Pasi.fi

Ihmiset ovat erilaisia ja silti heille kaikille kuuluvat samat yksilön oikeudet. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että tekisi mieleni lopettaa kirjoittaminen tähän ja tehdä tästä lyhin blogikirjoitukseni ikinä, mutta monenlainen erilaisuuden vihaaminen on niin yleistä nykypäivänä, että asiasta joutuu kirjoittamaan vähän enemmänkin.

On olemassa hyvin tärkeä syy sille, miksi ihmiset ovat erilaisia, ja se on evoluutio. Varsinkin monimutkaisempien eläinlajien — kuten ihmisen — kehityksen ja menestymisen kannalta on suotuisaa, että väestössä esiintyy riittävästi vaihtelua. Tällöin yhden piirteen osoittautuessa huonoksi toinen piirre on olemassa ja saa tilaa yleistyä seuraavissa sukupolvissa. Voidaankin sanoa — paitsi evoluutiobiologisista myös sosiaalisista, kokemusperäisistä ja kulttuurillisista vaikuttimista johtuen — että mikä tahansa inhimillinen ominaisuus noudattelee normaalijakaumaa.

Kuva normaalijakaumasta ja keskihajonnasta: Petter Strandmark / Wikimedia Commons

Millä tahansa mittarilla (johon yksilö ei voi itse juurikaan vaikuttaa eikä valita) noin kaksi kolmannesta väestöstä on yhden keskihajonnan ja noin 95% kahden keskihajonnan sisällä väestön keskiarvosta, oli kysymys sitten vaikkapa älykkyydestä tai pituudesta. Tämä suuri massa koetaan yleisesti ”samanlaisena” tai normaalina, ja kaikki ihmiset jakauman kummasta tahansa ääripäästä koetaan jollain tavoin erilaisina tai poikkeavina. Vaikka juuri nämä poikkeavimmat yksilöt saattavat lajin tulevaisuuden kannalta olla avainasemassa, jos esimerkiksi muuttuva ympäristö kääntyy vihamieliseksi jollekin ominaisuudelle, niin silti he kohtaavat helposti vieroksuntaa, syrjintää ja jopa väkivaltaa erilaisuutensa vuoksi.

Vaikka en mikään biologi olekaan, uskallan silti tuoda julki arveluni, että fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös monet muut inhimilliset ominaisuudet kuuluvat tähän luonnollisesti normaalijakautuvien asioiden joukkoon, kuten erilaiset käyttäytymismallit: seksuaalisen vietin voimakkuus, seksuaalinen suuntautuminen, jne. Esimerksiksi juurikin seksuaalinen suuntautuminen on asia, jossa erilaisiksi koetut ihmiset ovat saaneet kärsiä paljon ”normaalien” taholta.

Kuten sanottua, kaikenlainen poikkeavuus ja erilaisuus on kuitenkin täysin luonnollista ja jopa olennaista esimerkiksi evoluution kannalta. Myös yksilölle itselleen se on osa identiteettiä, enemmän tai vähemmän keskeinen. Erilaisen käyttäytymisen kieltäminen tai rajoittaminen on yksilöä kohtaan yhtä väkivaltaista kuin fyysisen erilaisuuden ”tasaaminen”, esimerkiksi pitkän henkilön lyhentäminen sääriluita kirurgisesti lyhentämällä. (Tätä sivuten suosittelen vilkaisemaan Kurt Vonnegutin ”Harrison Bergeroniin” pohjautuvan Tammy Brucen lyhytelokuvan nimeltä 2081 trailerin…)

