Pasi.fi

Pidin viime lauantaina lyhyen esityksen sosiaalivaltion sisäsyntyisestä ominaisuudesta johtaa lopulta kestämättömään rahoituskriisiin ja sitä kautta tuhoon. Esitykseni on nyt nähtävillä myös nettivideona.

Esitykseni kalvot ovat myös saatavilla (valtio-maksaa.pdf), joskin ne ovat hyvin suppeat ja tarkoitettu lähinnä omaksi muistilapukseni (ja mitenkä sekin nyt meni, kun unohdin silti pari pointtia…).

Tilaisuuden muina esiintyjinä olivat Hopea.fi:n yrittäjä Risto Pietilä ja HY:n professori Timo Vihavainen sekä tilaisuuden puheenjohtajana Sampo Terho. Pietilän esityksen video tulee myöskin nettiin lähipäivinä. Se on ihan katsomisen arvoinen myöskin, joskin asiaan aiemmin perehtymättömälle voi olla hieman epäselvä. Kolmannesta esityksestä ei kuvattu videota ja kaikella kunnioituksella esiintyjäkollegaa kohtaan, ei niin väliksikään.

Lisäys 26.4.10: Nyt myös Pietilän esitys on saatavilla nettivideona täällä.

Tänään näin ensi kertaa libertarismia kritisoitavan siitä, että siinä uskottaisiin yhden ratkaisun voimaan. Tämä on sikäli erikoinen väite, että omasta mielestäni yksi libertarismin vahvuuksista on juuri se, että toisin kuin kaikissa kollektivistisissa ideologioissa se mahdollistaa lukemattomia ratkaisumalleja niin yksilölähtöisesti kuin organisoidustikin.

Juurikin kaikki valtiojohtoiset suunnitelmat ovat yhden ratkaisun malleja, kun taas vapaassa yhteiskunnassa jokaisella on mahdollisuus itse harkita 1) onko jokin asia ylipäätään ongelma, 2) kannattaako siihen puuttua vai onko kannattavampaa etsiä vaihtoehtoinen lähestymistapa tai jopa tyytyä sietämään ongelmaa ja 3) kuinka ongelman voi ja/tai haluaa ratkaista.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa alkoholin käyttö ja sen seuraukset.
Valtion näkemyksen mukaan alkoholin käyttö on ongelma, koska 1) julkiselle terveydenhuollolle tulee liiallisen alkoholin käytön seurauksista kustannuksia ja 2) vakavat loukkaantumiset ja kuolemat vähentävät lisäksi verotuloja. Toisaalta valtio myös hyötyy alkoholin käytöstä verotulojen muodossa. Valtiojohtoinen ratkaisu on alkoholiverojen asettaminen jollekin mielikuvitukselliselle optimaaliselle tasolle, jonka ajatellaan minimoivan haitat ja maksimoivan hyödyt, sekä alkoholin myynnin jatkuvasti lisääntyvät rajoitukset ja säännöt.

Vapaassa yhteiskunnassa ei ole julkista terveydenhuoltoa, joka kantaisi alkoholin haittojen kustannukset, eikä sellaista verotusta, johon alkoholin käyttö merkittävästi vaikuttaisi. Tällöin alkoholin käyttö voi olla ongelma vain käyttäjälle itselleen, hänen läheisilleen tai hänen mahdollisesti humalassa haittaamilleen sivullisille. On siis kolme eri ryhmää eli alkoholin käyttäjät, heidän läheisensä ja kaikki muut; luonnollisesti ryhmät voivat olla voimakkaasti keskenään päällekkäisiä, mutta sillä ei ole tässä väliä.

Alkoholin käyttäjille itselleen asia voi olla ongelma tai sitten ei, riippumatta käytetystä määrästä. Todennäköisesti määrän lisääntyessä myös käyttäjä pitää sitä ongelmana, esimerkiksi joko haittojen tai kustannusten vuoksi. Tällöin hän voi pyrkiä vähentämään tai lopettamaan käyttöä itse tai hankkia tarvittaessa apua siihen. Erilaisia ratkaisumalleja on useita ja useampi kuin yksi voi olla toimiva.
Käyttäjien läheisille asia voi olla ongelma tai sitten ei, usein voimakkaasti riippuen käytetystä määrästä ja sen seurauksena mahdollisesti suoritetuista teoista. Jos käyttäjä kuluttaa runsaasti alkoholia ja vaikutuksen alaisena käyttäytyy itselleen tai muille tuhoisasti, on aika todennäköistä, että läheiset pitävät sitä ongelmana. Tällöin he voivat pyrkiä vaikuttamaan asianomaisen käytökseen tai alkoholin kulutukseen useilla keinoilla, esimerkiksi suostuttelemalla, vaatimalla tai rajoittamalla pääsyä alkoholituotteisiin tai maksuvälineisiin, tilanteesta riippuen. He voivat myös hyväksyä ongelman tai äärimmillään katkaista siteet asianomaiseen. Erilaisia ratkaisumalleja on jälleen kerran useita ja edelleenkin useampi kuin yksi voi olla toimiva.

Kaikille muille asia voi olla ongelma tai sitten ei, usein voimakkaasti riippuen käytetystä määrästä ja sen seurauksena mahdollisesti suoritetuista teoista sekä erityisen paljon riippuen sattumasta eli satunnaisesta fyysisestä läheisyydestä tuhoisaan alkoholin käyttäjään juuri silloin kun tämä käyttäytyy tuhoisasti. Riski tällaiseen on hyvin pieni ja lisäksi lähes mahdoton ennakoida, tiettyjä aikoja ja paikkoja lukuunottamatta, joina tapahtuman todennäköisyys on suurempi. Tämä tekijä oikeastaan jakaa tämän ryhmän alaryhmiin, kuten yöelämää usein harrastavat ja sitä hyvin harvoin tai ei koskaan harrastavat, jne. Joka tapauksessa, vaihtoehtoisia ratkaisumalleja on jälleen kerran lukuisia: organisoidut valistuskampanjat, tiettyjen aikojen ja paikkojen välttäminen tai kulkeminen ryhmässä, piittaamattomuus, jne. Edelleenkin useampi kuin yksi malli voi olla toimiva.

