Poliittisista näkemyksestäni kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin suunnata tänne tai tilata ko. blogin syöte. Syöte tuolta poliittisesta blogistani tulee muuten tämän blogin sivupalkkiin, johon sen juuri lisäsin.

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.

Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.

Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa – ainakin teoriassa – apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?

Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.

Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa – hui kauhistus! – turvautumaan hyväntekeväisyyteen.

Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.

Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.

Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt… Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.

Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.

Valtion (ja kuntien) kaikki toiminta perustuu aina viime kädessä valtion alueelliseen väkivaltamonopoliin. Esimerkiksi veronkanto eri muodoissaan onnistuu vain, koska valtio on ottanut oikeudekseen pakottaa ihmiset maksamaan rangaistuksen uhalla. Erilaisilla verotuloilla puolestaan maksetaan valtion menot. Koska myös väkivallalla uhkaaminen on nonaggressioperiaatteen (NAP) vastaista, libertaareille – kuten minullekin – tuottaa omantunnon tuskaa osallistua valtion toimintaan – kuten esimerkiksi politiikkaan – millään tavoin. Jopa äänestäminen on vaikeaa.

Olisikin parempi, jos kukaan ei äänestäisi. Tällöin ei valittaisi päättäjiä eikä valtio tai kunnat voisi tehdä mitään, koska kansa tuskin sallisi päätösvallan siirtyvän virkamiehille. Ihmisten olisi yht’äkkiä pakko hoitaa omat asiansa ihan itse, ilman valtion ja kuntien ohjausta ja holhousta.

Äänestys on jo kuitenkin käynnissä ja jo 270000 kansalaista on äänestänyt kuntavaaleissa. Jos kukaan ei enää äänestä, se tarkoittaa jo äänestäneiden päätökseen tyytymistä. Jos äänestäjien enemmistön päätös on millään tavoin ennakoitavissa, niin kuin se tietysti on, on äänestämättä jättäminen hiljainen ääni enemmistön kannan puolesta. Äänestämättä jättäminen tekee kaikkien äänestäneiden äänet aivan pikkuriikkisen arvokkaammiksi.

Jos siis ehdokkaana on libertaareja, jotka ajavat valtion ja kuntien ihmisten asioihin puuttumisen vähentämistä, muuttuu libertaarin päätös jättää äänestämättä (libertaaria) tueksi valtiolle ja siten periaatteessa NAP:n vastaiseksi, joskaan passiivisuus ei sinänsä ole NAP:n vastaista.

Mistä sitten tiedät oletko libertaari? Libertarismi on laaja ajatusmaailma, mutta NAP-testi (animaatio englanniksi) on yksinkertainen tapa todeta se: jos mielestäsi ei ole oikeutettua 1) aloittaa väkivallan käyttöä muita ihmisiä kohtaan tai 2) kannustaa kolmatta osapuolta (muut ihmiset tai valtio) aloittamaan väkivallan käyttöä muita ihmisiä kohtaan, niin olet libertaari. Nimenomaan väkivallan (tai sillä uhkaamisen) aloittaminen on kiellettyä: jos joku muu aloittaa väkivallan käytön, muilla on oikeus käyttää väkivaltaa kyseistä henkilöä kohtaan puolustautuakseen, puolustaakseen muita ja lopettaakseen väkivallan käytön.

Lopuksi kuriositeetti siitä, kuinka pienellä oikeutuksella nykyiset päättäjämme toimivat. Keskustan, Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n muodostama hallitus sai eduskuntavaaleissa 2007 taakseen 58,5% kaikista annetuista äänistä. Koska äänestysprosentti oli 67,9%, kaikista äänestäjistä vain 39,72% äänesti hallituspuolueita. Äänioikeutetuista 32,1% ei siis äänestänyt eli käytännössä useampi valitsi “ei mikään annetuista vaihtoehdoista” kuin minkään yksittäisen puolueen.

