Pasi.fi

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Hyvinkään suunnitelmista yleiskaavamuutokseksi, jonka seurauksena Rääkänpään 80 omakotitalon pientaloalue muuttuisi kerrostaloalueeksi. Yleiskaava-arkkitehti Seppo Itkoselta saamani tiedon mukaan kahdeksan näistä tonteista on kaupungin vuokratontteja, loput ovat yksityisomistuksessa, jos nyt yksityisomistuksesta voidaan ylipäätään puhua, sillä (yleensä täysin hyödytöntä) valitusoikeutta lukuunottamatta tonttien omistajilla ei ole todellista sananvaltaa omaisuutensa suhteen. Yleiskaavamuutoksen myötä kunta pakkolunastaa tontit ja rakennukset sopivaksi katsomallaan hinnalla, riippumatta ”omistajien” tahdosta.

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, että Suomessa ei todellisuudessa tunneta yksityisomaisuutta tai itsemääräämisoikeutta lainkaan. Ihmiset kuvittelevat omistavansa taloja, tontteja, aseita tai muuta omaisuutta, mutta oikeasti ne ovat vain lainassa valtiolta, joka pystyy tekemään niillä mitä tahansa milloin tahansa. Riittää kun poliitikko tai virkamies vetoaa epämääräisesti yleiseen etuun ja yksilö saa luvan väistyä. Ja jos ei väisty, virkavalta käy toimeen. Pakkolunastus ei toki ole sinänsä mikään uusi asia, mutta harvoin sitä on taidettu käyttää kokonaisiin asuinalueisiin.

Täysin samaan kategoriaan kuuluvat alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotyöryhmän pohdinnat ”asuntotulon” verottamisesta. Asuntotulohan tarkoittaa sitä laskennallista hyötyä, joka muodostuu ihmisen ”[oikeudesta] asua omistusasunnossaan ilmaiseksi”. Eliitin juoksupoika Hetemäki oli toki siinä oikeassa, että ”tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle”. Vai että oikein ”tavalliset” ihmiset…

Nyky-Suomessa sinä et omista omaisuuttasi, etkä edes itseäsi. Sinä toki saat hallita jotain omaisuutta ja jollain tavoin määrätä elämästäsi, mutta vain ja ainoastaan siinä määrin ja niin kauan kuin se on Valtion ja sitä johtavan Eliitin etujen mukaista. Eikö tämä pelota ketään? Eikö ole päivänselvää, että kun yksilönoikeuksia omaisuuteensa ja itseensä ei kunnioiteta enää edes tämän vertaa, mikään ei enää estä vielä pahempia yksilönoikeuksien loukkauksia?

Mikään nykyisistä eduskuntapuolueista ei näe tässä mitään ongelmaa. Yksikään nykyinen vallanpitäjä ei kyseenalaista valtion ylivertaista oikeutta yksilöihin nähden. Yksilö on Suomen ja maailman pienin sekä sorretuin vähemmistö. Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa vain Liberaalit johdonmukaisesti puolustavat yksilönoikeuksia.

Jos sinuakin pelottaa, älä jää toimettomaksi. Ainoa asia mikä riittää pahojen ihmisten voittoon on se, että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi osoitteessa liberaalit.fi, josta löytyy myös tietoa tapahtumistamme, tai puoluepoliittisesti sitoutumattoman Liberaalimafian tapaamisissa, joissa on usein monia Liberaaleja paikalla. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Kannattajakortteja voi täyttää livenä myös huomenna lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16, jonka jälkeen klo 18:30 mennessä siirrymme ravintola Ali Babaan aloittelemaan illanviettoa… Tervetuloa mukaan!

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Hyvinkään tilanne on muuten kuin suoraan oppikirjasta. Lue Jonathan Gulliblen seikkailujen 7. luku: Parhaat suunnitelmat. Kuvaus on hämmästyttävän tarkka. Ilman tuon luvun olemassaoloa olisin yrittänyt kirjoittaa samat asiat tänne, mutta paljon kehnommin, joten se tosiaan kannattaa lukea. Teksti ei ole edes kovin pitkä.

PS. Muista myös CIEL:in tänään suomeksi julkaisema Päivittäinen tarkastuslista vapaudelle. Tästä blogauksesta tulee minulle heti yksi rasti…

Koska usein kirjoitan yksilönvapaudesta ja paheksun sen rajoituksia ja loukkauksia nyky-yhteiskunnassa, on tietysti aiheellista pohtia myös sitä, voiko yksilö itse vapaaehtoisesti rajoittaa vapauksiaan, kuten eräs lukija sähköpostitse minulta kysyi. Vastaus on tietysti selvä, totta kai voi. Yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus rajoittaa vapauttaan.

Tarkemmin ajatellenhan hyvin suuri osa ihmisten nykyisinkin vapaaehtoisesti tekemistä sopimuksista on jonkinlaisia omien vapauksien rajoituksia. Esimerkiksi työsopimus sitoo tekemään sovitun määrän työnantajan osoittamia töitä tietyssä ajassa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta. Lisäksi työsopimuksessa sitoudutaan siihen, ettei pois voi lähteä milloin tahansa, vaan vähintään irtisanomisajan (usein 2-4 viikkoa) verran on oltava töissä sen jälkeen, kun ilmoittaa lähtöhaluistaan. Myös nykyään melko tavalliset salassapitosopimukset ovat vapaaehtoisia yksilön sananvapauden rajoituksia.

Sopimusvapauden puitteissa yksilöt voivat sitoutua millaisiin sopimuksiin tahansa, niin kauan kuin sopimusten kaikki osapuolet ovat mukana täysin vapaaehtoisesti. Tosin uskoisin, että osa liberaaleista (käsite on kuitenkin aika laaja) kannattaa jonkinlaisia rajoituksia sopimusvapaudelle, esimerkiksi kaikki eivät välttämättä sallisi yksilölle oikeutta myydä itseään orjaksi, mikä periaatteessa olisi täydellisen itsemääräämisoikeuden ja sopimusvapauden puitteissa ihan mahdollinen vaihtoehto.

Oman näkemykseni mukaan tuollainenkin omien vapauksien rajoittaminen pitäisi olla täysin sallittua, siis että valtiolla / muilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta kieltää yksilöltä sellaistakaan valintaa, vaikka se voisikin olla yksilölle itselleen haitallinen. Suostuttelu ja valistus ovat sellaisia muilla ihmisillä käytössään olevia liberalismin mukaisia keinoja, joilla he voivat pyrkiä ehkäisemään yksilöitä tekemästä itselleen haitallisia valintoja.

