua rahoittaa normaalisti lainalla tai verotuloilla, vaan päättääkin keskuspankin kautta painaa lisää kansallista paperivaluuttaa, jolla maksaa rakennusprojektin.

Edustakoon ryhmä A rakennusteollisuudesta tulonsa saavaa kansanosaa. (Hazlittin esimerkissä ryhmä A oli aseteollisuus johtuen sen ajankohtaisuudesta kirjan julkaisuvuonna 1946.) Koska valtion käynnistämä suuri rakennusprojekti edustaa rakennusteollisuudelle kohonnutta kysyntää, ja vieläpä maksukysyistä sellaista, ryhmän A tulotaso kohoaa nopeasti 40% eli indeksilukuun 140. Ryhmällä A on nyt huomattavasti kohonnut ostovoima, mikä kohottaa kulutustuotteiden kysyntää ja siten niiden hintoja. Hinnat nousevat aluksi vaikkapa 10% eli kuluttajahintaindeksi nousee arvoon 110.

Ryhmä B edustaakin kulutustuotteiden piiristä tulonsa saavia. Lisääntynyt kysyntä ja hintojen nousu nostaa heidänkin tulotasoaan. Oletetaan että kilpailu on kovaa ja voittomarginaali ei muutu nousseista hinnoista huolimatta, vaan nousu menee työntekijöiden ansioihin, jolloin ryhmän B tulotaso nousee indeksiin 110.

Seuraavassa vaiheessa kuluttajatuotteisiin sekä ylellisyystuotteisiin kohdistuu sekä ryhmien A että B kohonnut ostovoima, joka nostaa kysyntää ja aiheuttaa edelleen nousupaineita hintoihin… Tässä vaiheessa hinnat ovat kuitenkin kohonneet jo 10% ja ovat kohoamassa lisää, mutta ryhmien C ja D tulotasot ovat edelleen alkutasolla, indeksissä 100. He ovat jo siis kärsineet rahamäärän lisääntymisestä.

Kuvaajassa esitetään, kuinka 30% rahan määrän lisäys (rahainflaatio) yhtenä vuonna voisi näkyä maltillisena 3,33% yleisen hintatason nousuna (hinta”inflaatio”) seuraavat kahdeksan vuotta, jolloin hintataso saavuttaisi rahatason.

Prosessi jatkuu niin kauan, että rakennusteollisuuteen liikkeelle pantu uusi raha jakautuu melko tasaisesti kaikille ryhmille. Jos kansantaloudessa on kilpailua rajoittavia säännöksiä tai melko suuren väestön osan (vaikkapa ryhmän D) tulotaso riippuu hitaista poliittisista prosesseista, kuten sosiaaliturvan tasosta päättämisestä, niin tämä tasoittuminen voi kestää pitkäänkin. Ensimmäiset korotukset viimeisen ryhmän tulotasoon saattavat tulla vasta kun hintataso on noussut 20% tai jopa 30%.

Lopulta kuitenkin kaikkien ryhmien tulotasot asettuvat keskenään samaan indeksilukuun. Rahan määrä on kasvanut, hinnat ovat nousseet, mutta kaikki ryhmät ansaitsevat toisiinsa nähden suhteessa saman verran kuin alkutilanteessa, ja niiden suhteellinen ostovoima on sama kuin alkutilanteessa. Kaikki näyttää hyvältä päällisin puolin.

Ongelma on vain siinä, että ne ryhmät, joiden tulotaso ja ostovoima kasvoivat viimeisinä, menettivät osan tuon siirtymäajan tuloistaan inflaatiolle. Tätä menetystä he eivät saa koskaan takaisin. Toisaalta, ryhmä A, joka ensimmäisenä sai painotuoretta uutta rahaa, sai siirtymäajan aikana nauttia suhteellisesti muita korkeammasta ostovoimasta, ja sen hedelmät pysyvät heillä hamaan tulevaisuuteen. Käytännössä siis rahan inflaatio oli tulonsiirto kaikilta muilta sille ryhmälle, jolle valtio päätti maksaa rahalla, jota ei siihen asti ollut olemassa.