Lisäksi koska vain 77% väestöstä on äänioikeutettuja, koko väestöstä vain 30,59% osoitti viime vaaleissa tukeaan nykyisille vallanpitäjille! Toki, esimerkiksi vauvojen kohdalla äänioikeus voisi muutenkin jäädä käyttämättä ja olisi hyödytön, mutta muutoin ikäraja on keinotekoinen konstruktio. Ei ihminen maagisesti muutu jotenkin päätöskykyisemmäksi juuri sinä päivänä, kun hän täyttää 18 vuotta.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 160 vuotta Karl Marxin Kommunistisen Manifestin (wiki) julkaisemisesta. Valitettavasti se on edelleen varsin ajankohtainen asiakirja. Itse asiassa nykyisen talouskriisinkin ainekset on siihen kirjattu.

Aloitetaan kuitenkin kevyesti. Manifestin tunnetuin kohta lienee sen toisen osan lopussa oleva kymmenen kohdan kommunistinen ohjelma. Tutkitaanpas sitä hieman, ja pisteytetään nyky-yhteiskunta sen mukaan siten, että jos kohta on toteutunut, siitä tulee 10 pistettä, osittaisesta toteutumisesta 5 pistettä, muutoin nolla. Koska kohtia on kymmenen, maksimipistemäärä on tällöin 100. Täysillä pisteillä yhteiskunta olisi siis 100% kommunistinen. (Ao. kohdat Wikipediasta.)

1. Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttö valtion menoihin.

Valtio ja kunnat omistavat suuren osan maaomaisuudesta ja yksityisten omistamia maita verotetaan. Viisi pistettä.

2. Korkea progressiivinen vero.

Kymmenen pistettä.

3. Perintöoikeuden lakkauttaminen.

Perintöjä verotetaan. Viisi pistettä.

4. Kaikkien emigranttien ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen.

Nolla pistettä.

5. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus.

Yksityiset pankit toimivat välikäsinä ja markkinakorot ovat olemassa, mutta kokonaisuus on aika pitkälle (Euroopan) keskuspankin käsissä, erityisesti ohjauskorko ja raha. Kymmenen pistettä.

6. Kulkulaitosten keskittäminen valtion käsiin.

Joukkoliikenne on voimakkaasti säänneltyä, julkisista varoista tuettua ja kartellisoitunutta. Viisi pistettä.

7. Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti.

Valtio ja kunnat omistavat huomattavia yrityksiä tai niiden osuuksia. Valtio ja Unioni ohjaavat voimakkaasti maataloutta tukipolitiikalla sekä tullein. Viisi pistettä.

8. Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijain muodostaminen varsinkin maanviljelyä varten.

Nolla pistettä.

9. Maanviljelyn ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen; toiminta maaseudun ja kaupungin välisen eroavuuden poistamiseksi vähitellen.

Nolla pistettä.

10. Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossaan. Kasvatuksen yhdistäminen aineelliseen tuotantoon jne. jne.

Kymmenen pistettä.

Lopputuloksena kolme kymppiä ja neljä vitosta, eli yhteensä 50 pistettä. Suomi on siis puoliksi kommunistinen! Se on aika korkea pistemäärä listasta, joka on yhtä kohtaa (lasten tehdastyön poistaminen) lukuunottamatta todella syvältä sieltä itsestään. Mainittua yhtä kohtaa lukuunottamatta lista olisi itse asiassa hyvä käänteinen ohjenuora, eli hyvin menee, kun tekee kaiken päinvastoin.

Nykyisen talouskriisin kannalta erityisen ajankohtainen on kohta numero viisi. Kriisin juuret ovat tosin Yhdysvalloissa, mutta sekin maa on tältä osin kommunistisen manifestin lumoissa. Raha ja korko ovat keskuspankin käsissä. Vaikka keskuspankki (Fed) onkin Yhdysvalloissa periaatteessa yksityinen, toimii se käytännössä läheisesti liittovaltion kanssa.

Esimerkiksi yksi tärkeä tekijä oli Fedin silloisen johtajan Alan Greenspanin päätös pudottaa ohjauskorko yhteen prosenttiin vuonna 2001 dot-com-kuplan puhjettua. Tarkoituksena oli lievittää kuplan haittavaikutuksia ja ehkäistä lamaa, ja siinä paljolti onnistuttiinkin, tosin vain väliaikaisesti. Lainarahalla luotu talouskasvu on aina kupla, ja se puhkeaa ennen pitkää väistämättä. Greenspanin temppu ainoastaan siirsi lamaa eteenpäin, edesauttoi merkittävästi asuntokuplan syntymistä ja pahensi tulossa olevaa kriisiä.