Sen lisäksi, että yksilö saa rajoittaa omia vapauksiaan täysin vapaasti, yksilön tulee saada tehdä itselleen mitä tahansa, kuten käyttää huumeita, olla käyttämättä turvavyötä tai pyöräilykypärää tai harjoittaa prostituutiota. Minkä tahansa teon, josta syntyy haittaa vain tekijälle itselleen, tulisi olla sallittu (tai paremmin sanoen, muilla ei pitäisi olla oikeutta puuttua sellaisiin tekoihin), ellei yksilö ole aiemmin sitoutunut johonkin tai joihinkin sopimuksiin, jotka tämän estävät. Tietenkään esimerkiksi huumeidenkäyttö ei ole mikään oikeutus tai lieventävä asianhaara tehdä rikoksia muita kohtaan.

Ajatus siitä, että yksilö ei saisi tehdä itselleen haittaa, juontuu tietenkin sosiaalivaltion käsityksestä, jonka mukaan kansalaiset ovat kutakuinkin valtion omaisuutta tai ainakin heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan säilyä työkykyisenä ja veroja maksavana mahdollisimman pitkään. Tätä perustellaan usein sillä, että valtio on niin ja niin paljon heille jo tarjonnut, kuten kustantanut heidän synnytyksensä, koulutuksensa, terveydenhuoltonsa ja niin edelleen.

Vauvoilla ja lapsilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, eivät he itse voi valita syntyvätkö valtion verovaroilla rahoittamissa sairaaloissa vai jossain muualla, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki alaikäisten saamat tuet ovat heidän vanhempiensa saamia tukia, vanhemmathan muuten olisivat vastuussa lastensa terveydestä ja koulutuksesta, ja jos ne tuet jotain velvoittavat, niin niitä vanhempia, eikä lapsia. Hyvin suuri edistysaskel nykyiseen verrattuna olisikin se, jos edes täysi-ikäistyville nuorille annettaisiin vaihtoehto halutessaan jättäytyä sosiaalivaltion ulkopuolelle.

Lopulta kyseessä onkin kehäpäätelmä: ihmiset eivät nykyisin saa tehdä täysin vapaita valintoja, koska heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan, koska he ovat saaneet valtiolta etuuksia, joiden kustantamiseksi heillä täytyy olla velvollisuuksia valtiota kohtaan. Tälle kehäpäätelmälle rakentuu koko sosiaalivaltion ”oikeutus”.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet allekirjoittavat mainitun kehäpäätelmän. Kaikkien niiden mielestä jokainen kansalainen on valtion omaisuutta tai ainakin velkaa valtiolle likimain koko elämänsä. (Kaikkien niiden mielestä valtio voi jopa ottaa velkaa kansalaisten nimissä!) Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa Liberaalit kannattavat yksilön oikeutta itseensä ja vain siitä oikeudesta voi syntyä todellinen vauraus ja menestys.

Jos sinäkin kannatat nykyistä laajempaa tai jopa täydellistä yksilönvapautta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä tänään torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.

Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.

Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.

Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.

Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.

Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.

Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.

Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.

Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)

Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.

Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.

Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.

Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.

Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.

Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.

Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.

(Kuten pitkäaikaisimmat lukijani varmasti huomasivat, tämä kirjoitus oli hieman muokattu uusinta kahdesta aiemmasta [1, 2] kirjoituksestani. Lisää maahanmuuton merkityksestä voi lukea vaikkapa CIEL:n sivuilta: Courage, Fear and Immigration:The Significance of Welcoming Newcomers in a Free Economy.)

Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.

Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.

Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.

Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.

Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.

Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.

On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.

On tunnettu tosiasia, että liberalisointi saa aikaan suurenmoista sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Suomessa suurimmat yksittäiset liberalismin voitot, kuten poliittisten vapauksien kasvaminen 1900-luvun alussa, ovat jo niin kaukana, puhumattakaan viime aikojen takapakista, että on hyvä käyttää tuoreempia esimerkkejä. Aasian tiikereiden ja muiden vastaavien maiden hurja kasvu on jo sekin tuttu juttu, mutta viimeaikaisin kehitys Afrikassa lienee toistaiseksi vähemmän tunnettua. Puhukaamme siis Norsunluurannikosta.

BBC:n uutisen mukaan Norsunluurannikon taannoisen sisällissodan entisen kapinallisosapuolen hallitsema maan pohjoisosa, keskuksenaan maan toiseksi suurin kaupunki Bouake, on kasvanut kukoistukseensa lähes täyden vapauden vallitessa. Vuoden 2002 kapinan jälkeen pohjoisosa, n. 60% maan pinta-alasta, on ollut käytännössä itsenäinen eivätkä etelää hallitsevan keskushallinnon lait ole sinne ulottuneet. Tämä koskee kaikkia rajoituksia ja myös veroja.

Keskiverto demari luonnollisesti odottaa tästä seuraavan pelkkää kaaosta, työläisten riistoa, nälänhätää, valuvan veren täyttämiä katuojia ja niin edelleen. Todellisuus on kuitenkin sosialistien keksimää tarua ihmeellisempää. Pohjois-Norsunluurannikko — tai Soromaa, kuten sitä myös kutsutaan kapinaa johtaneen Guillaume Soron mukaan — on noussut nopeasti sisällissodan jälkeisestä hetkellisestä kaaoksesta.

Pohjoisen talous kukoistaa, kun verotusta ei ole juuri lainkaan, lähes ainoina poikkeuksina ovat kaakaon ja puuvillan tuottajilta kerättävät verot. Myöskään tullimaksuja ja sähkö- ja vesilaskuja ei tunneta. Tavarat ovat halvempia kuin etelässä, mistä on hyvänä osoituksena se, että erityisesti pohjoisen ja etelän välistä rajavyöhykettä valvovat etelän sotilaat tekevät ostoksensa pohjoisessa, puhumattakaan rajan lähellä asuvista eteläosan asukkaista. Sisällissodan aikana Bouaken takaisinvaltaamiseen pyrkineet sotilaat tekevät voittoa verottomalla shoppailulla. ”Kyllä, heistä on tullut ystäviä”, sanoo Hussein Doumbia, eräs Bouaken johtavista kauppiaista.