Koska yksilön oikeudet kuuluvat kaikille, ei fyysinen eikä henkinen väkivalta ole hyväksyttävää pelkän erilaisuuden vuoksi. Ainoastaan silloin, kun yksilö — oli sitten ”normaali” tai ”poikkeava” — aiheuttaa tai aikoo aiheuttaa haittaa muille, voidaan häntä väkivaltaisesti estää, pysäyttää tai rangaista. Esimerkiksi pedofilia on sellainen poikkeavuus, jonka harjoittajia on oikeutettua estää tekemästä tekojaan, koska ne ovat uhreille selvästi haitallisia, mutta pelkkä haitallisesti poikkeava suuntautuminen sinänsä ei riitä oikeutukseksi vastatoimille, jos yksilö ei ryhdy tai aio ryhtyä muita haittaaviin toimiin. Jos taas vaikkapa keskimääräisestä poikkeava seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu keskenään vapaaehtoisesti kanssakäyviin aikuisiin (esimerkiksi vaikkapa homous tai polyamoria), niin siihen ei ole kenelläkään oikeutta puuttua, sillä se olisi perusteetonta väkivaltaa kyseisiä henkilöitä kohtaan.

Onkin moraalitonta vaatia ja pystyttää erilaisia kieltoja ja rajoituksia, jotka estävät kaikenlaisia ja erilaisia ihmisiä toteuttamasta omia harmittomia taipumuksiaan ja mieltymyksiään, oli sitten kysymys seksuaalisuudesta, alkoholin tai huumeiden käytöstä, ampuma-aseiden näpräämisestä ja niin edelleen. Kaikki sellaiset lait ja rajoitukset, jotka puuttuvat sellaisiin ihmisten toimiin, joista ei ole kenelläkään ulkopuoliselle haittaa vastoin tahtoaan, ovat väkivaltaa ja tyranniaa kyseisiä ihmisiä kohtaan. Niiden, jotka eivät siedä erilaisuutta, olisi vain hyväksyttävä tämä, keskityttävä omiin asioihinsa ja niin kutsutusti hankittava elämä.

Viime viikolla vietettiin kahta aivan erilaista merkkipäivää. Ensin torstaille 19.8. osui (yhdysvaltalainen) The Cost of Government Day 2010 (Valtion kustannusten päivä), joka kuvaa sitä päivää, jolloin kansalaiset ovat maksaneet valtion vuoden menot ja alkavat tuottaa jotain itselleenkin. Kahta päivää myöhemmin, lauantaina 21.8., vietettiin maailman luonnonvarojen päivää, joka puolestaa merkitsee vuoden aikana uusiutuvien luonnonvarojen käyttämistä kokonaisuudessaan, jonka jälkeen niitä käytetään loppuvuoden ajan enemmän kuin niitä uusiutuu.

Näiden kahden merkkipäivän osuminen samalle viikolle on tietenkin lähes puhdas sattuma, mutta on niillä kuitenkin paljonkin yhteistä. Jos oletetaan, että yhdysvaltalaiset valtion kustannukset edustavat melko hyvin keskimääräisiä valtion kustannuksia ja että valtion osuus talouden kokonaiskustannuksista vastaa melko hyvin sen osuutta uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksesta, niin meidän on väistämättä huomattava, että ilman valtioiden kustannuksia maailman uusiutuvat luonnonvarat uusiutuisivat eli kasvaisivat enemmän kuin niitä kulutetaan vuosittain!

Valtiot siis vastaavat noin kahdesta kolmasosasta maapallon väestön kokonaiskulutuksesta, kun luonnonvarojen uusiutuminen riittää vastaamaan noin kahteen kolmasosaan samasta kokonaiskulutuksesta. Ilman valtioita ja niiden kulutusta puolet valtioiden kulutuksesta voisi korvautua yksityisellä kulutuksella — tai toisin sanoen maailman ihmisten yksityinen kulutus voisi kaksinkertaistua — ja silti maailman väestö eläisi tasapainossa luonnonvarojen uusiutumisen kanssa.