Rahasta ja korosta päättäminen kuuluu ihmisille itselleen, eikä niistä pidä päättää heidän puolestaan. Rahan ja koron osalta poliitikot eivät todellakaan tiedä paremmin mikä on kulloinkin oikein, vaan lopputulos on aina huonompi kuin jos ihmisten annettaisiin päättää itse. Jos ihmiset haluavat käyttää rahana eli vaihdon välineenä euroja, dollareita, rautanauloja, oravannahkoja, kultaa tai tiettyä kultamäärää vastaavia kuitteja, niin olkoon niin! Asian tulisi olla puhtaasti sopimusoikeudellinen, eli kaupan osapuolten keskenään sovittavissa.

Jos rahaa ja korkoja ei määrättäisi ylhäältä, luonnollisesti ihmiset ajan myötä alkaisivat käyttää yhtä tai muutamaa yleistä rahaa. Luonnollisia kriteerejä rahalle olisivat sen vaihdettavuus (mahdollisimman moni hyväksyy sen maksuvälineeksi), helppokäyttöisyys (helposti kuljetettava ja tunnistettava, vaikea väärentää), kestävyys (ei kulu käytössä kelvottomaksi) ja erityisesti myös sen vakaus, eli rahan liikkeellä oleva määrä ei muutu nopeasti ja/tai paljon, jolloin ihmiset voivat luottaa sen arvon pysyvyyteen.

Keskuspankkien luoma ja valtioiden sanktioima paperiraha (fiat-raha) ei täytä erityisesti viimeistä ehtoa, sillä sen määrä muuttuu poliittisten päätösten mukaisesti. Lähes aina sen määrä kasvaa, jolloin sen arvo alenee ja hinnat nousevat. Jos valtiot sallisivat vaihtoehtoisten rahojen käytön fiat-rahojensa rinnalla, juuri tästä syystä ihmiset siirtyisivät ajan myötä käyttämään pääosin jotain vaihtoehtoista vakaampaa rahaa.

Jos valtiot eivät lisäksi takaisi pankkien riskejä (talletussuojat, tukipaketit) ja sallisi niiden monistaa rahaa (osittaiskassavaranto, fractional reserve banking), niin korot määräytyisivät paremmin luoton kysynnän ja tarjonnan mukaan markkinaehtoisesti. Jos lainarahaa on tarjolla enemmän kuin sille on kysyntää, korot laskevat, ja päinvastoin.

Ja voilà!, lamat ja taantumat on yksinkertaisin ohjein voitettu! Samalla tietysti menetetään voimakkaat, halvoilla lainoilla rahoitetut nousukaudet, mutta kuka niitä jää kaipaamaan?

Rapakon takaa kuului onnettomia uutisia, kun Yhdysvallat käytännössä kansallisti suuren osan koko finanssisektoristaan roskapankkilailla. Jo aiemmin sosialisoinnin kohteeksi joutui valtaosa maan asuntokannasta. Vuosi 1776 on enää muisto vain, perustuslaki vessapaperia ja Perustajien tomut pyörinevät haudoissaan. Jos joku vielä tämän jälkeen erehtyy käyttämään “Amerikkahan on liberalismin mallimaa” -olkiukkoa, niin minulta saa vastaukseksi kovin vihaisen katseen.

Samaan aikaan tällä puolen Atlanttia jotkut jo esittävät talletussuojan nostamista. Joissakin maissa se on jo tehtykin, Irlannissa työnnettiin pää syvimmälle rööriin. Julkinen talletussuoja on kerrassaan omituinen asia. Se on viime kädessä tulonsiirto köyhiltä ja alemmalta keskiluokalta ylemmälle keskiluokalle, sillä vähävaraisilla ei ole edes kahdenkymmenen viiden tuhannen euron talletuksia, saati enemmän, mutta talletussuoja maksetaan joko veroilla tai uusrahalla (rahakannan inflaatio), joita maksavat kaikki. Silti sitä perustellaan nimenomaan tavallisten ihmisten ja heikko-osaisten omaisuuden suojaamisella. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kyseiset ryhmät itse suhtautuvat talletussuojan ylärajan nostamiseen.