Kuten esimerkki osoittaa, ongelmiin voidaan niin haluttaessa puuttua yksityisesti ja tällöin ratkaisumalleja on saatavilla lukuisia. Valtiojohtoisesti pääsääntöisesti kaikkiin ongelmiin tarjotaan yhtä ratkaisumallia, riippumatta mahdollisista alueellisista tai demografisista eroista, puhumattakaan ihmisten subjektiivisesta kokemuksesta ongelman suhteen. Valtiojohtoinen yhden mallin ratkaisu tekee asiasta ongelman niillekin, joille se ei sitä ole, ja todennäköisesti epäonnistuu ongelman ratkaisemisessa niiden kohdalla, joille se on ongelma, koska kollektiivisen ”ratkaisun” täytyy väistämättä olla kompromissi ja pyrkiä mukautumaan kaikkien ryhmien tarpeisiin.

Lisäksi vaikka valtiojohtoinen yhden ratkaisun malli ei poistakaan yksityisiä ratkaisuyrityksiä, se tekee niistä usein kalliimpia ja vaikeampia. Esimerkiksi rahoituksen kerääminen raittiuskampanjalle voi olla vaikeampaa, kun moni ihminen virheellisesti uskoo verovaroilla kustannettujen valtion toimien olevan toimivia tai ainakin pitää niitä riittävänä panostuksena. Samasta syystä moni on valmis jättämään ongelmien hoidon kokonaan valtiolle eikä yksityisesti pyri tekemään mitään niiden korjaamiseksi. Tämä vähän poikkeaa jo aiheesta, mutta valtion suuri koko rappeuttaa kansalaisten oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta siinä missä lähimmäisenrakkauttakin (lue lisää: Vastuun ulkoistaminen valtiolle on tuhonnut lähimmäisenrakkauden).

Libertarismi on valtiojohtoisen yhden ratkaisun mallin vastakohta. Se ei varsinaisesti tarjoa vastauksia ongelmien ratkaisuun, vaan vastustaessaan valtiojohtoisuutta se kannustaa ja antaa mahdollisuuden ihmisille itselleen ratkaista ongelmat heille itselleen parhaalla tavalla. On totta, että kaikilla ei ole kykyjä tai mahdollisuuksia ratkaista eteen tulevia yllättäviä ongelmia, mutta sekään ei edellytä valtiojohtoista ongelman”ratkaisua” vaan mahdollisuuden muiden ihmisten ongelmista huolestuneille tai kiinnostuneille päästä toteuttamaan itseään ja tarjota apuaan esimerkiksi hyväntekeväisyyden muodossa.

Voidaan muuten ajatella niinkin, että suuriin mittasuhteisiin kasvanut valtio on tavallaan riippuvainen ihmisten ongelmista. Jotta kymmenet ja sadat tuhannet virkamiehet ja muut yhteiskunnan elätit saavat pitää työpaikkansa, ei olisi hyvä, jos ihmisten ongelmat nopeasti vähenisivät mitenkään merkittävästi. Siksi on aivan luonnollista, että vaikka valtiolla työskentelevät yksittäiset ihmiset pyrkivätkin parhaansa mukaan auttamaan ihmisiä ja tekemään työnsä, valtio-organisaatio synnyttää jatkuvasti lisää ongelmia, esimerkiksi tekemällä nuorten elämästä niin monimutkaista ja vaativaa, että näiden mielenterveysongelmat väkisinkin kasvavat.

Toisesta suunnasta painetta ongelmien lisääntymiseen luo se, että yhä useampi haluaa elää valtion (eli kaikkien muiden) kustannuksella kun havaitsee sen mahdolliseksi ja valitettavan usein jopa kannattavammaksi kuin oman työskentelyn.

Yhteenvetona toteaisin, että päinvastoin kuin eräs kriitikko väitti, libertarismi ei ole yhden vaan lukemattomien ratkaisujen malli, ja että yksityiset ratkaisumallit ovat toimivampia ja sopivampia kuin valtiojohtoiset kollektiiviset yhden ratkaisun mallit, jotka ovat väistämättä kompromisseja ja joiden ainoa konkreettinen ”hyöty” on elättää itse valtiota.

***

Tiedoksi paikallisille, torstaina 29.4.2010 klo 18:30 pidettävän Keski-Suomen Liberaalit ry:n vuosikokouksen jälkeen jatketaan klo 19:00 Liberaalimafian merkeissä Ravintola Ali Babassa. Liberaalimafiahan on puoluepoliittisesti sitoumaton kokoontuminen, mutta kokemus on osoittanut, että osallistujissa on usein monta Liberaalia, joten se selittää näiden tapahtumien läheisen ajankohdan. Tervetuloa!

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten Kumpulan vaihtopiiristä, jossa paikalliset asukkaat voivat ostaa toisiltaan tai vaihtaa keskenään palveluja kumpenni-nimistä valuuttaa hyväksi käyttäen. Rahan eli vaihdon välineen käyttäminen onkin järkevää, sillä se mahdollistaa epäsuoran vaihdannan ja helpottaa siten vaihtokumppaneiden löytämistä.