Sisällissodan aikana pohjoisessa työskennelleet valtion virkamiehet, mukaanlukien opettajat, pakenivat etelään. Paikalliset asukkaat eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan ryhtyivät itse opettamaan lapsia vapaaehtoisina, ilman koulutusta tai kokemusta. Alku oli hankalaa levottomissa olosuhteissa, uudet opettajat esimerkiksi pelkäsivät joidenkin oppilaiden kantamia aseita, mutta oppilaiden vanhempien tuella opettajat ja ad hoc koulut alkoivat pärjätä. Muutamassa vuodessa pohjoisen oppilaat pärjäsivät kansallisissa kokeissa jo paremmin kuin etelän oppilaat.

Muut vapaaehtoiset alkoivat täyttää muita karkuun lähteneen valtionhallinnon jättämiä aukkoja. Ihmiset perustivat postipalveluita, televisioasemia ja jopa vaatimattomia poliisipalveluja.

Vapaus — siis liberalismi, vaikka se ei varsinaisen poliittisen toiminnan seurausta olekaan — on sallinut Soromaan asukkaiden itse tehdä elämästään parempaa ja kukoistavampaa. Se on loistava esimerkki spontaanista organisoitumisesta. Jos ihmisten toimintaa ei väkivalloin estetä tai haitata, he organisoituvat luonnollisesti, vapaaehtoisesti ja tehokkaasti poistaakseen kokemansa epämukavuudet. Siihen ei tarvita väkivaltaista pakkoa. Lisäksi entisistä vihollisista on tullut ystäviä, kapitalismi on siis luonut myös rauhaa.

Huolia kuitenkin on, sillä pohjoinen ja etelä ovat jälleen yhdentymässä. Entinen kapinallisjohtaja on yhteishallituksen pääministeri. Pohjoisen asukkaat eivät kuitenkaan halua yhdentymistä, sillä he pelkäävät menettävänsä vapautensa. Esimerkiksi etelän lakien mukaan laittomien mopotaksien kuljettajat ovat perustaneet ammattiliiton puolustaakseen oikeuksiaan maan mahdollisesti yhdistyessä.

Kuten BBC:n artikkelikin päättyy, seitsemän vuotta ilman liikennevaloja, veroja ja sähkölaskuja synnyttävät tapoja, joista ei mielellään luovuta. Toivottavasti soromaalaisten ei tarvitsekaan, vaan saavat jatkaa elämäänsä vapaina valtion ikeestä.

(Kiitokset linkistä ja vinkistä Kultarahalle!)

Yksi tehokkaimmista tavoista tuhota jonkin käsitteen merkitys on käsitteellisen inflaation prosessi: Ensin käsitettä laajennetaan koskemaan uusia, aiempiin nähden ristiriitaisia asioita. Toiseksi, ratkaistaan luodut ristiriidat vaatimalla, että mikään käsitteen osanen ei ole absoluuttinen ja että kaikkia osasia on voitava vertailla keskenään. Lopuksi järjestelmällisesti askel askeleelta suositaan käsitteen uusia osasia keskustelussa, kunnes käsitteen alkuperäinen tarkoitus on täysin kadonnut.

Tämä on juuri se mitä on tapahtunut ihmisoikeuksien käsitteelle syrjinnän vastaisen lainsäädännön aikakautena. On esitetty, että vapaus syrjinnästä on ihmisoikeus, ja sen seurauksena valtionhallinto ja erilaiset järjestöt ovat jo pitkään vähitellen vieneet pohjaa pois yksityiseltä omistusoikeudelta, joka toimii perustana vapaalle kaupankäynnille ja järjestäytymisenvapaudelle. Näin tekemällä kyseiset tahot käyttävät laajaa vaikutusvaltaa yksityisten päätösten yli.

On hyvin tunnettua, kuinka nämä tahot väärinkäyttävät ”ihmisoikeuksien” käsitettä ja yleensä tämä prosessi eteneekin ilman, että ihmiset sen kummemmin kiinnittävät siihen huomiota. Mutta aina silloin tällöin julkisuuteen nousee tapaus, jossa nämä ”oikeuksiemme” puolustajat venyttävät käsitettä täysin tunnistamattomaksi.

Ihmisoikeuksien käsitteellistä inflaatiota kuvaa hyvin äskettäinen syrjintäoikeudenkäynti. Matkaopas Melbournesta, Australiasta, yritti perustaa oman yrityksen, joka tarjosi ohjattuja ryhmämatkoja vain naisille. Neiti Erin Maitland aloitti yritystoiminnan palvellakseen markkinarakoa, joka koostuu naisista, jotka haluavat osallistua ”girls-only” -lomalle ruoanlaiton, shoppailun, henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja käsitöiden merkeissä. Hän sai liikeideansa juteltuaan naispuolisten kavereidensa kanssa ja kuultuaan, kuinka nämä vieroksuivat tavallisia ohjattuja lomamatkoja, joilla pääroolissa olivat seksuaaliset valloitukset ja bilettäminen.

Lain säätämänä vaatimuksena yritykselleen neiti Maitland haki Victorian osavaltion hallinto-oikeudesta poikkeuslupaa syrjintälainsäädännöstä, joka estää tarjoamasta ja mainostamasta palveluita vain toiselle sukupuolelle. Hänen tapauksensa oli tärkeä koetinkivi syrjinnänvastaisille tahoille ja Victorian osavaltion äskettäin käyttöönotetun Ihmisoikeuksien ja -velvollisuuksien peruskirjan lainvoimaisuudelle. Sitä pidettiin ennakkotapauksena osavaltion syrjinnänvastaiselle lainsäädännölle.

Epäilemättä innokkaina vahvistamaan laillista pohjaansa ja luomaan vahvan oikeuskäytännön oman valtansa tueksi, Victorian osavaltion Tasa-arvoisten mahdollisuuksien ja ihmisoikeuksien komissio osallistui oikeusistuntoon väittäen täysin vakavissaan, että neiti Maitlandin vaatimaton matkailuyritys rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Tässä oikeustapauksessa, josta tuli käsitteellisen inflaation koominen mallitapaus, kyseinen komissio pyyhki tieltään kaikki esteet, jotta sorretut miehet kaikkialla voivat huokaista helpotuksesta hyvänsuopien päättäjiensä suojeluksessa.