Toinen, vakavampi ongelma talletussuojassa on vastuun sosialisoiminen valtiolle. Kun valtio takaa pankkitalletukset mihin tahansa rajaan asti, pankkien riskinottokynnys alenee entisestään ja pankkien talletusasiakkaat eivät itse vaadi pankeilta talletusten säilymistä. Ilman talletussuojaa pankkien oma kyky taata talletukset olisi niiden yksi kilpailukeino ja niiden riskinottokynnys olisi siten huomattavasti korkeampi. Jonkin pankin vastuuton tai muuten löysä luotonanto kantautuisi varmasti myös tallettajien korviin ja aiheuttaisi epäilemättä talletusten ainakin osittaisen siirtymisen muihin pankkeihin. Se taas johtaisi kyseisen pankin kassavarannon pienenemiseen ja pakottaisi sen irtisanomaan antamiaan luottoja.

(Mikään ei tietenkään estäisi pankkia vakuuttamasta itse talletuksia johonkin rajaan asti, mutta silloin vakuutusyhtiö todennäköisesti vaatisi pankilta vastuullista toimintaa. Lisäksi vakuutusyhtiöt saattaisivat tarjota tallettajille erilaisia talletusvakuutuksia itse kunkin omaan riskinotto- ja maksukykyynsopivasti.)

Tästä näemme, että talletussuoja suojaa nimenomaan pankkien mahdollisuutta ottaa liian suuria riskejä ja käyttäytyä vastuuttomasti. Se on mielestäni yksi keskeinen tekijä nousu- ja laskukausien kierteessä (taloussykli, business cycle) pankkien osittaiskassavarantovelvoitteen ja fiat-rahan ohella. Koska nousukaudet hyödyttävät eniten jo muutenkin hyväosaisia ja laskukaudet (lamat) sattuvat eniten juuri heikko-osaisiin ja vähävaraisiin, niin talletussuojasta muodostuu sen kannattajien väitteiden vastaisesti nimenomaan haitta heikko-osaisille ja sen hyödyt kohdistuvat hyväosaisiin ja pankkisektoriin. Kyseessä on siis puhtaasti vain tulonsiirto köyhiltä varakkaille.

Hallitus aikoo ilmeisen vaivihkaa julkistaa terveydenhuollon ammattihenkilöiden tiedot Internetissä. Kyseessä on törkeä yksityisyydensuojan loukkaus! Hallitus on kuitenkin hyväksynyt lakimuutosesityksen 21.8. ja eduskunta käsittelee sen lähes ensi töikseen palattuaan kesälomalta syyskuun toisella viikolla.

Asiasta ei ole kovin kauheasti julkisesti keskusteltu. Ainoa löytämäni uutinen on useiden välineiden julkaisema STT:n juttu, esimerkiksi Ksml:n sivuilla. Kyseessä on kuitenkin Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteen mukaan 335 000 suomalaisen nimet, rekisteröintinumerot, syntymäajat, ammattipätevyys sekä tiedot mahdollisista erikoisoikeuksista ja pätevyyden rajoituksista.

Viranomaisten jo nykyisin ylläpitämään, mutta toistaiseksi ei julkiseen, rekisteriin sisältyy “tiedot kaikista terveydenhuollon ammatillisen koulutuksen saaneista henkilöistä.” Ilmeisesti tämä tarkoittaa myös muille aloille siirtyneiden tietojen julkistamista. Nykyisen lain (Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 28.6.1994/559) mukaan nimittäin “tiedot poistetaan rekisteristä kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun terveydenhuollon oikeusturvakeskus on saanut tiedon rekisteröidyn kuolemasta.”

Nykyisin viranomaiset käyttävät rekisterin tietoja sen varmistamiseen, että alalla olevat ammatinharjoittajat omaavat riittävän pätevyyden työhönsä. Vaikka vieroksunkin kaikenlaista ihmisten rekisteröimistä valtion toimesta, tuo lienee jotenkin hyväksyttävissä. Rekisterin tietojen julkaisemisesta sen sijaan ei voi kovin merkittävää hyötyä olla, mutta kuten sanottua, se loukkaa asianomaisten yksityisyydensuojaa ja lisäksi altistaa heidät riskeille: MTV3: Hoitajat häirinnän uhreina (3.4.2005).