Varsinkin palvelujen osalta vaihto- ja vaihdantataloutta on ollut maailman sivu eikä se sinänsä ole mitään ihmeellistä. Veronkiertoahan se toki on, jos (ja kun) vaihtopiiriläiset eivät maksa asianmukaisia veroja palveluistaan. Kumpenni-vaihdossa mielenkiintoista ovatkin hankkeen perustelut. Hollannista kotoisin oleva perustajajäsen Ruby van der Wekken nimittäin kehuu vaihtopiiriä ”solidaariseksi tavaksi käydä kauppaa” ja ”vaihtoehdoksi kapitalistiselle markkinataloudelle”. Hän ei voisi olla enemmän väärässä!

Vaihtopiiri on todellisuudessa kapitalistista markkinataloutta puhtaimmillaan. Siinä ihmiset käyvät keskenään vapaaehtoisesti kauppaa itse hyväksymillään ehdoilla ja valuutalla, eikä kukaan ulkopuolinen pääse vaikuttamaan kaupan sisältöön tai muotoon. Ei ole työaikalainsäädäntöä, ei verotusta, ei yleissitovia työehtosopimuksia, ei kuluttajansuojalautakuntaa, ei siis kertakaikkiaan mitään ulkopuolista sääntelyä. Kauppa tapahtuu puhtaasti vain ja ainoastaan ostajan ja myyjän välillä. Se on kapitalistista markkinataloutta eikä mitään muuta.

Solidaarisuus on varsin häilyvä ja turhankin innokkaasti ja joustavasti viljelty termi. Wikipedian mukaan se tarkoittaa yhteisvastuuta muista ihmisistä, myös kansainvälisesti. Riippuu hyvin pitkälle tulkintatavasta onko vaihtopiiri solidaarista vai ei. Mitään perinteisiä yhteisvastuun tunnusmerkkejähän siitä ei löydy hakemallakaan, kuten vaikkapa verotuksella kustannettua terveydenhuoltoa varattomillekin. Jos taas solidaarisuus tai yhteisvastuu käsitetään niin, että toimitaan henkilökohtaisella tasolla niin, että se on hyväksi muillekin ihmisille (eli väkivallattomasti ja sopimuksia kunnioittaen), niin juuri sitähän kapitalistinen markkinatalous on, joten vaihtopiirikin voidaan nähdä solidaarisena.

Perinteistä solidaarisuutta, siis esimerkiksi julkisia terveys-, koulutus- ja sosiaalipalveluja, vaihtopiiri kuitenkin vastustaa mitä suurimmassa määrin, sillä siinähän ei todellakaan makseta veroja myydyistä palveluista saati saaduista tuloista. (Verottaja epäilemättä mielessään kiittää Hesarin toimittajaa tämän vaihtopiirin tuomisesta tietoon.) Tässä mielessä vaihtopiiri on hyvin epäsolidaarinen tapa käydä kauppaa, sillä siitä eivät pääse osallisiksi muut kuin kaupan osapuolet itse, niin kuin oikein onkin.

Laajemmassa asiayhteydessä erilaisten vaihtopiirien ja paikallisrahojen ilmeinen yleistyminen on selvä merkki siitä, että nykyinen verotuksen ja sääntelyn kuormitus rasittaa ihmisiä yhä enemmän ja siksi he etsivät keinoja kiertää niitä. Tällaisen toiminnan laajeneminen puolestaan vaikeuttaa entisestään sosiaalivaltion rahoitusongelmia, vaikka toistaiseksi puhuttaneenkin verrattain pienistä luvuista. Pienten piirien vaihtokauppa on kuitenkin sen verran tehotonta toimintaa, että niihin osallistuvatkin tekevät edelleen suurimman osan hankinnoistaan verotuksen ja sääntelyn alaisten kanavien kautta.

Jatkuvasti kasvava vaihdantatalous on myös eräänlaista varautumista tulevaan; siihen, että jonain päivänä verotus ja sääntely kasvavat niin raskaiksi, että kamelin selkä katkeaa ja sosiaalivaltio on lopultakin jo aivan liian pitkäksi venyneen elinkaarensa päässä. Kuollut ei ole enää elvytettävissä. Kehittynyt vaihdantatalous ja myös vaihtoehtoiset valuutat, sikäli kun valtiovalta ei niihin puutu kovalla kädellä niiden kasvaessa liian merkittäviksi, ovat ensiarvoisen tärkeitä välineitä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi romahduksen jälkeisissä olosuhteissa.

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Hyvinkään suunnitelmista yleiskaavamuutokseksi, jonka seurauksena Rääkänpään 80 omakotitalon pientaloalue muuttuisi kerrostaloalueeksi. Yleiskaava-arkkitehti Seppo Itkoselta saamani tiedon mukaan kahdeksan näistä tonteista on kaupungin vuokratontteja, loput ovat yksityisomistuksessa, jos nyt yksityisomistuksesta voidaan ylipäätään puhua, sillä (yleensä täysin hyödytöntä) valitusoikeutta lukuunottamatta tonttien omistajilla ei ole todellista sananvaltaa omaisuutensa suhteen. Yleiskaavamuutoksen myötä kunta pakkolunastaa tontit ja rakennukset sopivaksi katsomallaan hinnalla, riippumatta ”omistajien” tahdosta.

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, että Suomessa ei todellisuudessa tunneta yksityisomaisuutta tai itsemääräämisoikeutta lainkaan. Ihmiset kuvittelevat omistavansa taloja, tontteja, aseita tai muuta omaisuutta, mutta oikeasti ne ovat vain lainassa valtiolta, joka pystyy tekemään niillä mitä tahansa milloin tahansa. Riittää kun poliitikko tai virkamies vetoaa epämääräisesti yleiseen etuun ja yksilö saa luvan väistyä. Ja jos ei väisty, virkavalta käy toimeen. Pakkolunastus ei toki ole sinänsä mikään uusi asia, mutta harvoin sitä on taidettu käyttää kokonaisiin asuinalueisiin.