Komissio vaati oikeudessa, että oikeuden tulisi vaatia neiti Maitlandia näyttämään toteen selvä tarve vain naisille tarjottavalle palvelulle huomioiden esimerkiksi turvallisuusnäkökulmat. Komissio oli kuitenkin järkkymätön siinä, että pelkkä naisasiakkaiden toive saada sellaista palvelua ei olisi riittävä peruste — pelkkä joidenkin naisten mieltymys ei riittäisi poikkeuslupaan. Komission johtaja, tri Helen Szoke selitti liikeidean vastaisuuttaan näin:

On ymmärrettävä, että poikkeukset ja poikkeuslupakäytäntö [soveltuvissä syrjinnänvastaisissa laeissa] ovat olemassa tasa-arvon parantamiseksi. Jos siis huomataan, että epäsuotuisassa asemassa olevat tai syrjäytyneet ryhmät tarvitsevat erikoiskäsittelyä saavuttaakseen tasa-arvon, niin silloin tasa-arvon tulisi vallita. Tässä tapauksessa ei ole kysymys tästä, vaan todellisuudessa kyse on siitä, että ”poikkeuslupia ei pidä käyttää vain liiketoiminnan tai markkinaosuuden kehittämiseen.”

Yrittäessään vaatimusten mukaisesti osoittaa tarpeen palvelulleen neiti Maitland toi esiin useita syitä, miksi naisia voisi kiinnostaa vain naisille suunnattu lomapalvelu. Hänen mielestään porttikielto miehille antaisi naisille mahdollisuuden rentoutua sekä tarjoaisi lomailumahdollisuuden naisille, jotka eivät kulttuurisista tai uskonnollisista syistä tuntisi oloaan mukavaksi miesseurassa matkustaessaan. Joidenkin feministien närkästykseksi hän väitti myös matkojensa miehettömyyden tarjoavan mielenturvaa naismatkustajien miespuolisille kumppaneille sekä parantavan kumppaneiden tukea naisten lomasuunnitelmille.

Vaikka nämä kaikki ovat uskottavia ajatuksia, neiti Maitland voi olla yhtän hyvin oikeassa tai väärässä niiden suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa hän olisi vapaa yrittämään liikeideaansa ja kokeilemaan yrittäjyystaitojaan. Hänen ideaansa koeteltaisiin markkinoilla ja hän joutuisi kantamaan riskin siitä, että hän olisi tulkinnut väärin potentiaalisten asiakkaidensa toiveet. Jos hän olisi väärässä, hänen ”vain naisille” -linjauksensa vieroksuttaisi asiakkaita, jolloin hän jäisi kilpailussa tappiolle.

Sen sijaan, että hän olisi hallinto-oikeuden päätösten armoilla, hänen yrityksensä kohtalosta päättäisivät tuhannet potentiaaliset asiakkaat, jotka — kuten Ludwig von Mises on painottanut — ovat todellisia pomoja vapailla markkinoilla ja juuri niitä, jotka päättävät mitä tuotteita ja palveluita lopulta tuotetaan. Kuka tahansa mies, joka mahdollisesti loukkaantuisi Maitlandin ”vain naisille” -linjauksesta, voisi etsiä matkapalveluita muualta, perustaa oman matkailuyrityksensä kilpailemaan tai jopa tuomita hänen linjauksensa ja yrittää rauhanomaisesti suostutella häntä muuttamaan linjaansa.

Valitettavasti sen sijaan, että hän olisi päässyt alistamaan arviointikykynsä testattavaksi markkinoilla lukuisten hänen palvelustaan mahdollisesti jopa hyötyvien naisten toimesta, syrjintälait ja muut ”ihmisoikeus”-lait edellyttivät, että neiti Maitland perustelee hakemuksensa vain yhdelle naiselle, tuomari Marilyn Harbisonille, eli hänen hakemuksensa käsittelevälle valtion toimihenkilölle.

Median suureksi huviksi tuomari Harbison hyväksyi tasa-arvokomission väitteen, että neiti Maitlandin linjaus rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Hän päätti, että linjaus olisi vastoin ihmisoikeuksien peruskirjan ”tasavertaista kohtelua lain edessä”, joka oikeuttaa ihmiset ”tasa-arvoiseen ja tehokkaaseen suojeluun syrjinnältä”. Päätöksensä perusteluissa tuomari selitti, että neiti Maitlandin vaatimaton vain naisia palveleva matkailuyritys ei ollut ”todistetusti perusteltu vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, joka perustuu ihmisarvoon, tasa-arvoisuuteen ja vapauteen.”

Väitetty ”oikeus”, joka miehille koitui tässä tapauksessa, koostuu oikeudesta neiti Maitlandin tarjoamiin palveluihin, joita hän ei halua heille tarjota. On nähtävästi ihmisoikeus pakottaa hänet järjestämään lomamatkoja, joille pääsevät myös miehet, halusi hän sitä tai ei. Tällaista pakottamista siis tehdään ”vapauden” ja ”ihmisarvon” nimissä sellaisten valtion virastojen toimesta, jotka pitävät itseään ihmisoikeusjärjestöinä.

Nämä väärät ”ihmisoikeudet” eivät ole vain oikeuksien luonteen väärinymmärtämisen tulosta; niillä on oikeasti tarkoitus kumota todellisia oikeuksia. Väitetty oikeus vapauteen syrjinnästä on lähemmässä tarkastelussa vain väline käyttää voimaa estämään ihmisiä käyttämästä kaikkea saatavilla olevaa tietoa arvioidessaan muita ihmisiä.

Se on ”oikeus”, joka pakottaa ihmisiä toimimaan vastoin omia toiveitaan, ja monissa tapauksissa pakottaa heidät toimimaan epärationaalisesti. Itse asiassa, sen tarkoitus on puhaltaa pohja pois koko ihmisoikeuksien käsitteeltä käsitteellisen inflaation kautta, minkä lopullisena päämääränä on tuhota järjestäytymisvapaus (freedom of association, oikeus vapaasti päättää keiden kanssa toimii) ja pakottaa ”tasa-arvoinen” lopputulos kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen. Kuten Ayn Rand on kirjoittanut,

Kollektivistinen tyrannia ei rohkene orjuuttaa maata suinpäin kaappaamalla sen arvot… Asia täytyy hoitaa sisäisen korruption kautta. Aivan kuten materialistisessa todellisuudessa maan varallisuuden ryöstäminen onnistuu inflatoimalla sen valuutta — tänä päivänä voimme todistaa inflaation käyttämistä oikeuksiin. Prosessin seurauksena julistettujen ”oikeuksien” laajeneminen on niin suurta, että ihmiset eivät huomaa käsitteiden kääntyneen päälaelleen. Aivan kuten huono raha ajaa hyvän rahan pois markkinoilta, myös nämä ”painokoneoikeudet” kumoavat todelliset oikeudet.