Eduskunnan syysistuntokausi alkaa pian, tiistaina 9.9.08. Toivottavasti tästä aiheesta saadaan siihen mennessä aikaiseksi riittävän voimakas julkinen keskustelu, jotta eduskunta ei toimi hallituksen kumileimasimena ja kaikessa hiljaisuudessa hyväksy lakimuutosta.

Äänioikeusikärajan alentaminen 16 ikävuoteen on ilmeisesti nousemassa yhdeksi kunnallisvaaliaiheeksi, vaikka käsillä olevissa vaaleissa valitut eivät siihen millään tavoin voikaan vaikuttaa. Hyvän puheenvuoron omalla tahollaan tässä vaaliblogipalvelussa aiheesta käytti Teemu Lahtinen (PS) ja asiaa kommentoivat ainakin myös Kasvi (vihr.) ja Aaltonen (vihr.).

En ala toistamaan Lahtisen hyviä perusteluita äänioikeusikärajan alentamiselle, tyydyn vain toteamaan, että muutos on kannatettava. Sen sijaan kritisoin erästä yleisesti käytettyä perustelua ikärajan alentamiselle.

Itse asiassa koko ideahan lienee virinnyt siitä, että nuoret, siis jo nykyisin äänioikeutetut nuoret aikuiset, äänestävät poliittisten päättäjien mielestä liian vähän. Ikärajan laskua on ehdotettu keinoksi, jolla nuoret tottuvat äänestämään enemmän, kun saavat äänioikeuden nuorempina. Tähän en voi millään yhtyä.

Nuorten äänestämättömyys johtuu usein siitä, että heitä (meitä!) ei yksinkertaisesti joko kiinnosta tai he eivät koe äänensä vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Jälkimmäistäkään ei tarvitse ihmetellä, sillä nuoret aikuiset ovat koko ikänsä eläneet maassa, jossa hallitukset ja päättäjät vaihtuvat säännöllisesti, mutta politiikan suunta ei juuri muutu. Riippumatta siitä ketkä ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa, aina vain jatketaan sillä samalla konsensuspolitiikan iki-ihanalla linjalla: kaikkea hyvää kaikille, erityisesti omille suosikkiryhmille, kunhan mikään ei vain liikaa muutu.

Sitten on tietenkin vielä se, että poliitikot välttelevät vastuuta viimeiseen asti. Jos ei muuten, niin ollaan ainakin sanomatta yhtään mitään, vaikka suu käykin jatkuvasti, jotta kukaan ei vain loukkaantuisi tai hermostuisi. Vaihtoehtoisesti tehdään älyvapaita sääennustuksia vuosisadan loppuun (jolloin asianomaisia ei voi enää sormella osoitella vaikka pieleen menisikin) vaikka vain seuraavan kolmen kuukaudenkin ennusteet menevät yhä täysin puihin. (Mistä lähtien valtioneuvoston kanslian strategiaraporteista on muuten tullut poliittisia pamfletteja?)

Hyi olkoon, tai kuten 2-vuotias poikani sanoisi: “Yäk!” Ei ihme, ettei moniakaan nappaa.

Sitä paitsi, entä sitten? Jos nuoret (tai ketkä tahansa muut) eivät halua äänestää, niin olkoot äänestämättä. Tietysti äänestysaktiivisuuden lasku alle puoleen väestöstä voi herättää legitimiteettihuolia päättäjien keskuudessa, mutta niin pitääkin. Jos kansalaiset eivät halua osallistua yhteiseen päätöksentekoon, voidaan aiheellisesti kysyä, että pitäisikö asioista nykyisessä laajuudessa edes päättää yhteisesti, vai voisivatko ja haluaisivatko kansalaiset kuitenkin hoitaa ihan itse omat asiansa. Itse tietenkin kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Lopuksi kuriositeettina Sosiaalisen Vaalikoneen tämänhetkiset tulokset äänioikeuskysymykseen:

(Kysymystä ja siihen tulleita vastauksia pääsee tarkastelemaan tämän linkin takaa, jos on kirjautunut Facebookiin.)