Tämä näennäinen ristiriita selittyy sillä, että valtiot ensinnäkin kuluttavat hyvin paljon täysin tarpeettomasti (esimerkiksi aseisiin, rajoihin, sotiin, byrokratiaan, sääntelyyn, jne.) ja toisekseen kaikki niiden kulutus on hyvin tehotonta verrattuna vastaavaan yksityiseen kulutukseen (esim. yhden mielikuvituksellisen, poliittisen muotin mukaan luodut terveys- ja koulutuspalvelut, kun yksityisesti tuotettuna palvelut vastaisivat aina asiakkaiden kulloisiakin moninaisia tarpeita).

Kolmanneksi valtioiden kulutus on monessakin mielessä lähes täysin vastuutonta. Siinä missä yksityinen kuluttaja joutuu elämään suu säkkiä myöten ja hänen kannattaa huolehtia omaisuudestaan sekä varoa aiheuttamasta vahinkoa muille, valtiolla ei moisia ”rajoitteita” ole. Valtio voi aina kuluttaa yli varojensa (sillä valtiolla ei ole omia varoja, ainoastaan takavarikointioikeus nykyisten ja tulevien kansalaisten varoihin), jättää omaisuutensa täysin heitteille tai välinpitämättömästi jopa tuhota sen (koska valtio voi aina hankkia uutta omaisuutta tai korjata vanhaa takavarikoimalla lisää kansalaisten varoja) sekä olla täysin välinpitämätön muiden omaisuuden suhteen (sillä mahdollisten vahinkojen syntyessä valtio voi yksipuolisesti määritellä itse korvausvastuun ja lisäksi rahoittaa sen kansalaisilta takavarikoiduilla varoilla).

On mielestäni kiistattoman selvää, että nimenomaan valtioiden olemassaolo on kollektiivisesti maailman suurin yksittäinen rasite luonnonvaroille ja ympäristölle. Tästä kertoo omaa karua, joskin vain anekdotaalista kieltään se, että maailman saastuneimmat paikat löytyvät järjestään totaalisimpien valtioiden alueilta: Kiinasta, Intiasta, entisestä Neuvostoliitosta…

Siksi onkin mielestäni nurinkurista, että hyvin monen ympäristöihmisen työkalupakin lähestulkoon ainoa sisältö on valtio ja sen kautta tavoiteltu lisäsääntely. Vaikka ympäristölainsäädännön historiasta löytyykin myös kirkkaampia hetkiä, kuten eri maiden ilmansuojelulait, puhdas totuus on se, että valtiot kuluttavat, tuhoavat ja saastuttavat enemmän kuin pelastavat.

Kaikki tähänastiset ympäristönsuojelun edistysaskeleet — ja enemmänkin! — olisivat olleet saavutettavissa myös valistuksen ja sopimusoikeudellisten menetelmien sekä yksityisomaisuuden ehdottoman suojan kautta, mutta vain valtioiden kautta on mahdollista ympäristönsuojelunkin nimissä rakentaa pysyvästi kuluttavaa, tuhoavaa ja saastuttavaa koneistoa. Juuri siksi jokaisen ympäristötietoisen valinnan tulisi olla valtion vastustaminen eikä suinkaan päinvastoin.

Kuten jo ennakkoon on ollut puhetta (#1, #2), elintenluovutus on nyt muutettu lailla elintenottamiseksi. Vaikka ainakin toistaiseksi meillä on vielä mahdollisuus ennalta kieltää lakisääteinen elimenryöstö, jää nähtäväksi säilyykö sekään ”oikeus” kuinka kauan. Joka tapauksessa sen lisäksi, että puolet ajastamme on verotuksen muodossa sosialisoitu jo ennestään, nyt myös ruumiimme on sosialisoitu. Kuten olen luvannut, tämän päivän koittaessa oma elintenluovutuskorttini kohtaa päiviensä pään.

Iltalehti uutisoi eilen ohjeita elinluovutuksesta kieltäytymiseen. Omalla kohdallani kiellän elinten ottamisen, elleivät omaiseni erikseen anna siihen lupaa. Omaiseni kyllä tietävät, etten vastusta luovutusta, vaan luovuttamiseen pakottamista.