Täysin samaan kategoriaan kuuluvat alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotyöryhmän pohdinnat ”asuntotulon” verottamisesta. Asuntotulohan tarkoittaa sitä laskennallista hyötyä, joka muodostuu ihmisen ”[oikeudesta] asua omistusasunnossaan ilmaiseksi”. Eliitin juoksupoika Hetemäki oli toki siinä oikeassa, että ”tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle”. Vai että oikein ”tavalliset” ihmiset…

Nyky-Suomessa sinä et omista omaisuuttasi, etkä edes itseäsi. Sinä toki saat hallita jotain omaisuutta ja jollain tavoin määrätä elämästäsi, mutta vain ja ainoastaan siinä määrin ja niin kauan kuin se on Valtion ja sitä johtavan Eliitin etujen mukaista. Eikö tämä pelota ketään? Eikö ole päivänselvää, että kun yksilönoikeuksia omaisuuteensa ja itseensä ei kunnioiteta enää edes tämän vertaa, mikään ei enää estä vielä pahempia yksilönoikeuksien loukkauksia?

Mikään nykyisistä eduskuntapuolueista ei näe tässä mitään ongelmaa. Yksikään nykyinen vallanpitäjä ei kyseenalaista valtion ylivertaista oikeutta yksilöihin nähden. Yksilö on Suomen ja maailman pienin sekä sorretuin vähemmistö. Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa vain Liberaalit johdonmukaisesti puolustavat yksilönoikeuksia.

Jos sinuakin pelottaa, älä jää toimettomaksi. Ainoa asia mikä riittää pahojen ihmisten voittoon on se, että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi osoitteessa liberaalit.fi, josta löytyy myös tietoa tapahtumistamme, tai puoluepoliittisesti sitoutumattoman Liberaalimafian tapaamisissa, joissa on usein monia Liberaaleja paikalla. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Kannattajakortteja voi täyttää livenä myös huomenna lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16, jonka jälkeen klo 18:30 mennessä siirrymme ravintola Ali Babaan aloittelemaan illanviettoa… Tervetuloa mukaan!

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Hyvinkään tilanne on muuten kuin suoraan oppikirjasta. Lue Jonathan Gulliblen seikkailujen 7. luku: Parhaat suunnitelmat. Kuvaus on hämmästyttävän tarkka. Ilman tuon luvun olemassaoloa olisin yrittänyt kirjoittaa samat asiat tänne, mutta paljon kehnommin, joten se tosiaan kannattaa lukea. Teksti ei ole edes kovin pitkä.

PS. Muista myös CIEL:in tänään suomeksi julkaisema Päivittäinen tarkastuslista vapaudelle. Tästä blogauksesta tulee minulle heti yksi rasti…

Koska usein kirjoitan yksilönvapaudesta ja paheksun sen rajoituksia ja loukkauksia nyky-yhteiskunnassa, on tietysti aiheellista pohtia myös sitä, voiko yksilö itse vapaaehtoisesti rajoittaa vapauksiaan, kuten eräs lukija sähköpostitse minulta kysyi. Vastaus on tietysti selvä, totta kai voi. Yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus rajoittaa vapauttaan.

Tarkemmin ajatellenhan hyvin suuri osa ihmisten nykyisinkin vapaaehtoisesti tekemistä sopimuksista on jonkinlaisia omien vapauksien rajoituksia. Esimerkiksi työsopimus sitoo tekemään sovitun määrän työnantajan osoittamia töitä tietyssä ajassa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta. Lisäksi työsopimuksessa sitoudutaan siihen, ettei pois voi lähteä milloin tahansa, vaan vähintään irtisanomisajan (usein 2-4 viikkoa) verran on oltava töissä sen jälkeen, kun ilmoittaa lähtöhaluistaan. Myös nykyään melko tavalliset salassapitosopimukset ovat vapaaehtoisia yksilön sananvapauden rajoituksia.

Sopimusvapauden puitteissa yksilöt voivat sitoutua millaisiin sopimuksiin tahansa, niin kauan kuin sopimusten kaikki osapuolet ovat mukana täysin vapaaehtoisesti. Tosin uskoisin, että osa liberaaleista (käsite on kuitenkin aika laaja) kannattaa jonkinlaisia rajoituksia sopimusvapaudelle, esimerkiksi kaikki eivät välttämättä sallisi yksilölle oikeutta myydä itseään orjaksi, mikä periaatteessa olisi täydellisen itsemääräämisoikeuden ja sopimusvapauden puitteissa ihan mahdollinen vaihtoehto.

Oman näkemykseni mukaan tuollainenkin omien vapauksien rajoittaminen pitäisi olla täysin sallittua, siis että valtiolla / muilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta kieltää yksilöltä sellaistakaan valintaa, vaikka se voisikin olla yksilölle itselleen haitallinen. Suostuttelu ja valistus ovat sellaisia muilla ihmisillä käytössään olevia liberalismin mukaisia keinoja, joilla he voivat pyrkiä ehkäisemään yksilöitä tekemästä itselleen haitallisia valintoja.

Sen lisäksi, että yksilö saa rajoittaa omia vapauksiaan täysin vapaasti, yksilön tulee saada tehdä itselleen mitä tahansa, kuten käyttää huumeita, olla käyttämättä turvavyötä tai pyöräilykypärää tai harjoittaa prostituutiota. Minkä tahansa teon, josta syntyy haittaa vain tekijälle itselleen, tulisi olla sallittu (tai paremmin sanoen, muilla ei pitäisi olla oikeutta puuttua sellaisiin tekoihin), ellei yksilö ole aiemmin sitoutunut johonkin tai joihinkin sopimuksiin, jotka tämän estävät. Tietenkään esimerkiksi huumeidenkäyttö ei ole mikään oikeutus tai lieventävä asianhaara tehdä rikoksia muita kohtaan.