Kysymys kuuluu, keille todellisessa maailmassa esimerkiksi EKP:n luoma uusi raha (kuten lyhytaikaiset edulliset lainat, joita tehtiin mielivaltaisia määriä subprime-kriisin aikana) menee? Kyllä vain, pankeille, jotka puolestaan osittaisen kassavarantonsa puitteissa luovat itsekin uutta rahaa asiakkailleen lainojen muodossa…

Valtaa pitävät poliitikothan inflaatiosta myös hyötyvät. Sen ansiosta he voivat toteuttaa mielihalujaan ja toteuttaa lempiprojektejaan, ja maksumiehinä ovat keskiluokka ja köyhät ilman että he edes itse sitä tajuavat. Täydellinen rikos todellakin! Tosin keskivertokansanedustaja ei todennäköisesti edes ymmärrä mistä on kyse, vaan todella vilpittömästi uskoo, että rahan määrää joudutaan lisäämään vastauksena hintojen nousulle.

Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa 2.7.08 pohdittiin inflaation syitä ja seurauksia. Kirjoitus toisti erittäin yleisen virheen rinnastaen inflaation ja hintojen nousun toisiinsa, minkä vuoksi myös päätelmät menivät pieleen.

Vaikkakin arkikielessä inflaatiolla tarkoitetaan lähes aina hintojen nousua, klassisessa taloustieteessä se tarkoittaa rahan määrän kasvua. Hintojen nousu puolestaan on välttämätön seuraus inflaatiosta, mikä osaltaan selittää termien sekoittumisen.

Yhden hyödykkeen, kuten öljyn, hinnan nouseminen ei aiheuta yleistä hintojen nousua, ellei siihen vastata lisäämällä rahan määrää keskuspankkien toimesta, yksityisellä lainanotolla tai molemmilla.

Tietysti öljyn kallistuminen nostaa niiden tuotteiden hintoja, joissa öljyn hinta on merkittävä tuotantokustannus, mutta rahan määrän pysyessä vakiona tästä seuraa ainoastaan öljytuotteiden kysynnän heikentyminen (joka aiheuttaa laskupaineita hintaan korjaten tilannetta), vaihtoehtoisten tuotteiden kysynnän lisääntyminen (joka myös aiheuttaa laskupainetta öljyn hintaan) ja/tai (öljyn kysynnän pysyessä ennallaan) muiden tuotteiden kysynnän heikentyminen (joka aiheuttaa laskupaineita niiden hintoihin).

Raaka-aineiden ja hyödykkeiden hintojen muutokset siis ainoastaan ohjaavat kysyntää uudelleen, mikäli rahan määrä ei muutu. Nykyisestä yleisestä hintojen noususta onkin lähes yksinomaan syyttäminen länsimaiden keskuspankkeja rahan määrän lisäämisestä ja hallituksia muista hintoja nostavista toimista, kuten ruoan hintatasoa nostavasta biopolttoainevillityksestä.

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit
Jyväskylä

Blogilukijoille lisäksi oheislukemistona vaikkapa tämä: Commodity Prices and Inflation: What’s the Connection?

Nykytilanteessa on lukuisia ongelmia. Käyttäjilleen haitalliset tuotteet eivät ensinnäkään pysy poissa myynnistä, ennen kuin jotain ikävää tapahtuu, jonka jälkeen tuote-erä tai koko tuote vedetään hyllyiltä. Tämä on paitsi hirvittävää tuhlausta, myös suorastaan haitallista kuluttajille, joita sääntelyllä yritetään väitetysti suojella. Lääkkeiden kohdalla sääntelyn ongelmat korostuvat, sillä vuosien mittaiset myyntilupaprosessit nostavat kehityskustannukset taivaisiin ja saattavat lopulta estää hyödyllistenkin lääkkeiden käyttöönoton, jos niihin liittyy mitätönkin riski, vaikka esimerkiksi joku terminaalipotilas saattaisi hyvinkin sen riskin haluta ottaa, jos on mahdollisuus parantua.