Sinä olet valtion omaisuutta, nyt ja iänkaikkisesti.

Taannoin lakimuutosta perusteltiin sillä, että elinten ”luovuttamista” ollaan helpottamassa tekemällä siitä likimain pakollista. Ihmisen keho on jokaisen ihmisen ensisijainen ja tärkein omaisuus. Kun se sosialisoidaan valtiolle, ennen tai jälkeen kuoleman, niin ei voida puhua mistään muusta kuin orjuudesta. Pakkoluovutuksen (vaikka siitä voikin erikseen kieltäytyä, jos ennen kuolemaansa ehtii ja tietää) puolustaminen on orjuuden puolustamista. Ovatko kansalaiset valtiolle vain karjaa? (Video linkin takana on mainio.)

Elinten ”luovutus”

Tämä kysymys on todellakin periaatteellinen. Itse pidän yksilön koskemattomuutta niin tärkeänä, että sen tulee koskea myös aivokuollutta ja täysin kuolluttakin. Jos siitä lipsutaan, mennään hyvän matkaa sitä vaarallista tietä, joka kyseenalaistaa lopulta myös elävien oikeuden koskemattomuuteen. (No, tämä pointti on tosiaankin akateeminen, sillä nykyisinkin yksilöiden koskemattomuutta loukataan monin tavoin, verotuksella, asevelvollisuudella, ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan ole mikään perustelu loukata yksilöitä lisää.)

Sallimusolettama ei myöskään ole edes ainoa ratkaisu siirtoelinpulaan.

Jos kerran 90% väestöstä on valmis elintenluovuttajaksi, niin pelkästään aktiivisella kampanjoinnilla on varmasti saatavissa merkittäviä lisäyksiä luovuttajien määrään. Oman elintenluovutustestamenttini allekirjoitin 11.3.2002 hammaslääkärikäynnin odotustilassa seinäjulisteen innoittamana. Entä jos joku asiasta huolestunut kansalaisjärjestö ryhtyisi vaikkapa feissaamaan asian tiimoilta?

Nykyisten rajoitusten purkaminen olisi myös askel eteenpäin. Jos elintensiirroilla saisi tavoitella taloudellista hyötyä, ihmiset (yrittäjät etunenässä) myös keksisivät innovatiivisia keinoja saavuttaa sitä ilman, että uhraukset olisivat suuremmat kuin saatava hyöty.

Esimerkiksi vakuutusyhtiöillä olisi kannustin hankkia edullisia siirtoelimiä sairausvakuutusasiakkailleen, jolloin yhtenä lähteenä voisivat olla yhtiön henkivakuutusasiakkaat, joita yhtiö voisi kannustaa lisäkorvauksilla edunsaajille tai alennuksilla vakuutusmaksuihin, jos asiakas suostuu elintenluovutukseen aivokuolleena tai muuten kuolemaisillaan.

Tämä myös kannustaisi löytämään tehokkaampia ratkaisuja elintenluovuttajien löytämiseksi muiden potilaiden joukosta.

Kolmas näkökulma on bioteknologia. Joitakin siirtoelimiä on jo saatu muilta eläimiltä ja elinten suoranainen kasvattaminenkin kehittyy jatkuvasti. Elintenluovutuksen sallimusolettama olisi jopa haitallinen tämän teknologian edistymisen kannalta, sillä se laajentaisi siirtoelinten huomattavan edullista saatavuutta ja tekisi monet teknologiahankkeet kannattamattomammiksi.

Teknologian kehittymisessä on kuitenkin potentiaalia vapauttaa meidät lopulta kokonaan elintenluovuttajien tarpeesta, jos ja kun siirtoelimen tarvitsijalle voidaan joskus kasvattaa uusi elin hänen omista soluistaan. Tällaisen teknologian kehitystä ei kannata ehkäistä tuhoamalla sen markkinoita.