Jotta näemme täysin, kuinka tämä käsitteellinen inflaatio tuhoaa oikeuskäsitykset, on huomattava, että tässä tapauksessa miesten väitettyjä ihmisoikeuksia on käytetty kumoamaan neiti Maitlandin todellisia oikeuksia. Hänen ei sallita käyttää omaisuuttaan kuten hän näkee itse parhaaksi tai käydä kauppaa ja järjestäytyä vapaasti itsevalitsemiensa tahojen kanssa. Sen sijaan hänet pakotetaan palvelemaan kaikkia, jotka hänen poliittiset johtajansa tuomitsevat hänen palveluidensa arvoisiksi, riippumatta siitä haluaako hän sitä itse.

Tällainen käsitys ihmisoikeuksista on ilmiselvästi naurettava, mutta se on ennustettava seuraus käsitteellisestä inflaatiosta, joka seuraa syrjinnänvastaisuuden laajamittaista hyväksyntää. Kun ihmiset hyväksyvät, että heillä on oikeus vapauteen syrjinnästä, ei tule olemaan loppua sille todellisten oikeuksien häirinnälle, jota he joutuvat sietämään.

Ainoa asia, joka tekee tästä tapauksesta merkittävän on se, että se on saanut osakseen mediahuomiota. Silti jokaisen lehdistön noteeraaman tapauksen lisäksi on lukuisia muita oikeustapauksia, jotka käsitellään syrjintätuomioistuimissa ympäri maailmaa kaikkien huomaamatta.

Pelkästään tänä vuonna [toim.huom. 2009] Victorian hallinto-oikeus on käsitellyt 26 oikeustapausta, jotka olivat joko syrjintäsyytteitä tai poikkeushakemuksia syrjintälaeista. Jokaisessa tapauksessa syytetyt ja poikkeusten hakijat pakotettiin käymään läpi oikeusistunnot kustannuksineen vain puolustaakseen omistusoikeuksiaan — useimmiten turhaan. Samankaltaiset tuomioistuimet muualla Australiassa ja ympäri maailmaa saavat eteensä tuhansia vastaavanlaisia tapauksia vuosittain ja niiden päätökset säännönmukaisesti rikkovat vapaata kaupankäyntioikeutta ja vapaata yhdistymisoikeutta vastaan.

Voidaan epäillä, että miehet eivät tunne kovin suurta ”arvokkuutta” oltuaan valtion virastojen tekosyynä aloittelevan naisyrittäjän liiketoiminnan vaikeuttamisessa.

Menneinä aikoina miehen ”ihmisarvoa” osoitettiin osittain hänen omalla ritarillisuudellaan naisia kohtaan, kuten pitämällä ovea auki naiselle tai tarjoamalla hänelle omaa takkiaan kylmänä päivänä. Nyt, syrjinnänvastaisena aikakautena ihmisoikeuksien nimissä miehille kerrotaan, että heidän ihmisarvonsa vuoksi on orjuutettava nainen, joka ei halua tarjota miehille lomamatkapalveluja. Arvokasta tosiaankin!

Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Ben O’Neillin kirjoituksesta Inflating Away Our Human Rights, joka julkaistiin alunperin Ludwig von Mises Instituten blogissa 14.12.2009. Sekä alkuperäisen kirjoituksen että tämän suomennoksen käyttö on vapaata CC-BY-lisenssin mukaisesti. Alkuperäisessä kirjoituksessa mukana viitteet lähteisiin.

Joukko sekalaisia asioita:

• Presidentin kansliasta vastattiin taannoiseen avoimeen kirjeeseen. Vastaus täällä, presidentti kuulemma ottaa näkemyksemme huomioon.

• Ensi perjantaina 11.12. on Jyväskylässä jälleen Liberaalimafia, Gastropub Jalossa klo 19 alkaen (ks. Facebook-event). Torstaina klo 18 Liberaalimafiat löytyvät Helsingistä (OlutRavintola Kaisla, Vilhonkatu 4) ja uutena Tampereelta (Irish bar O’Connells, yläkerta/kirjasto, Rautatienkatu 24)!

• Liberaalien kannattajakortteja voi nyt täyttää verkossa niin, että vastaanottaja maksaa postimaksun: puolueeksi.liberaalit.fi.

• Ihme ja kumma!, hyviä talousaiheisia kirjoja on alettu jälleen julkaista suomeksi myös paperimuodossa. Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? ja Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen löytyvät pian kirjakaupoista, ja jo nyt niitä voi ennakkotilata kustantajan verkkokaupasta (linkit edellä). Hinnat eivät päätä huimaa, itsekin tilasin jo molemmat kirjat. Taloudenperusteet.comista löytyy sähköisenä paljon muutakin.

• Maanantaina TV1 klo 20:00 MOT: Ilmastogate. Salatut kansiot paljastavat ilmastotutkijoiden eliitin likaiset temput.

Orjuutta on ollut olemassa tuhansia vuosia, kaikenlaisissa yhteiskunnassa ja kaikkialla maailmassa. Aikoinaan ihmisyhteisöjen kuvitteleminenkin ilman orjuutta vaati äärimmäisiä ponnisteluja. Silti, silloin tällöin, omalaatuisia toisinajattelijoita ilmaantui vastustamaan sitä, useimmat heistä väittäen, että orjuus on moraalinen kauhistus ja siksi ihmisten pitäisi päästä eroon siitä. Orjuuden lakkauttamisen kannattajat saivat yleensä kohdata reaktioita aina lievästä huvittuneisuudesta rajuun paheksuntaan ja jopa väkivaltaisiin hyökkäyksiin.

Kun ihmiset vaivautuivat antamaan perusteluja orjuuden lakkauttamisen vastustamiselle, he esittivät hyvin erilaisia ajatuksia. Tässä kymmenen sellaista ideaa, joihin kirjoittaja on törmännyt lähdekirjallisuudessa.