Asuntojen hintakehityksestä ja kaavoittamisesta.

Taas on kovasti julkisuudessa päivitelty asuntojen hintakehitystä mm. Aamulehden ja Helsingin Sanomien juttujen innoittamina. Esimerkiksi Osmo Soininvaara on toisaalla tässä vaaliblogipalvelussa “täysin vakuuttunut, että isojenkin asuntojen kohdalla markkinahinta ylittää reippaasti rakentamiskustannukset.” Näin varmasti on, mutta Soininvaara onnistuu jotenkin syyllistämään rakennusyhtiöitä tilanteesta, ne kun muka keinottelevat pitääkseen hintatason ylhäällä. Toki yritykset pyrkivät pitämään katteensa mahdollisimman korkeina, mutta asuntojen hintojen nousuun ne eivät ole syyllisiä. Oikeat syypäät istuvat nimittäin kuntien valtuustoissa.

Valtuustoissa vahvistetaan yleis- ja asemakaavat, jotka “määrittävät kunnan alueiden eri käyttötarkoitukset, kuten asumisen, työn, liikenneväylät ja puistot.” (Wikipedia) Asemakaavoissa “määritellään yksityiskohtaisesti kunkin alueen käyttötarkoitus, sekä ohjataan rakentamista. [Niissä] esitetään yleensä rakennusten, leikkipaikkojen ja pysäköintialueiden sijainti ja mitoitus, rakennusten korkeus, kerrosala, julkisivumateriaalit ja kattomuoto, sekä kaavasta riippuen myös esimerkiksi räystäslinjan korkeusasema, ääneneristysmääräykset, väestönsuojelutapa, julkisivun värit ja tontin huleveden käyttö.”

Lisäksi, kuten HS:n juttu kertoo, on erinäisiä kunnallisia määräyksiä, kuten Helsingin määräys siitä, että jokaisen kerrostalon asuntojen keskipinta-alan tulee olla vähintään 75 m². Viime kädessä vaaleilla valitut kunnanvaltuutetut siis päättävät mitä rakennetaan mihinkin ja kuinka paljon. Yhteisen hyvän nimessä.

Mitä jääkään enää rakennuttajille tehtäväksi? Aivan, poliitikkojen ja byrokraattien suunnitelmien täytäntöönpano. Ei aivan suunnitelmataloutta, kun mukana on yksityisiä yrityksiä rakentamassa ja harjoittamassa liiketoimintaa, mutta ei kovin kaukanakaan siitä.

Tuloksena syntyy luonnollisesti sellaista asuntorakennuskantaa, jota poliittiset päättäjät haluavat rakennettavan. Ei siis välttämättä esimerkiksi sellaista, jossa ihmiset haluaisivat asua. Itse asiassa poliitikkojen ja valtaväestön näkemykset jälkimmäisten asumisesta saattavat olla hyvinkin vastakkaisia, kun ensin mainitut pyrkivät miellyttämään tässäkin asiassa vaikutusvaltaisia eturyhmiä.

Kun sitten sattuu olemaan niin, että ihmiset haluavat sankoin joukoin asua kasvukeskuksissa tai ainakin hyvin lähellä niitä, niin kyseisillä alueilla asuntoihin kohdistuva kysyntä on suurempi kuin niiden keinotekoisesti kaavoituksella rajattu tarjonta. Lisäksi kysyntä painottuu niihin alueella oleviin asuntoihin ja asuinalueisiin, jotka ovat poliitikkojen asiaan sekaantumisesta huolimatta onnistuneempia kuin toiset. Tästä seuraa voimakas hintojen nousu, täysin kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti.

Ilmeinen ratkaisu on kaavoittamispolitiikan muuttaminen rajusti eli säännösten vähentäminen ja erilaisten asuntojen suuremman tarjonnan mahdollistaminen. Ideaalisimmillaan kaavoituksesta voisi luopua kokonaan, kuten vaaliteemoissani ehdotan, jolloin vapaat markkinat ja kilpailu hoitaisivat rakennustuotannon täysin kuluttajien toiveiden mukaisesti. (Ajatus on kieltämättä radikaali, mutta ei ennenkuulumaton. Texasin Houston lienee maailman ainoita suurkaupunkeja, jossa ei kaavoiteta lainkaan, tosin rakentamista säädellään sielläkin voimakkaasti muilla keinoin.)