Yksi merkittävä ongelma on myös sääntelyn väärinkäyttö. Yritykset luonnollisesti pyrkivät edesauttamaan omien tuotteidensa menekkiä keinolla millä hyvänsä, ja monille yrityksille paikallinen tuoteturvallisuusvirasto on maailman paras ystävä. Käytäntö ei ole edes uusi, sillä aikoinaan Ranskan viinintuottajat saivat lobattua pahan kilpailijansa absintin myyntikieltoon väittämällä sen sisältävän hermomyrkkyä. Ajat ovat kuitenkin tässäkin kehittyneet, ja nykyisin ala on varsinkin Yhdysvalloissa suurta bisnestä: esimerkiksi kilpailijan tuotteen saaminen leimatuksi ympäristölle haitalliseksi aiheuttaa koko joukon tyytyväisiä hymähdyksiä vihreiden tuotteiden valmistajien piireissä.

Entäs sitten, jos valtion kontrolli tuoteturvallisuudessa puretaan täysin? Täyttyvätkö markkinat halvoista kiinalaisista tuotteista, jotka ovatkin vähintäänkin puoliksi puhdasta myrkkyä? Vastaus on kapitalismin vastustajien harmiksi kielteinen.

Aloitetaan pienellä ajatusleikillä. Jos minä annan sinulle mehua, jota väitän ihan hyväksi, vaikkakin se on erittäin myrkyllistä, ja sinä kuolet tai ainakin vammaudut sen juotuasi, niin miten käy minulle? Luonnollisesti joudun korvausvelvolliseksi ja pääsen myös kärsimään vapausrangaistusta. Entä jos kauppias myy sinulle tuubin hammastahnaa, joka onkin osaksi syanidia ja bensiiniä, ja kuolet tai vammaudut sen käyttämisen jälkeen? Tuloksen pitäisi tietysti olla aivan sama, kauppias on vastuussa tuotteistaan ja hänen olisi pian kaivettava kuvettaan ja myös löydettävä itsensä kiven sisästä.

Kauppias ei kuitenkaan varmastikaan olisi tyhmä, mistä jo osoittaa hänen asemansakin. Hän tietäisi, että myymällä myrkkyjä oikeina tuotteina hän riskeeraa myrkyttämisestä aiheutuvat seuraamukset. Kuitenkin hän haluaa pitää kauppansa valikoiman monipuolisena, tasokkaana ja hinnaltaan kilpailukykyisenä.

Apuun astuisi vapaa markkinatalous ja joukko yrityksiä, joiden liiketoiminta muodostuisi tuoteturvallisuudesta. Kauppias voisi maksua vastaan saada lausunnon tuotteiden turvallisuudesta, ja isompaa maksua vastaan ehkä myös siirtää osan tai täyden vastuun näille yrityksille tai vakuutusyhtiöille. Luonnollisesti kauppias myös käyttäisi saamiaan tuoteturvasertifikaatteja myös osana markkinointiaan ja viestittäisi asiakkailleen, että juuri hänen kaupastaan kannattaa ostaa.

Mikään ei tietenkään estäisi naapurikauppiasta myymästä ties mitä kiinalaista rihkamaa, ehkä hiukan halvemmalla tai paremmalla katteella kuin tuoteturvallisuudesta kiinni pitävä kauppias, mutta hän ottaisi tietoisen riskin seurauksista, ja myös hänen asiakkaansa ottaisivat tietoisen riskin ostaessaan halpaa ja “hyvää.”

Miten tämä eroaisi sitten nykytilanteesta? Eivätkö tuoteturvavirastot olisi yhä olemassa, vaikkakin yksityisinä? Kyllä, mutta ero on silti merkittävä, sillä yksityisen tuoteturvaviraston ei kannata antaa vääriä lausuntoja poliittisista syistä. Itse asiassa se jopa joutuisi vastuuseen paitsi valheistaan, myös virheistään, mikä taitaa olla utopiaa nykyvirastojen kohdalla.