Jos siis lähdetään sinne jonkun peräänkuuluttamalle utilitaristiselle linjalle, niin suurin kokonaishyöty lienee saavutettavissa nimenomaan tuon teknologisen kehityksen kautta, eikä kenenkään oikeuksia tarvitse rikkoa. Toki teknologian kehitystä voi joutua odottamaan, siksi siirtoelinten vapaaehtoisia markkinoita ei pitäisi estää. Ihmiskauppa ja ihmisten vahingoittaminen näiltä saatavien elinten vuoksi olisi silti edelleen väärin, joten se ei ole mikään perustelu elinkaupan kieltämiselle.

On siis tärkeää huomata, että nykyinen siirtoelinpula johtuu olemassaolevista rajoituksista eli valtion omasta toiminnasta.. Jos elinkauppaa ei olisi kielletty ensinkään, pulaan olisi jo löytynyt markkinaehtoinen ratkaisu.

Uusien säännösten (tässä tapauksessa sallimusolettaman) luominen olisi vain purkkaratkaisu, joka synnyttäisi omat ongelmansa, kuten elintensiirtoja hyväksymättömien harvojen oikeuksien ja todennäköisesti myös uskonnollisten tunteiden loukkaamisen. Seuraavaksi sitten varmaan säädetäänkin uutta lakia, joka vapauttaa jotkut nimeltä mainitsemattomat uskontokunnat sallimusolettamasta (ellei tuo nykyinen sitä jo tee) ja oltaisiin entistä monimutkaisemmassa tilanteessa.

PÄIVITYS: Enpäs muistanut tätä vanhaa kirjoitustani heti: Elinkauppa poistaa elinsiirtojonot. On siis olemassa parempiakin vaihtoehtoja, kuin pakotettu salliminen.

Kävin joulukuussa nauhoittamassa Kalle Haatasen kanssa keskustelun ilmastonmuutoksesta ja libertarismista, joka tulee ulos maanantaina klo 12:15 YLE Radio 1:ltä. Katso ohjelman kuvaus tästä.

Pitkä viive nauhoituksen ja ensiesityksen välillä on toki aiheuttanut sen, että ohjelmassa ja sen kuvauksessa tulee esille virheellistä tietoa, sillä kuten tarkimmat lukijat ovat saattaneetkin havaita, en enää ole Liberaalit ry:n hallituksen jäsen erottuani yhdistyksestä 20.7.2010 poliittisen ideologiani kehittymisen myötä.

PÄIVITYS: Ohjelman voi nyt kuunnella YLE Areenassa tai ladata MP3-formaatissa.

Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.

Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.

Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.

Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.

Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.

Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.

Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!

On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.

Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.

Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.

Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.

Blogini kommenteissa on viime päivinä keskusteltu parlamentaarisen vapausvaikuttamisen järkevyydestä ja mahdollisuudesta. En ole ehtinyt keskusteluun osallistua, mutta on todettava, että väärinkäsityksiä on paljon. Esimerkiksi oma ”halukkuuteni” eduskuntaan ei tosiaankaan perustu siihen harhaluuloon, että eduskunnassa voisi saada aikaan merkittäviä liberaaleja muutoksia. Ei voi. Parlamentaarinen demokratia vie nykyisin vain yhteen suuntaan, kohti sosialismia, eikä enää milloinkaan poispäin.

”Vaalikampanjassani” onkin kyse vain liberalismin/libertarismin/anarkismin esilletuomisesta. Olen jopa ajatellut sitä, että jos jollain ihmeen kaupalla tulisin valituksi (ja jos sitä ennen Liberaalit jollain ihmeen kaupalla pääsisi puoluerekisteriin), niin jatkaisin silti oikeassa työssäni, kieltäytyisin kansanedustajan palkasta verirahoista ja käyttäisin asemaa vain edellä mainittuun tarkoitukseen.