Ajatus siitä, että yksilö ei saisi tehdä itselleen haittaa, juontuu tietenkin sosiaalivaltion käsityksestä, jonka mukaan kansalaiset ovat kutakuinkin valtion omaisuutta tai ainakin heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan säilyä työkykyisenä ja veroja maksavana mahdollisimman pitkään. Tätä perustellaan usein sillä, että valtio on niin ja niin paljon heille jo tarjonnut, kuten kustantanut heidän synnytyksensä, koulutuksensa, terveydenhuoltonsa ja niin edelleen.

Vauvoilla ja lapsilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, eivät he itse voi valita syntyvätkö valtion verovaroilla rahoittamissa sairaaloissa vai jossain muualla, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki alaikäisten saamat tuet ovat heidän vanhempiensa saamia tukia, vanhemmathan muuten olisivat vastuussa lastensa terveydestä ja koulutuksesta, ja jos ne tuet jotain velvoittavat, niin niitä vanhempia, eikä lapsia. Hyvin suuri edistysaskel nykyiseen verrattuna olisikin se, jos edes täysi-ikäistyville nuorille annettaisiin vaihtoehto halutessaan jättäytyä sosiaalivaltion ulkopuolelle.

Lopulta kyseessä onkin kehäpäätelmä: ihmiset eivät nykyisin saa tehdä täysin vapaita valintoja, koska heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan, koska he ovat saaneet valtiolta etuuksia, joiden kustantamiseksi heillä täytyy olla velvollisuuksia valtiota kohtaan. Tälle kehäpäätelmälle rakentuu koko sosiaalivaltion ”oikeutus”.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet allekirjoittavat mainitun kehäpäätelmän. Kaikkien niiden mielestä jokainen kansalainen on valtion omaisuutta tai ainakin velkaa valtiolle likimain koko elämänsä. (Kaikkien niiden mielestä valtio voi jopa ottaa velkaa kansalaisten nimissä!) Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa Liberaalit kannattavat yksilön oikeutta itseensä ja vain siitä oikeudesta voi syntyä todellinen vauraus ja menestys.

Jos sinäkin kannatat nykyistä laajempaa tai jopa täydellistä yksilönvapautta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä tänään torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.

Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.

Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.

Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.

Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.

Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.

Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.

Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.

Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)

Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.

Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.

Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.

Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.

Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.

Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.

Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.

(Kuten pitkäaikaisimmat lukijani varmasti huomasivat, tämä kirjoitus oli hieman muokattu uusinta kahdesta aiemmasta [1, 2] kirjoituksestani. Lisää maahanmuuton merkityksestä voi lukea vaikkapa CIEL:n sivuilta: Courage, Fear and Immigration:The Significance of Welcoming Newcomers in a Free Economy.)

Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.

Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.

Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.

Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.

Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.

Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.

On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.

On tunnettu tosiasia, että liberalisointi saa aikaan suurenmoista sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Suomessa suurimmat yksittäiset liberalismin voitot, kuten poliittisten vapauksien kasvaminen 1900-luvun alussa, ovat jo niin kaukana, puhumattakaan viime aikojen takapakista, että on hyvä käyttää tuoreempia esimerkkejä. Aasian tiikereiden ja muiden vastaavien maiden hurja kasvu on jo sekin tuttu juttu, mutta viimeaikaisin kehitys Afrikassa lienee toistaiseksi vähemmän tunnettua. Puhukaamme siis Norsunluurannikosta.

BBC:n uutisen mukaan Norsunluurannikon taannoisen sisällissodan entisen kapinallisosapuolen hallitsema maan pohjoisosa, keskuksenaan maan toiseksi suurin kaupunki Bouake, on kasvanut kukoistukseensa lähes täyden vapauden vallitessa. Vuoden 2002 kapinan jälkeen pohjoisosa, n. 60% maan pinta-alasta, on ollut käytännössä itsenäinen eivätkä etelää hallitsevan keskushallinnon lait ole sinne ulottuneet. Tämä koskee kaikkia rajoituksia ja myös veroja.

Keskiverto demari luonnollisesti odottaa tästä seuraavan pelkkää kaaosta, työläisten riistoa, nälänhätää, valuvan veren täyttämiä katuojia ja niin edelleen. Todellisuus on kuitenkin sosialistien keksimää tarua ihmeellisempää. Pohjois-Norsunluurannikko — tai Soromaa, kuten sitä myös kutsutaan kapinaa johtaneen Guillaume Soron mukaan — on noussut nopeasti sisällissodan jälkeisestä hetkellisestä kaaoksesta.

Pohjoisen talous kukoistaa, kun verotusta ei ole juuri lainkaan, lähes ainoina poikkeuksina ovat kaakaon ja puuvillan tuottajilta kerättävät verot. Myöskään tullimaksuja ja sähkö- ja vesilaskuja ei tunneta. Tavarat ovat halvempia kuin etelässä, mistä on hyvänä osoituksena se, että erityisesti pohjoisen ja etelän välistä rajavyöhykettä valvovat etelän sotilaat tekevät ostoksensa pohjoisessa, puhumattakaan rajan lähellä asuvista eteläosan asukkaista. Sisällissodan aikana Bouaken takaisinvaltaamiseen pyrkineet sotilaat tekevät voittoa verottomalla shoppailulla. ”Kyllä, heistä on tullut ystäviä”, sanoo Hussein Doumbia, eräs Bouaken johtavista kauppiaista.

Sisällissodan aikana pohjoisessa työskennelleet valtion virkamiehet, mukaanlukien opettajat, pakenivat etelään. Paikalliset asukkaat eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan ryhtyivät itse opettamaan lapsia vapaaehtoisina, ilman koulutusta tai kokemusta. Alku oli hankalaa levottomissa olosuhteissa, uudet opettajat esimerkiksi pelkäsivät joidenkin oppilaiden kantamia aseita, mutta oppilaiden vanhempien tuella opettajat ja ad hoc koulut alkoivat pärjätä. Muutamassa vuodessa pohjoisen oppilaat pärjäsivät kansallisissa kokeissa jo paremmin kuin etelän oppilaat.