Lisäksi kuluttajilla säilyisi vapaus valita käyttääkö varmasti turvallisia tuotteita vai ottaako riskin. Nythän me voimme vain olettaa, että kaikki tuotteet ovat turvallisia. Onhan meillä semmoiset hienot verovaroista kustannetut virastotkin, mikä siis voisi mennä vikaan! Taannoin Uudessa-Seelannissa ja Australiassa taisi ainakin hieman horjua usko omiin virastoihin kiinalaisen myrkkyhammastahnan ansiosta, joka myrkytti lukuisia ihmisiä.

Vai olisiko ruuan myyjien rikastuminen tärkeämpää kuin ruoan hinnanoususta johtuvat turvallisuusuhat?

Kyse ei ole ruoan myyjien rikastumisesta sinänsä, mutta lähelle meni. Yksi keskeinen tekijä ovat nimittäin maataloustuet ja -tullit sekä -vientituet, joiden ansiosta ruokaa tuotetaan kalliilla länsimaissa ja lisäksi länsimaisten veronmaksajien tuella ylijäämä myydään halvalla muihin maihin.

Suorat tuet ja tullit ovat jo tarpeeksi paha, koska ne estävät mm. kehitysmaita tuomasta edullista ruokaa länsimaihin, mutta oman ylituotannon dumppaaminen vientitukien avulla kehitysmaihin on isku vyön alle, sillä kehitysmaiden omat maataloustuottajat eivät voi sitä vastaan kilpailla ja menettävät elinkeinonsa.

Kehitysmaat eivät puolestaan voi suojautua halpatuonnilta tulleilla, koska Maailman pankki ja IMF vaativat niiltä lainojen löysäämisen ehtona tuonnin avaamista länsimaista. Kehitysmaiden keskinäiset tullimuurit ovat muuten usein vielä länsimaisia vastineitaankin korkeampia, mikä pahentaa kehitysmaiden asemaa entisestään.

Kehitysmaissa on myös usein sisäisiä ongelmia, kuten yksityisomaisuuden suojan puute. Tämä voi kuulostaa kapitalistiselta hapatukselta, mutta ongelma on tosi ja vakava: kun maanviljelijä ei voi omistaa viljelemäänsä maatilkkua, eikä voi luottaa siihen, että joku ei tule ottamaan häneltä maatilkkua väkivalloin pois, hänen ei myöskään kannata investoida maatilkkunsa kehittämiseen, saati sitten maatalouskoneiden hankintaan. Tästä syystä merkittävää osaa maapallon viljavimmista alueista viljellään yhä lähes kivikautisin metodein.

Lisäksi kasvava osa kehitysmaiden peltoalasta menee turhakkeiden viljelyyn, kuten esimerkiksi tupakka ja tee. (Kahvikin kuuluisi listaan, mutta eihän ilman sitä voi elää.)

Ajankohtaisin ja nopeimmin kasvava turhake on kuitenkin biopolttoainetuotanto, joka paitsi suoraan nostaa ruoan hintaa, kun ruokaviljaa käytetään etanolin valmistukseen ja siten sen kysyntä kasvaa, myös aiheuttaa maailmalle elintärkeiden sademetsien tuhoutumista, kun sademetsää poltetaan öljypalmuviljelmien tieltä. (Sademetsät saattavat muuten olla luultuakin tärkeämpiä: Tuuletusta ilmastokeskusteluun (pdf).)

Yhteenvetona totean, että kestävän kehityksen toimivia ratkaisuja myös ruoan hinnan kallistumiseen ovat kaikkien maataloustukien, -tullien ja -vientitukien poisto, yksityisomaisuuden suojan edistäminen kehittyvissä maissa sekä globaalin järjettömyyden lopettaminen (biopolttoaineet).

(Lisäys: Näköjään Markuskin oli kirjoittanut aiheesta varsin ansiokkaan kirjoituksen.)

Lisäys 14:06: Ilmeisesti HS:n nettisensori katsoi kirjoitukseni jotenkin sopimattomaksi, koska se ei tuonne kommenttiketjuun ilmestynyt. Täytyykin merkitä Varjohesariin, vaikka en ymmärräkään miksi kommenttini ei kelvannut.