Mutta koska tuo kaikki on hyvin, hyvin epätodennäköistä, tällä kertaa käytän hetken parlamentaarisen menetelmän korjausehdotuksiin. Edustuksellista demokratiaa ei voi täysin korjata, vaan sen taipumus kohti totaalista valtiota on vääjäämätön. Kehitystä voinee kuitenkin hidastaa tai jopa hetkeksi pysäyttää. Parlamentaarisesti kehitystä ei voi kääntää tai viedä taaksepäin, vaan siihen tarvittaisiin vallankumous. (Väkivaltaisiin) vallankumouksiin en usko, joten tässä keinoja jarruttamiseen:

1. Virallisesta ehdokasasettelusta luopuminen

Äänestää pitäisi voida ketä tahansa (ja kenen tahansa, iästä, sukupuolesta, jne. riippumatta). Ei numeroa paperiin, vaan nimi ja mahdollisesti jokin tarkenne samannimisten vuoksi. Parhaimmillaan järjestelmä olisi sähköinen, väestörekisteriin kytketty ja auttaisi äänestäjää valitsemaan tarkoittamansa henkilön. Puolueiden nykyisin suorittama ehdokkaiden esivalinta ainoastaan kaventaa demokratiaa, sillä se tarkoittaa käytännössä sitä, että sisäpiiri valitsee ne, joita äänestäjät saavat äänestää. Luonnollisesti jos ketä tahansa voisi äänestää, valituksi tulleilla tulee olla oikeus kieltäytyä tehtävästä. Toimikaudet tulisi toki rajata, mielellään yhteen, korkeintaan kahteen.

2. Vaalipiiritön siirtoäänivaali

Miksi äänestäjän mahdollisuutta valita suosikkinsa pitäisi rajoittaa maantieteellisesti? Jos alue olisi äänestäjille tärkeä asia, he äänestäisivät vapaaehtoisesti oman alueensa ehdokasta. Ei sitä tarvitse pakottaa. Samoin jos puolue olisi äänestäjille tärkeä asia, siirtoäänivaalissa he suosisivat puoluetta, muutoin he äänestäisivät mieluisiaan ehdokkaita yli puoluerajojen. Näin ollen puolueidenkaan tukemista (nykyisin ääni menee puolueelle ensisijaisesti, ehdokkaalle vasta toissijaisesti) ei tarvitse pakottaa, jos kansanvallasta oikeasti on kyse.

3. Sähköinen vaalijärjestelmä

Sähköisistä vaalijärjestelmistä on puhuttu paljon pahaa, mutta oikein toteutettuna niistä olisi paljon iloakin. Järjestelmän tulisi ehdottomasti olla täysin avoin, enkä tarkoita vain avointa lähdekoodia, joka on vähintäänkin oletusarvo. Äänestyksen tulosten tulisi olla reaaliaikaisesti seurattavissa, jolloin paperijäljen lisäksi kuka tahansa voisi pitää äänestyksestä kirjaa ja havaita vilpit. Äänestäjällä tulisi olla mahdollisuus valita äänestyshetkellä onko ääni julkinen vai salainen. Salaisista äänistä julkaistaisiin vain äänestetty. Äänestää pitäisi voida mistä tahansa, niin vaalikopista kuin kotisohvaltakin netitse, ja ääntä tulisi voida vaihtaa äänestysaikana niin usein kuin huvittaa.

4. Tasavaltalainen perustuslaki

Yksilö on maailman pienin vähemmistö, ja perustuslain tehtävä on turvata se, että demokratia ei muutu enemmistön mielivallaksi vähemmistöjä kohtaan. Vääräleuat ovat todenneet, että sanojen ”Congress shall make no law” olisi pitänyt olla Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen viimeiset sanat, sen lisäksi että ne olivat sen ensimmäiset. Ehkä näin, mutta perustuslain tehtävä on todellakin rajata valtiota ja demokratiaa, ei mahdollistaa tai kannustaa sen laajenemiseen. Lisäksi perustuslailla tulisi turvata kansalaisten oikeus vallankumoukseen, jos (ja kun) valtiovalta murtautuu ulos perustuslain asettamista rajoista. Perustuslain tulisi myös olla koskematon, ei muutoksia eikä lisäyksiä. Perustuslain valvonnan tulisi olla riippumattoman perustuslakituomioistuimen vastuulla.