Muut vapaaehtoiset alkoivat täyttää muita karkuun lähteneen valtionhallinnon jättämiä aukkoja. Ihmiset perustivat postipalveluita, televisioasemia ja jopa vaatimattomia poliisipalveluja.

Vapaus — siis liberalismi, vaikka se ei varsinaisen poliittisen toiminnan seurausta olekaan — on sallinut Soromaan asukkaiden itse tehdä elämästään parempaa ja kukoistavampaa. Se on loistava esimerkki spontaanista organisoitumisesta. Jos ihmisten toimintaa ei väkivalloin estetä tai haitata, he organisoituvat luonnollisesti, vapaaehtoisesti ja tehokkaasti poistaakseen kokemansa epämukavuudet. Siihen ei tarvita väkivaltaista pakkoa. Lisäksi entisistä vihollisista on tullut ystäviä, kapitalismi on siis luonut myös rauhaa.

Huolia kuitenkin on, sillä pohjoinen ja etelä ovat jälleen yhdentymässä. Entinen kapinallisjohtaja on yhteishallituksen pääministeri. Pohjoisen asukkaat eivät kuitenkaan halua yhdentymistä, sillä he pelkäävät menettävänsä vapautensa. Esimerkiksi etelän lakien mukaan laittomien mopotaksien kuljettajat ovat perustaneet ammattiliiton puolustaakseen oikeuksiaan maan mahdollisesti yhdistyessä.

Kuten BBC:n artikkelikin päättyy, seitsemän vuotta ilman liikennevaloja, veroja ja sähkölaskuja synnyttävät tapoja, joista ei mielellään luovuta. Toivottavasti soromaalaisten ei tarvitsekaan, vaan saavat jatkaa elämäänsä vapaina valtion ikeestä.

(Kiitokset linkistä ja vinkistä Kultarahalle!)

Yksi tehokkaimmista tavoista tuhota jonkin käsitteen merkitys on käsitteellisen inflaation prosessi: Ensin käsitettä laajennetaan koskemaan uusia, aiempiin nähden ristiriitaisia asioita. Toiseksi, ratkaistaan luodut ristiriidat vaatimalla, että mikään käsitteen osanen ei ole absoluuttinen ja että kaikkia osasia on voitava vertailla keskenään. Lopuksi järjestelmällisesti askel askeleelta suositaan käsitteen uusia osasia keskustelussa, kunnes käsitteen alkuperäinen tarkoitus on täysin kadonnut.

Tämä on juuri se mitä on tapahtunut ihmisoikeuksien käsitteelle syrjinnän vastaisen lainsäädännön aikakautena. On esitetty, että vapaus syrjinnästä on ihmisoikeus, ja sen seurauksena valtionhallinto ja erilaiset järjestöt ovat jo pitkään vähitellen vieneet pohjaa pois yksityiseltä omistusoikeudelta, joka toimii perustana vapaalle kaupankäynnille ja järjestäytymisenvapaudelle. Näin tekemällä kyseiset tahot käyttävät laajaa vaikutusvaltaa yksityisten päätösten yli.

On hyvin tunnettua, kuinka nämä tahot väärinkäyttävät ”ihmisoikeuksien” käsitettä ja yleensä tämä prosessi eteneekin ilman, että ihmiset sen kummemmin kiinnittävät siihen huomiota. Mutta aina silloin tällöin julkisuuteen nousee tapaus, jossa nämä ”oikeuksiemme” puolustajat venyttävät käsitettä täysin tunnistamattomaksi.

Ihmisoikeuksien käsitteellistä inflaatiota kuvaa hyvin äskettäinen syrjintäoikeudenkäynti. Matkaopas Melbournesta, Australiasta, yritti perustaa oman yrityksen, joka tarjosi ohjattuja ryhmämatkoja vain naisille. Neiti Erin Maitland aloitti yritystoiminnan palvellakseen markkinarakoa, joka koostuu naisista, jotka haluavat osallistua ”girls-only” -lomalle ruoanlaiton, shoppailun, henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja käsitöiden merkeissä. Hän sai liikeideansa juteltuaan naispuolisten kavereidensa kanssa ja kuultuaan, kuinka nämä vieroksuivat tavallisia ohjattuja lomamatkoja, joilla pääroolissa olivat seksuaaliset valloitukset ja bilettäminen.

Lain säätämänä vaatimuksena yritykselleen neiti Maitland haki Victorian osavaltion hallinto-oikeudesta poikkeuslupaa syrjintälainsäädännöstä, joka estää tarjoamasta ja mainostamasta palveluita vain toiselle sukupuolelle. Hänen tapauksensa oli tärkeä koetinkivi syrjinnänvastaisille tahoille ja Victorian osavaltion äskettäin käyttöönotetun Ihmisoikeuksien ja -velvollisuuksien peruskirjan lainvoimaisuudelle. Sitä pidettiin ennakkotapauksena osavaltion syrjinnänvastaiselle lainsäädännölle.

Epäilemättä innokkaina vahvistamaan laillista pohjaansa ja luomaan vahvan oikeuskäytännön oman valtansa tueksi, Victorian osavaltion Tasa-arvoisten mahdollisuuksien ja ihmisoikeuksien komissio osallistui oikeusistuntoon väittäen täysin vakavissaan, että neiti Maitlandin vaatimaton matkailuyritys rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Tässä oikeustapauksessa, josta tuli käsitteellisen inflaation koominen mallitapaus, kyseinen komissio pyyhki tieltään kaikki esteet, jotta sorretut miehet kaikkialla voivat huokaista helpotuksesta hyvänsuopien päättäjiensä suojeluksessa.