“The way to crush the bourgeoisie is to grind them between the millstones of taxation and inflation.” –V. I. Lenin

Euroopan Keskuspankin (EKP) pääjohtaja Jean-Claude Trichet on taas varoittelemassa inflaation kiihtymisen vaarasta. Kun ajatellaan inflaation todellista olemusta, niin mistä tällainen lausunto kielii? Varoittaako EKP:n pääjohtaja, että EKP saattaa taas lähiaikoina pistää painokoneet jylläämään?

Tämä vaatii varmaan vähän avaamista. Nykyisinhän inflaatiolla tarkoitetaan yleistä hintojen nousua, ja sen vastakohdalla deflaatiolla niiden laskua. Tämä ei kuitenkaan ole inflaation todellinen, alkuperäinen merkitys. Alunperin sillä tarkoitettiin rahan määrän kasvua. Esimerkiksi vielä vuonna 1964 American College Dictionary määritteli inflaation seuraavasti:

Undue expansion or increase of the currency of a country, especially by the issuing of paper money not redeemable in specie.

Karkeasti suomeksi siis “aiheeton laajeneminen tai lisääntyminen maan valuutassa, erityisesti sellaisen paperirahan levittäminen,” joka ei ole vastaavasti vaihdettavissa kovaan rahaan, kuten arvometalleista lyötyihin kolikoihin. Tämä merkityksen muuttuminen on tärkeä havainto, sillä yleinen hintojen nousu, jota siis nykyisin tarkoitetaan sanalla inflaatio, johtuu nimenomaan siitä, että rahan (ja siihen verrattavien asioiden, kuten luoton) määrä lisääntyy, eli siitä, mitä sanalla inflaatio aiemmin tarkoitettiin.

Mitä?! Eikö inflaatio johdukaan siitä, että joitakin hyödykkeitä, kuten öljyä, tuotetaan koko ajan vähemmän kasvavaan kysyntään nähden, jolloin niiden hinta nousee kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti? Ei. Jos rahan määrä pysyy vakaana, hyödykkeen noussut hinta alentaa sen kysyntää. Osa kysynnästä siirtyy todennäköisesti korvaaviin hyödykkeisiin ja osa häviää kokonaan. Hyödykkeiden hintojen nousu aiheuttaa inflaatiota ainoastaan silloin, kun nousseisiin hintoihin vastataan lisäämällä liikkeellä olevan rahan määrää, esimerkiksi ottamalla pankista lainaa hankinnan rahoittamiseen.

Aivan, keskuspankkien painokoneiden lisäksi rahan (ml. luotto) määrää lisäävät myös yksityiset pankit, jotka usein mitättömän osittaisen kassavarantovelvoitteen (fractional reserve banking) puitteissa voivat luoda ylimääräistä rahaa hatuistaan lähes rajoituksetta. Eli jos pankkien kassavarantovelvoite on 2%, se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että kahden sadan tuhannen euron talletuksia vastaan pankki voi lainata ulos jopa kymmenen miljoonaa euroa. Tällöin pankki on tullut luoneeksi tyhjästä 9,8 miljoonaa euroa, jotka ovat olemassa vain sen tilikirjoissa.

Kun EKP säätelee ohjauskorkoaan mukamas aseena inflaatiota vastaan, se vaikuttaa kyllä tähän pankkien rahanluontiin. Korkojen noustessa lainojen kysyntä vähenee, jolloin luoton eli rahan määrä ei lisäänny niin paljon, jolloin hinnat eivät nouse aivan niin paljon. Korkojen lasku vaikuttaa päinvastaisesti. Siitä huolimatta EKP jatkaa rahan pumppaamista markkinoille muilla keinoin eli suorittaa inflaatiota ja aiheuttaa siten hintojen nousua itse.

Jos EKP siis haluaisi toteuttaa päätehtäväänsä, joka on hintavakauden turvaaminen, kuten Trichet jaksaa muistuttaa, niin sen tehtävä olisi helppo ja yksinkertainen. Henry Hazlittin sanoin:

The cure for inflation, like most cures, consists chiefly in removal of the cause. The cause of inflation is the increase of money and credit. The cure is to stop increasing money and credit. The cure for inflation, in brief, is to stop inflating. It is as simple as that.