1. Orjuus on luonnollista. Ihmiset ovat erilaisia ja meidän täytyy jopa odottaakin, että tietyillä tavoilla ylivertaiset ihmiset — esimerkiksi, älykkäämmät, moraalisemmat, tietävämmät, teknologisesti taitavammat tai taistelukykyisemmät — tekevät itsestään näissä suhteissa heikompien herroja ja omistajia. Abraham Lincoln esitti tämän idean eräässä kuuluisista vuoden 1858 väittelyistään senaattori Stephen Douglasin kanssa: ”Valkoisen ja mustan rodun välillä on fyysinen eroavaisuus, jonka uskon ikiajoiksi estävän näiden kahden rodun elämisen keskenään sosiaalisesti ja poliittisesti tasavertaisina. Ja sikäli kun ne eivät voi tasavertaisina elää, niin kauan kuin he elävät keskenään, täytyy heidän välillään olla ylivertaisen ja alistetun suhde, ja minä kenen tahansa muunkin ihmisen lailla suosin sitä, että ylivertainen asema annetaan valkoiselle rodulle.”

2. Orjuutta on aina olut. Tämä perustelu on esimerkki loogisesta virheestä nimeltä argumentum ad antiquitatem (argumentti antiikkisuudesta tai perinteestä). Siitä huolimatta se vakuutti ihmisiä asiasta, erityisesti konservatiivisuuteen kallellaan olleita. Jopa muut kuin konservatiivit saattoivat antaa sille painoa sillä periaatteella, että vaikka emme ymmärrä miksi jokin sosiaalinen instituutio kestää, sen pysyvyys saattaa olla hyvin perustelua logiikalla, jota emme vain vielä ole ymmärtäneet.

3. Maailman jokaisessa yhteiskunnassa esiintyy orjuutta. Ääneenlausumaton korollaari tästä on se, että jokaisessa yhteiskunnassa täytyy esiintyä orjuutta. Monelle ihmiselle jonkin instituution yleisyys näyttää olevan riittävä perustelu sen tarpeellisuudesta. Ehkäpä on niin, kuten eräs väitteen versio menee, että jokaisessa yhteiskunnassa on orjuutta, koska tietynlaiset työtehtävät ovat niin vaikeita tai alentavia, että vapaa ihminen ei niitä suostuisi tekemään, joten jos meillä ei olisi orjia tekemässä kyseisiä töitä, ne eivät tule tehdyiksi lainkaan. Jonkun, kuten Vanhassa Etelässä sanottiin, täytyy puhdistaa likakaivo, ja vapaat ihmiset eivät voi sietää sellaista tointa.

4. Orjat eivät pysty huolehtimaan itsestään. Tämä idea oli suosittu Yhdysvalloissa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella sellaistenkin ihmisten kuin George Washingtonin ja Thomas Jeffersonin keskuudessa, jotka pitivät orjuutta moraalisesti arveluttavana, mutta pitivät silti orjia saadakseen näiltä palvelua ja tuloja näiden ”palvelijoiden” (kuten he mielellään orjia kutsuivat) pakolla tekemistä tuotteista. Olisi julmaa vapauttaa ihmisiä, jotka vapauduttuaan vain vaipuisivat epätoivoon ja kurjuuteen.

5. Ilman omistajia orjat kuolisivat pois. Tämä idea on edeltävän äärimuoto. Vielä senkin jälkeen kun orjuus oli lakkautettu Yhdysvalloissa vuonna 1865, monet ihmiset jatkoivat tämän ajatuksen esittämistä. Pohjoisen journalistit, jotka matkasivat Etelään heti sisällissodan jälkeen, näkivät kuinka mustat olivat todellakin ilmeisesti kuolemassa sukupuuttoon korkean kuolleisuutensa, alhaisen syntyvyytensä ja toivottoman taloudellisen tilanteensa vuoksi. Surullista mutta totta, jotkut tarkkailijat julistivat, vapautetut orjat tosiaan olivat taitamattomia, laiskoja tai moraalittomia käyttäytyäkseen rotunsa eloonjääntiä tukevilla tavoilla.

6. Siellä missä rahvas on vapaata, heidän asiansa ovat jopa huonomminkin kuin orjilla. Tämä argumentti sai suosiota Etelässä viimeisinä vuosikymmeninä ennen sisällissotaa. Sen johtava edistäjä oli orjuusmyönteinen kirjailija George Fitzhugh, jonka teosten otsikot puhuvat puolestaan: ”Sosiologiaa Etelälle, eli vapaan yhteiskunnan epäonnistuminen” (1854) ja ”Kannibaaleja kaikki tyynni!, eli orjat ilman isäntiä” (1857). Fitzhugh otti ilmeisesti voimakkaasti vaikutteita taantumukselliselta ja rasistiselta skotlantilaiselta kirjailijalta nimeltä Thomas Carlyle. Ilmaus ”palkkaorja” toistaa edelleen tätä Yhdysvaltain sisällissotaa edeltänyttä maailmankatsomusta. Sosiologisille teorioilleen uskollisena Fitzhugh halusikin laajentaa orjuuden Yhdysvalloissa myös valkoiseen työväestöön heidän omaksi parhaakseen!

7. Orjuuden lakkauttaminen johtaisi valtaisaan verenvuodatukseen ja muihin pahuuksiin. Yhdysvalloissa monet olettivat, että orjien isännät eivät koskaan sallisi orjajärjestelmän lakkauttamista taistelematta viimeiseen asti sen puolesta. Totta tosiaan, kun Konfederaatio ja Liittovaltio ryhtyivät sisällissotaan — välittämättä nyt siitä, että ensisijainen kysymys sodassa ei ollut orjuuden lakkauttaminen, vaan yhdentoista eteläisen osavaltion irtautuminen liittovaltiosta — valtaisaa verenvuodatusta ja muita pahuuksia todellakin seurasi. Nämä traagiset tapahtuvat todistivat monien mielestä oikeaksi heidän vastustuksensa orjuuden lakkauttamiselle. (He mitä ilmeisimmin eivät välittäneet siitä, että Haitia lukuunottamatta orjuus lakkautettiin kaikkialla muualla läntisessä maailmassa ilman laajamittaista väkivaltaa.)

8. Ilman orjuutta entiset orjat pääsisivät valloilleen ja raiskaisivat, tappaisivat ja yleensäkin aiheuttaisivat sekasortoa. Yhteiskuntajärjestyksen takaamiseksi orjuuden lakkauttaminen oli siis poissuljettua. Etelävaltiolaiset elivätkin jatkuvassa orjakapinoiden pelossa. Pohjoisvaltiolaiset puolestaan totesivat omien naapurustojensa tilanteen riittävän sietämättömäksi 1800-luvun puolivälissä, kun laumoittain juopuneita ja huonosti käyttäytyviä irlantilaisia muutti maahan 1840- ja 1850-luvuilla. Vapautettujen mustien, joista irlantilaiset eivät juuri pitäneet, päästäminen samoille kaduille olisi käytännössä taannut sosiaalisen kaaoksen.