Komissio vaati oikeudessa, että oikeuden tulisi vaatia neiti Maitlandia näyttämään toteen selvä tarve vain naisille tarjottavalle palvelulle huomioiden esimerkiksi turvallisuusnäkökulmat. Komissio oli kuitenkin järkkymätön siinä, että pelkkä naisasiakkaiden toive saada sellaista palvelua ei olisi riittävä peruste — pelkkä joidenkin naisten mieltymys ei riittäisi poikkeuslupaan. Komission johtaja, tri Helen Szoke selitti liikeidean vastaisuuttaan näin:

On ymmärrettävä, että poikkeukset ja poikkeuslupakäytäntö [soveltuvissä syrjinnänvastaisissa laeissa] ovat olemassa tasa-arvon parantamiseksi. Jos siis huomataan, että epäsuotuisassa asemassa olevat tai syrjäytyneet ryhmät tarvitsevat erikoiskäsittelyä saavuttaakseen tasa-arvon, niin silloin tasa-arvon tulisi vallita. Tässä tapauksessa ei ole kysymys tästä, vaan todellisuudessa kyse on siitä, että ”poikkeuslupia ei pidä käyttää vain liiketoiminnan tai markkinaosuuden kehittämiseen.”

Yrittäessään vaatimusten mukaisesti osoittaa tarpeen palvelulleen neiti Maitland toi esiin useita syitä, miksi naisia voisi kiinnostaa vain naisille suunnattu lomapalvelu. Hänen mielestään porttikielto miehille antaisi naisille mahdollisuuden rentoutua sekä tarjoaisi lomailumahdollisuuden naisille, jotka eivät kulttuurisista tai uskonnollisista syistä tuntisi oloaan mukavaksi miesseurassa matkustaessaan. Joidenkin feministien närkästykseksi hän väitti myös matkojensa miehettömyyden tarjoavan mielenturvaa naismatkustajien miespuolisille kumppaneille sekä parantavan kumppaneiden tukea naisten lomasuunnitelmille.

Vaikka nämä kaikki ovat uskottavia ajatuksia, neiti Maitland voi olla yhtän hyvin oikeassa tai väärässä niiden suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa hän olisi vapaa yrittämään liikeideaansa ja kokeilemaan yrittäjyystaitojaan. Hänen ideaansa koeteltaisiin markkinoilla ja hän joutuisi kantamaan riskin siitä, että hän olisi tulkinnut väärin potentiaalisten asiakkaidensa toiveet. Jos hän olisi väärässä, hänen ”vain naisille” -linjauksensa vieroksuttaisi asiakkaita, jolloin hän jäisi kilpailussa tappiolle.

Sen sijaan, että hän olisi hallinto-oikeuden päätösten armoilla, hänen yrityksensä kohtalosta päättäisivät tuhannet potentiaaliset asiakkaat, jotka — kuten Ludwig von Mises on painottanut — ovat todellisia pomoja vapailla markkinoilla ja juuri niitä, jotka päättävät mitä tuotteita ja palveluita lopulta tuotetaan. Kuka tahansa mies, joka mahdollisesti loukkaantuisi Maitlandin ”vain naisille” -linjauksesta, voisi etsiä matkapalveluita muualta, perustaa oman matkailuyrityksensä kilpailemaan tai jopa tuomita hänen linjauksensa ja yrittää rauhanomaisesti suostutella häntä muuttamaan linjaansa.

Valitettavasti sen sijaan, että hän olisi päässyt alistamaan arviointikykynsä testattavaksi markkinoilla lukuisten hänen palvelustaan mahdollisesti jopa hyötyvien naisten toimesta, syrjintälait ja muut ”ihmisoikeus”-lait edellyttivät, että neiti Maitland perustelee hakemuksensa vain yhdelle naiselle, tuomari Marilyn Harbisonille, eli hänen hakemuksensa käsittelevälle valtion toimihenkilölle.

Median suureksi huviksi tuomari Harbison hyväksyi tasa-arvokomission väitteen, että neiti Maitlandin linjaus rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Hän päätti, että linjaus olisi vastoin ihmisoikeuksien peruskirjan ”tasavertaista kohtelua lain edessä”, joka oikeuttaa ihmiset ”tasa-arvoiseen ja tehokkaaseen suojeluun syrjinnältä”. Päätöksensä perusteluissa tuomari selitti, että neiti Maitlandin vaatimaton vain naisia palveleva matkailuyritys ei ollut ”todistetusti perusteltu vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, joka perustuu ihmisarvoon, tasa-arvoisuuteen ja vapauteen.”

Väitetty ”oikeus”, joka miehille koitui tässä tapauksessa, koostuu oikeudesta neiti Maitlandin tarjoamiin palveluihin, joita hän ei halua heille tarjota. On nähtävästi ihmisoikeus pakottaa hänet järjestämään lomamatkoja, joille pääsevät myös miehet, halusi hän sitä tai ei. Tällaista pakottamista siis tehdään ”vapauden” ja ”ihmisarvon” nimissä sellaisten valtion virastojen toimesta, jotka pitävät itseään ihmisoikeusjärjestöinä.

Nämä väärät ”ihmisoikeudet” eivät ole vain oikeuksien luonteen väärinymmärtämisen tulosta; niillä on oikeasti tarkoitus kumota todellisia oikeuksia. Väitetty oikeus vapauteen syrjinnästä on lähemmässä tarkastelussa vain väline käyttää voimaa estämään ihmisiä käyttämästä kaikkea saatavilla olevaa tietoa arvioidessaan muita ihmisiä.