Yleinen hintavakaus saavutettaisiin siis lopettamalla rahan määrän lisääminen. Toisin sanoen, EKP:n pitäisi painaa uusia seteleitä ainoastaan kierrosta poistuvien (esim. rikkinäiset, tuhoutuneet) tilalle ja pankeilla tulisi olla 100% kassavarantovelvoite, eli pankit voisivat lainata ainoastaan rahaa, joka niiden tileille on talletettu. Tietenkin yksittäisten hyödykkeiden hinnat edelleen nousisivat ja laskisivat, mutta ne muutokset johtuisivat ainoastaan muutoksista kysynnässä ja tarjonnassa sekä tuotantokustannuksissa ja kilpailutilanteessa, eikä siitä, että samat tuotteet kilpailisivat entistä suuremman rahamäärän huomiosta.

(PS. Ei sekään olisi ideaalinen ratkaisu, koska raha olisi edelleen julkisen vallan hallinnassa, kuten myös luottomarkkinat. Vielä parempi ratkaisu löytyy Tim Swansonin artikkelin Petrodollars and Inflation lopusta.)

Minuakin houkuteltiin mukaan. Luvattiin jopa lainata iso summa rahaa liittymismaksua varten, jos vain lähtisin. Täytyy myöntää, että houkutuksen tunne oli olemassa, vaikka järki sanoikin, että turpaan siinä tulisi, ja jollei tulisi, niin voitetut rahat olisivat ihan oikean rikollisen huijauksen tuloksena joltain muulta pois. Kyseessä oli siis lose-lose -tilanne, voit vain hävitä. (Paitsi tietysti jos rikoksella saatu hyöty ei tuota moraalisia dilemmoja.)

Sen “entäpä jos sittenkin” -tunteen voimaa ei tule väheksyä. Ymmärrän kyllä, jos joku sen tunteen paineen alla murtuu ja lähtee mukaan johonkin, josta järki sanoo ihan muuta. Järjen ääni vain häviää tällaisessa tilanteessa yhtä herkästi kuin pieru Saharaan.

Ihmisissä on sellainen valuvika, että kun todella tahdotaan jotain, niin ollaan helposti valmiita tarttumaan hentoisiinkin oljenkorsiin sen saavuttamiseksi. Meillä ei kuitenkaan ole Lelumaan Niksun Taikatiukua kertomassa meille mikä on väärin ja mikä ei. Meidän on vain opittava yrityksen ja erehdyksen kautta. Wincapitan tapauksessa ihmisten motiivina oli raha ja sillä saatavat asiat, ja useimmille ahneus kostautui ikävällä tavalla. Motiiveja voi olla myös muita, ja tästä pääsemmekin varsinaiseen asiaan.

Jotkut ihmiset pitävät ydinvoimaa ratkaisuna energiaongelmiin ja toivovat sen lisärakentamista. Toiset ovat vuosikymmeniä haikailleet Vuotoksen ja Kollajan altaiden perään. Kolmannet haluavat tuuli- ja aurinkovoiman laajamittaista käyttöönottoa. Neljännet vihaavat citymaastureita ja haluaisivat päästä niistä eroon. Viidensien mielestä tuloerot ovat vakava yhteiskunnallinen ongelma, joka tulisi ehdottomasti ratkaista tulonsiirtoja lisäämällä. Varsin sekalainen seurakunta, eikö vain?

Kaikilla heillä on kuitenkin kaksi asiaa yhteistä. Ensimmäinen on vaikeasti saavutettavissa oleva tavoite, joka on usein verrattavissa winclubilaisen toiveeseen riskittömästä äkkirikastumisesta. Toinen on sama oljenkorsi, nimittäin ilmastonmuutos, ja vieläpä ihmisen aiheuttama sellainen. Se on täydellinen, jopa ihana tekosyy: mediaseksikkyyttä riittää enemmän kuin laki sallii, eikä vastakkaisia mielipiteitä hyväksytä. Se on kuin lahja taivaasta kaikille, joilla on mikä tahansa poliittinen agenda, jonka toteuttamiseen tarvitaan joko veronmaksajien rahoja tai valtiollista pakkokoneistoa.