***

No, siinä tärkeimmät, tärkein tietenkin viimeisenä. Paljon enemmänkin korjattavaa olisi, mutta noilla voisi päästä alkuun. Totta kai olisi vielä parempi, jos vakituista keskitettyä hallintoa ei olisi lainkaan, vaan kulloinkin mahdollisesti tarvittava kollektiivinen päätöksenteko järjestettäisiin spontaanisti niin alhaisella tasolla kuin mahdollista. Kuten eräs kommentoija totesi, siitä toki seuraisi vain ”utopiaa ja anarkiaa”, mutta sehän se olisi tarkoituskin.

Meillä on ainakin teoriassa täysi sananvapaus — joskin se on yhä useammin kovalla koetuksella ja käytännössä melko rajoitettu — eli sen keskeisenä ominaisuutena saamme olla eri mieltä vallanpitäjien kanssa ja myös ilmaista tämän erimielisyytemme ääneen, kirjoitettuna, sähköisesti, mediassa, ihan miten vain. Jotain olennaista kuitenkin puuttuu.

Otetaanpa esimerkiksi eräs suosikkikommentoijistani, nimimerkki Vanha demari. Hän kannattaa nykyistä hyvinvointivaltiota ilmeisesti viimeiseen saakka ja luonnollisesti hänellä on tähän täysi oikeus. Hän epäilemättä on myös iloinen veronmaksaja, vaikka ei heidän yhdistykseensä välttämättä kuulukaan.

Huomatkaa toki, että Vanhalla demarilla (kaikkine hengenheimolaisineen) on kaksi vapautta: hän saa ilmaista kannattamansa ajatukset ja hän saa toimia niiden mukaisesti. Tämä on ehdottoman hieno juttu ja kannatan hänen vapauksiaan täydellisesti.

Minä puolestani saan julkisesti esittää mielipiteeni siitä, että hyvinvointivaltio on syvältä ja että en kannata sitä missään olosuhteissa. Voin jopa sanoa, että koko valtion käsite on syvältä, enkä kannata sitä missään olosuhteissa. On todella hienoa, että voin näin sanoa. Mutta siihenpä se sitten jääkin.

Jos minä haluan toimia ajatuksieni mukaisesti, eli olla osallistumatta valtion rahoitukseen tai valtion toimintaan, niin valtio laittaa minut vankilaan. Jos pakenen vankilasta, valtio — tai joku valtiota edustavista poliiseista — viime kädessä ampuu minut karkulaisena. Mitä vapautta se on? Vapaus tulla murhatuksi?

Niin, eri mieltä saa olla ja siitä saa kertoakin, puhumattakaan siitä, että myös muita saa suostutella omalle kannalleen, mikä on erittäin edistyksellistä vaikkapa kaikkiin totalitaarisiin valtioihin nähden. Mutta että joku haluaisi ihan toimiakin epäsovinnaisten ajatustensa mukaisesti! Huh huh.

Tällainen sananvapaus on aivan yhtä hieno ja laaja asia kuin keskiaikaisten tytärten vapaus mennä naimisiin aivan kenen kanssa tahansa, kunhan tämä oli hänen vanhempiensa valitsema henkilö. Vapautta todellakin.

En epäile hetkeäkään, etteikö nimimerkki Vanha demari kannattaisi minun vangitsemistani tai ampumistani, jos päättäisin elää täysin kaikkien ajatusteni mukaisesti. Mutta mitä mieltä sinä olet? Minä kunnioitan kaikkien muiden oikeutta ajatella ja toimia ajatustensa mukaisesti, kunhan eivät vahingoita muita. Onko minulla oikeus samaan, vai kannatatko sinä sitä, että valtio saa vangita tai murhata minut?