9. Orjuudesta eroon pääseminen on typerän utopistinen ja epäkäytännöllinen ajatus. Vain omituiset haaveilijat saattavat ehdottaa jotain niin mielipuolista. Vakavat ihmiset eivät voi hukata aikaansa noin kaukaahaettujen ideoiden pohtimiseen.

10. Unohtakaa orjuuden lakkauttaminen. Paljon parempi suunnitelma on pitää orjat riittävän hyvin ruokittuina, vaatetettuina, asutettuina ja silloin tällöin viihdytettyinä ja saada heidät olemaan ajattelematta riistoaan kannustamalla heitä keskittymään parempaan elämään, joka heitä odottaa tuonpuoleisessa. Emme voi odottaa reiluutta tai oikeutta tässä elämässä, mutta kaikki meistä, orjat mukaanlukien, voivat haaveilla elämän helppoudesta ja ilosta paratiisissa.

Aikoinaan lukemattomat ihmiset kokivat yhden tai useamman edellämainituista syistä riittävinä perusteluina vastustaa orjuuden lakkauttamista. Silti jälkikäteen, jokainen näistä väitteistä on selvästi heikko — enemmänkin ne ovat yrityksiä järkeistää käyttäytymistä kuin todellisia, kestäviä perusteluja.

Nykyisin näitä samoja perusteluja tai hyvin samankaltaisia väitteitä käyttävät erilaisen lakkauttamisliikkeen vastustajat. Vaatimus kuuluu, että valtiot sellaisina kuin tunnemme ne — monopolistiset, yksilöiltä suostumusta kysymättä toimivat aseistetut ryhmät, jotka vaativat kuuliaisuutta ja verojen maksua — tulisi lakkauttaa. Kirjoittaja jättää harjoitukseksi lukijalle päättää, ovatko edellämainitut perustelut yhtään sen vakuuttavampia tässä suhteessa kuin ne olivat orjuuden lakkauttamisen kohdalla.

(Tämä kirjoitus on vapaa käännös Robert Higgsin artikkelista Ten Reasons Not to Abolish Slavery, joka on julkaistu The Freeman -lehdessä joulukuussa 2009 [vol. 59, issue 10]. Kiitos linkistä Santulle.)

Kapitalismin tilalle talouspasifismi

Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa (16.11.) referoitiin BBC:n kyselytutkimusta, jonka mukaan kapitalismista ei maailmalla pidetä, mutta ei pidetä sosialismistakaan, vaan nykyjärjestelmään kaivataan lisää uudistuksia ja sääntelyä tai se pitäisi korvata jopa kokonaan uudella järjestelmällä.

Kannatan täysin nykyisen talousjärjestelmän korvaamista uudella ja ehdotankin tilalle talouspasifismia. Lyhyesti talouspasifismissa on kyse samasta kuin tunnetummassa tavallisessa pasifismissakin eli väkivallan vastustamisesta. Talouspasifismi menee tosin tavallista pasifismia pidemmälle ja fyysisen väkivallan lisäksi se vastustaa myös kaikkia muita väkivallan muotoja, kuten taloudellista ja poliittista pakottamista, joskin itsepuolustuksen väkivaltaa vastaan talouspasifismi hyväksyy.

Esimerkkeinä mainittakoon, että talouspasifismi ei olisi hyväksynyt yhdysvaltalaista lakia, joka pakotti pankit antamaan asuntolainoja myös luottokelvottomille kansalaisille. Talouspasifismi ei myöskään olisi hyväksynyt amerikkalaista sääntelyä, joka pakotti pankit hajauttamaan kelvottomien asuntolainojen riskit mielikuvituksellisiin arvopapereihin. Niin ikään hyväksymättä olisi jäänyt keinotekoisen alhaisten, sairaaseen luotonottoon yllyttäneiden korkojen pakottaminen markkinoille.

On huomattava, että vaikka nykyinen globaali lama on monien muidenkin syiden summa, niin jos yksi tai useampi noista kolmesta asiasta olisi jäänyt toteutumatta, laman käynnistänyttä subprime-kriisiä ei olisi edes syntynyt. Talouspasifismi olisi jo periaatteellisista syistä torjunut kaikki kolme mainittua asiaa.

Talouspasifismi olisi mullistava uudistus. Sen ehdottoman kielteinen suhtautuminen väkivaltaan kaikissa muodoissaan olisi lähtökohta rauhanomaiselle yhteiskunnalle, jossa vauraus leviää yrittäjyyden ja työnteon kautta, ja jossa ristiriidat ratkaistaan neuvottelemalla eikä väkivalloin tai pakkovallalla.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä kirjoitus on lähetetty Keskisuomalaisen yleisönosastolle 16.11.2009. Lue myös aiempi kyseistä BBC:n tutkimusta käsitellyt kirjoitukseni täältä. Päivitys: Ksml julkaisi kirjoitukseni tänään 17.11.2009.)

Vapaasana.netin Heli Parkkinen kirjoitti sinänsä ihan asiallisen ja kiihkottoman jutun ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka hän epäilee libertaareilla olevan pakonomainen tarve vastustaa valtavirran ilmastonmuutosteoriaa. Uskokaa tai älkää, mutta harrastan toisinaan itsetutkiskelua jopa siinä määrin, että olen tätä samaa kysymystä miettinyt itsekin: epäilenkö ihmisen osuutta ilmastonmuutokseen vain siksi, että olen libertaari ja poliittinen ”ilmastonsuojelu” on mitä suurimmassa määrin vapauden vastaista. Parkkisen kirjoitus sai minut miettimään asiaa jälleen kerran, mutta vastaus on edelleen sama: ei, AGW-epäilyni ei johdu libertaariudestani.

En tiedä onko se merkki jostain henkisestä ongelmasta, mutta epäilen usein itseäni. Epäilen, olenko oikeassa ilmastonmuutoksen suhteen. Epäilen, olenko oikeassa talous- ja yhteiskuntateorian suhteen. Epäilen käsityksiäni myös monesta, monesta muusta maailman ihmeellisestä asiasta. Tietoni ovat väistämättä puutteelliset — kuten kenen tahansa muunkin — joten saatan olla väärässä. Usein olen ollutkin, googlatkaa vaikka. Suurempien henkisten pipien välttämiseksi pyrin kuitenkin olemaan tietoisesti väärässä mahdollisimman vähän aikaa ja siksi korjaan sellaisen tilan nopeasti muuttamalla käsityksiäni.