Se on ”oikeus”, joka pakottaa ihmisiä toimimaan vastoin omia toiveitaan, ja monissa tapauksissa pakottaa heidät toimimaan epärationaalisesti. Itse asiassa, sen tarkoitus on puhaltaa pohja pois koko ihmisoikeuksien käsitteeltä käsitteellisen inflaation kautta, minkä lopullisena päämääränä on tuhota järjestäytymisvapaus (freedom of association, oikeus vapaasti päättää keiden kanssa toimii) ja pakottaa ”tasa-arvoinen” lopputulos kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen. Kuten Ayn Rand on kirjoittanut,

Kollektivistinen tyrannia ei rohkene orjuuttaa maata suinpäin kaappaamalla sen arvot… Asia täytyy hoitaa sisäisen korruption kautta. Aivan kuten materialistisessa todellisuudessa maan varallisuuden ryöstäminen onnistuu inflatoimalla sen valuutta — tänä päivänä voimme todistaa inflaation käyttämistä oikeuksiin. Prosessin seurauksena julistettujen ”oikeuksien” laajeneminen on niin suurta, että ihmiset eivät huomaa käsitteiden kääntyneen päälaelleen. Aivan kuten huono raha ajaa hyvän rahan pois markkinoilta, myös nämä ”painokoneoikeudet” kumoavat todelliset oikeudet.

Jotta näemme täysin, kuinka tämä käsitteellinen inflaatio tuhoaa oikeuskäsitykset, on huomattava, että tässä tapauksessa miesten väitettyjä ihmisoikeuksia on käytetty kumoamaan neiti Maitlandin todellisia oikeuksia. Hänen ei sallita käyttää omaisuuttaan kuten hän näkee itse parhaaksi tai käydä kauppaa ja järjestäytyä vapaasti itsevalitsemiensa tahojen kanssa. Sen sijaan hänet pakotetaan palvelemaan kaikkia, jotka hänen poliittiset johtajansa tuomitsevat hänen palveluidensa arvoisiksi, riippumatta siitä haluaako hän sitä itse.

Tällainen käsitys ihmisoikeuksista on ilmiselvästi naurettava, mutta se on ennustettava seuraus käsitteellisestä inflaatiosta, joka seuraa syrjinnänvastaisuuden laajamittaista hyväksyntää. Kun ihmiset hyväksyvät, että heillä on oikeus vapauteen syrjinnästä, ei tule olemaan loppua sille todellisten oikeuksien häirinnälle, jota he joutuvat sietämään.

Ainoa asia, joka tekee tästä tapauksesta merkittävän on se, että se on saanut osakseen mediahuomiota. Silti jokaisen lehdistön noteeraaman tapauksen lisäksi on lukuisia muita oikeustapauksia, jotka käsitellään syrjintätuomioistuimissa ympäri maailmaa kaikkien huomaamatta.

Pelkästään tänä vuonna [toim.huom. 2009] Victorian hallinto-oikeus on käsitellyt 26 oikeustapausta, jotka olivat joko syrjintäsyytteitä tai poikkeushakemuksia syrjintälaeista. Jokaisessa tapauksessa syytetyt ja poikkeusten hakijat pakotettiin käymään läpi oikeusistunnot kustannuksineen vain puolustaakseen omistusoikeuksiaan — useimmiten turhaan. Samankaltaiset tuomioistuimet muualla Australiassa ja ympäri maailmaa saavat eteensä tuhansia vastaavanlaisia tapauksia vuosittain ja niiden päätökset säännönmukaisesti rikkovat vapaata kaupankäyntioikeutta ja vapaata yhdistymisoikeutta vastaan.

Voidaan epäillä, että miehet eivät tunne kovin suurta ”arvokkuutta” oltuaan valtion virastojen tekosyynä aloittelevan naisyrittäjän liiketoiminnan vaikeuttamisessa.

Menneinä aikoina miehen ”ihmisarvoa” osoitettiin osittain hänen omalla ritarillisuudellaan naisia kohtaan, kuten pitämällä ovea auki naiselle tai tarjoamalla hänelle omaa takkiaan kylmänä päivänä. Nyt, syrjinnänvastaisena aikakautena ihmisoikeuksien nimissä miehille kerrotaan, että heidän ihmisarvonsa vuoksi on orjuutettava nainen, joka ei halua tarjota miehille lomamatkapalveluja. Arvokasta tosiaankin!

Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Ben O’Neillin kirjoituksesta Inflating Away Our Human Rights, joka julkaistiin alunperin Ludwig von Mises Instituten blogissa 14.12.2009. Sekä alkuperäisen kirjoituksen että tämän suomennoksen käyttö on vapaata CC-BY-lisenssin mukaisesti. Alkuperäisessä kirjoituksessa mukana viitteet lähteisiin.

Joukko sekalaisia asioita:

• Presidentin kansliasta vastattiin taannoiseen avoimeen kirjeeseen. Vastaus täällä, presidentti kuulemma ottaa näkemyksemme huomioon.

• Ensi perjantaina 11.12. on Jyväskylässä jälleen Liberaalimafia, Gastropub Jalossa klo 19 alkaen (ks. Facebook-event). Torstaina klo 18 Liberaalimafiat löytyvät Helsingistä (OlutRavintola Kaisla, Vilhonkatu 4) ja uutena Tampereelta (Irish bar O’Connells, yläkerta/kirjasto, Rautatienkatu 24)!

• Liberaalien kannattajakortteja voi nyt täyttää verkossa niin, että vastaanottaja maksaa postimaksun: puolueeksi.liberaalit.fi.

• Ihme ja kumma!, hyviä talousaiheisia kirjoja on alettu jälleen julkaista suomeksi myös paperimuodossa. Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? ja Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen löytyvät pian kirjakaupoista, ja jo nyt niitä voi ennakkotilata kustantajan verkkokaupasta (linkit edellä). Hinnat eivät päätä huimaa, itsekin tilasin jo molemmat kirjat. Taloudenperusteet.comista löytyy sähköisenä paljon muutakin.

• Maanantaina TV1 klo 20:00 MOT: Ilmastogate. Salatut kansiot paljastavat ilmastotutkijoiden eliitin likaiset temput.