Tästä syystä Suomen eduskunnasta ei löydy yhtään puoluetta, joka kyseenalaistaisi ilmastonmuutospropagandan. Jokainen puolue ottaa sen avosylin vastaan, koska se on paras saatavilla oleva keino saada omia tavoitteita läpi. Ei haittaa, vaikka muutkin puolueet voivat sen avulla ajaa omia tavoitteitaan. Tärkeintä on, että omille äänestäjille on tarjota yhä uudelleen uusia saavutuksia ja onnistumisia. Vallanpitäjille ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos, oli se sitten totta tai ei, on win-win. Meille muille se on tie orjuuteen.

Koululle vastuuta [taloustiedon jakamisesta] vyörytti [Danske Bankin toimintamaissa yleensä] 80 prosenttia, Suomessa 93 prosenttia vastaajista.

Tämä siitä seuraa, kun vuosikymmenten ajan holhousyhteiskunta siirtää yhä enemmän vastuuta pois vanhemmilta kouluille (ja yleisemminkin pois kansalaisilta yhteiskunnalle). On saavutettu tila, jossa lähes jokainen pitää lasten oppimisesta vastuussa koulua eikä esimerkiksi heidän vanhempiaan. Sen seurauksena yli puolet 18-19-vuotiaista ei tiedä, mikä korko on! (Eikä 44% heidän vanhemmistaankaan.) Siis niinku OMG WTF?!

Julkinen, ilmainen peruskoulutus on kaunis asia teoriassa. Käytännössä koulujen opetusta kuitenkin rajoittaa paitsi poliittinen korrektius, myös poliittiset muotivirtaukset, ja koska sosialidemokratia on tässä maassa pysyvä sellainen, niin perusopetus on väkisinkin ainakin hieman värittynyttä. Talousasiat ovat “kovia” ja “epähumaaneja,” joten niitä myös käsitellään sen mukaisesti. (Oma taloustiedon opettajani yläasteella oli muistaakseni pesunkestävä kommunisti ja sen kyllä tunneillakin huomasi.)

Toinen peruskoulutuksen ongelma on sen näennäinen maksuttomuus. Koska kustannukset jaetaan kaikkien kesken verojen muodossa, on maksutapa epäsuora ja peruskoulu tuntuu ilmaiselta palvelulta. Ilmaisuus vaikeuttaa merkittävästi paitsi oppilaiden itsensä, erityisesti heidän vanhempiensa sitoutumista koulutukseen. Myöskään koululaitoksen puolelta ei synny mitään luontaista velvollisuutta asiakkaita kohtaan, koska rahat tulevat joka tapauksessa. Henkilökunnan tarvitsee siis vain tehdä työnsä jotenkin eikä mitään muuta.

En vaadi peruskoulujärjestelmän välitöntä lakkauttamista. Näkisin kuitenkin, että oikeasti yksityisten koulujen — siis muidenkin kuin kristillisten tai steinerkoulujen — toiminta tulisi sallia laajemmin, ilman riippuvaisuutta opetushallitukseen. Itse asiassa yksityisten koulujen ei tarvitsisi mielestäni edes täyttää mitään yhteiskunnan vaatimuksia opetuksen tasosta tai laajuudesta — se on puhtaasti vanhempien asia. Varmasti kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta. Aika sitten näyttäisi mistä kouluista valmistuvat tietävät mikä korko on.

Tähän samaan yhteyteen sopivat hyvin lopetukseksi Miss Suomi 2008 Satu Tuomiston sanat:

Vastasit samaisessa keskusteluohjelmassa sanaan kerjäläinen, että heitä tarvitaan Suomessa. Miksi olet tätä mieltä?

- En ajatellut paljon mitään. Se oli minun ensimmäinen tv-haastatteluni. Mielestäni yhteiskunta kuitenkin tarvitsee toimiakseen myös vähäosaisempia. Jos kaikilla olisi asiat hyvin, niin menettäisimme työpaikkoja. Se on fakta, tarvitsemme heitä, jotta paletti pyörii. Niin minä ajattelen.

Danske Bankin tutkimus löytyy verkosta.