Vaikka siis toisinaan epäilenkin käsityksiäni, pidän niitä todennäköisesti tai todennäköisimmin oikeina. Onhan se nyt selvää, että jos takertuisin käsitykseen, jota pitäisin todennäköisesti vääränä, niin käytännössä valehtelisin sekä itselleni että muille. Arvojeni oikeellisuutta en kuitenkaan epäile, eikä valehtelu kuulu niihin.

Ilmastonmuutos (joka nykyisin terminä viittaa teoriaan ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta eikä ilmaston luonnolliseen vaihteluun) ja libertarismi ovat ainakin siinä suhteessa täysin erilaisia asioita, että ensimmäinen on periaatteessa tieteellinen kysymys ja toinen on arvomaailma, josta seuraa tiettyjä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä. Olisi kuitenkin käytännössä uskonnollista lähteä tekemään tiedettä koskevia johtopäätöksiä arvojen pohjalta, joten jos joku sanoo — enkä usko, että oikeasti kukaan sanoo — että ihminen ei aiheuta ilmastonmuutosta, koska ilmastonmuutoksen vastaiset toimenpiteet rajoittavat ihmisten vapauksia, niin hän on tietenkin mitä ilmeisimmin väärässä.

Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole yksinomaan, eikä nykyisin edes ensisijaisesti tieteellinen kysymys. Se on suurelta (ellei jopa suurimmalta) osin politiikkaa. Poliitikot ja poliittiset järjestöt väittävät tietävänsä asian varmaksi. Heidän mukaansa meidän on pakko toimia ja vieläpä pian, sillä aika on loppumassa. He eivät epäile lainkaan. Eivät, vaikka heidän siteeraamaansa tiedemiehet varmasti epäilevät. Jokainen tiedemies tietää voivansa olla väärässä, vaikka pitääkin nykyistä käsitystään todennäköisimmin oikeana.

Ei tiedemiehilläkään (eikä -naisilla) ole kaikista erittäin monimutkaiseen ilmastonmuutoskysymykseen liittyvistä aiheista tarjota edes todennäköistä vastausta. Jopa YK:n hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC myöntää, että monesta keskeisestäkin kysymyksestä tieteellisen ymmärryksen taso on alhainen. Yksi sellaisista kysymyksistä on pilvisyyden nettovaikutus, joka yksinäänkin voi olla riittävän suuri negatiivinen palaute hillitäkseen merkittävästi ihmisen tuottaman hiilidioksidin lämmittävää vaikutusta tai jopa kumotakseen sen.

IPCC ei myöskään ole varma, vaan ainoastaan pitää ihmisen syyllisyyttä todennäköisenä. Se on terve, tieteellinen lähestymistapa, vaikka IPCC:n toimintatavat eivät ihan aina sitä kuitenkaan ole. Esimerkiksi IPCC:n edellinen tieteellinen loppuraportti (AR4) julkaistiin vasta kuukausikaupalla poliittisen yhteenvedon (SPM) kirjoittamisen jälkeen, jotta tieteellinen osuus ehdittiin korjata sellaiseksi, että se ei olisi kovin pahasti ristiriidassa poliittisen yhteenvedon kanssa, kuten edellisen loppuraportin (TAR) kanssa kävi.

Poliittisen kentän lisäksi ilmastonmuutoskysymys sivuaa arvoja. Kaikki tiedemiehet ja muut osanottajat kun eivät ole aivan avoimia, rehellisiä ja tieteen periaatteita orjallisesti noudattavia. No, ihmisiähän hekin toki ovat. Silti esimerkiksi leikkisästi Lätkätiimiksi (The Hockey Team) kutsutun tiedemiesjoukon edesottamukset ovat sitä luokkaa, että pelkästään niistä kuuleminen saa minut epäilevälle kannalle.

Jos esimerkiksi arvostetun tieteellisen julkaisun, oli se sitten Nature, Science tai Philosophical Transactions of the Royal Society B, julkaisusäännöt edellyttävät tutkimusten lähdeaineistojen julkista arkistointia, niin johan siinä on jotain ihmeellistä, jos joku tutkija ei halua julkaista lähdeaineistojaan vielä kymmenenkään vuoden päästä! Käsittääkseni kaikista muista (?) tieteenaloista poiketen tällainen käytös on kuitenkin arkipäivää ilmastotieteessä, erityisesti Lätkätiimiin kuuluvien tutkijoiden kohdalla. Jos ilmastonmuutos on kerran niin varma asia, miksi dataa pitää pimittää? Jos ilmastonmuutos on kerran niin vakava asia, miksi dataa annetaan pimittää?

Kyllä, henkilökohtainen arvomaailmani jonkin verran vaikuttaa käsityksiini ilmastonmuutosteoriasta, mutta ei niinkään tieteellisten tulosten vaan enemmänkin metodologian osalta. Tosin luulen, että riippumatta kuulijan arvomaailmasta joidenkin yksityiskohtien kertomatta jättäminen tai suoranainen pimittäminen herättää epäilyksiä. Asiaa voi verrata vaikkapa käytettyjen autojen kauppaan. Ostaisitko, jos myyjä kieltäytyisi näyttämästä huoltokirjaa?

Olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että libertarismin ja AGW-epäilyn meemit ovat jossain määrin kytkeytyneet, siis että samoilla ihmisillä tapaa olla molemmat käsitykset. Useammin kuitenkin niin, että libertaari epäilee ilmastoteoriaa kuin ilmastoteoriaa epäilevä olisi libertaari. Ymmärrän siis hyvin, mistä Parkkinen on lähtenyt jutussaan liikkeelle.

Omalla kohdallani asia on kyllä viime kädessä harvinaisen yksinkertainen: epäilin AGW-teoriaa ainakin jo vuonna 2002 (valitettavasti vielä viime vuonna bongaamastani todisteesta ei taida olla jäljellä muuta kuin tämä hakutulos ja valitettavasti muistini on niin huono, etten muista tarkalleen, milloin aloin epäillä) ja libertaari minusta on tullut vasta muutamana viime vuotena. Esimerkiksi vielä vuonna 2004 olin Vasemmistoliiton sitoutumaton kunnallisvaaliehdokas, joskin silloin jo kovasti vasemmistolaisuudesta pois liukumassa havaittuani jälleen kerran olleeni väärässä.