[h/t Stefan Molyneux]

Sunnuntain Hesarissa kerrottiin (linkki, vaatii tunnukset), että Suomeenkin on syntymässä teekutsuliike, yhdysvaltalaisen samannimisen liikkeen jalanjäljillä mutta ei aivan samanlaisena:

Verkosta löytyy vastaperustettu Suomen teekutsut -niminen liike, joka määrittelee olevansa ”poliittisesti sitoutumaton, järjestäytymätön vapaa kansalaisliike, jonka osallistujien yhteinen päämäärä on vähentää valtion sekaantumista ihmisten elämään”. Runsaasta sadasta Facebook-kannattajasta useimmat ovat yksilönvapauksia kannattavia libertaareja, eivät suinkaan äärikonservatiiveja, sanoo ryhmään kuuluva Jari Lammi. ”Jos valtiota huudetaan avuksi jokaisessa pikkuasiassa, siitä seuraa, että valtiosta tulee autoritaarinen hirviö”, Lammi sanoo. Hän kuuluu kokoomukseen, mutta on pettynyt puolueensa politiikkaan. Lammi kutsuu Kreikka-talkoita ”sosialismiksi”.

En ehkä itse olisi liittänyt teekutsuliikkeeseen sanaa libertarismi, sillä minun nähdäkseni teekutsut on toisaalta laajempi, toisaalta suppeampi käsite. Painopiste teekutsulaisilla on valtion ja yksilöiden keskinäisessä roolituksessa (vähemmän valtiota, enemmän yksilöä, sinänsä kyllä asiassa kuin asiassa) ilman erityistä ideologiaa, kun taas libertaarit johtavat ideaaliyhteiskunnan toimintaperiaatteet ideologisesti luonnonoikeuksien käsitteestä.

Joka tapauksessa toivotan tällaisen liikkeen tervetulleeksi, ja minut voi ehdottomasti laskea liikkeen ”osallistujaksi”. Jos joku järjestää konkreettiset teekutsut eli mielenosoituksen aiheen tiimoilta, niin olen niin siellä, vaikka en mikään mielenosoittajatyyppi muuten olekaan! Lisätietoja teekutsuista netissä ja Facebookissa.

***

Tänään on jälleen Liberaalimafia Helsingissä, poikkeuksellisesti keskiviikkona ja poikkeuksellisesti Punavuoren Ahvenessa. Aika on perinteinen klo 18:00. Poikkeuksellista on myös se, että tällä kertaa minäkin aion hilata itseni paikalle täältä maalta. Nähdään siis siellä! Lisätietoja tästäkin Facebookissa.

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Pidin viime lauantaina lyhyen esityksen sosiaalivaltion sisäsyntyisestä ominaisuudesta johtaa lopulta kestämättömään rahoituskriisiin ja sitä kautta tuhoon. Esitykseni on nyt nähtävillä myös nettivideona.

Esitykseni kalvot ovat myös saatavilla (valtio-maksaa.pdf), joskin ne ovat hyvin suppeat ja tarkoitettu lähinnä omaksi muistilapukseni (ja mitenkä sekin nyt meni, kun unohdin silti pari pointtia…).

Tilaisuuden muina esiintyjinä olivat Hopea.fi:n yrittäjä Risto Pietilä ja HY:n professori Timo Vihavainen sekä tilaisuuden puheenjohtajana Sampo Terho. Pietilän esityksen video tulee myöskin nettiin lähipäivinä. Se on ihan katsomisen arvoinen myöskin, joskin asiaan aiemmin perehtymättömälle voi olla hieman epäselvä. Kolmannesta esityksestä ei kuvattu videota ja kaikella kunnioituksella esiintyjäkollegaa kohtaan, ei niin väliksikään.

Lisäys 26.4.10: Nyt myös Pietilän esitys on saatavilla nettivideona täällä.