Mutta kuten Jyrki J. J. Kasvi totesi kommentissaan Soininvaaran kirjoitukseen, ajatus on poliittisesti erittäin vaikea viedä läpi, sillä kyseinen muutos laskisi asuntojen hintoja. (Kasvi puhui tosin vain hintojen laskemisesta, eikä viitannut suoraan kaavoituksen hölläämiseen. Itse asiassa Kasvin puheet mm. pakkolunastuksista menevät jo älyvapauden puolelle!) Vaikka hintojen lasku olisi lopulta kaikkien kannalta hyvä asia, asuntoja — ja erityisesti sijoitusasuntoja — omistavat ihmiset ovat yksi niistä voimakkaista eturyhmistä, joita valtaosa poliitikoista yrittää jopa epätoivon vimmalla miellyttää. Heitä omaisuuden arvon aleneminen tietysti harmittaisi, vaikka esimerkiksi pitkään samassa omistusasunnossa asuneiden kohdalla arvon muutos olisi periaatteessa vain luku paperilla.

Siitä huolimatta, että suurimmalta osalta poliitikoista tuntuu puuttuvan Kasvinkin peräänkuuluttama rohkeus tehdä oikeasti merkityksellisiä muutoksia, on kaavoituksen täydellinen vapauttaminen pidettävä tärkeänä tavoitteena. Juuri siksi, että poliitikot eivät oikeasti tiedä tavallisten ihmisten elämästä yhtään mitään, vaikka kovasti luulevatkin tietävänsä aina paremmin. Muuttuvassa maailmassa meillä ei ole sellaisiin ylimielisiin oikkuihin varaa.

Inflaatio, raha ja verot

Veronkevennykset eivät lisää rahan määrää, koska kyse on ainoastaan siitä, että julkinen sektori antaa kansalaisten pitää hiukan enemmän omia rahojaan itsellään. Verot menevät valtiolle ja kunnille eivätkä poistu kansantaloudesta.

Kaikkialla inflaatiosta kärsivät käytännössä eniten köyhät, niin Zimbabwessa kuin täälläkin. Zimbabwen räikeässä hyperinflaatiossa se vain korostuu, mutta samanlaista se inflaatio on ilman hyper-etuliitettäkin, pienempää vain. Lainaan seuraavassa esimerkkiä Henry Hazlittin mainiosta Economics in One Lesson -teoksesta. (Esimerkki on hyvin yksinkertaistettu eikä ota esimerkiksi mitään EU-näkökulmia huomioon. Mainittu valtio on kuvitteellinen. Lisäksi vedän tämän ulkomuistista, joten Hazlittia ei pidä syyttää, jos muistin väärin. )

Olkoon kansantaloudessa neljä ryhmää, A, B, C ja D. Jokaisella on oma tulotasonsa, mutta merkitään jokaisen tulotasoa alkutilanteessa indeksiluvulla sata. Sitten valtio aloittaa vaikkapa suuren rakennusprojektin, jota se ei jostain syystä halua rahoittaa normaalisti lainalla tai verotuloilla, vaan päättääkin keskuspankin kautta painaa lisää kansallista paperivaluuttaa, jolla maksaa rakennusprojektin.

Edustakoon ryhmä A rakennusteollisuudesta tulonsa saavaa kansanosaa. (Hazlittin esimerkissä ryhmä A oli aseteollisuus johtuen sen ajankohtaisuudesta kirjan julkaisuvuonna 1946.) Koska valtion käynnistämä suuri rakennusprojekti edustaa rakennusteollisuudelle kohonnutta kysyntää, ja vieläpä maksukysyistä sellaista, ryhmän A tulotaso kohoaa nopeasti 40% eli indeksilukuun 140. Ryhmällä A on nyt huomattavasti kohonnut ostovoima, mikä kohottaa kulutustuotteiden kysyntää ja siten niiden hintoja. Hinnat nousevat aluksi vaikkapa 10% eli kuluttajahintaindeksi nousee arvoon 110.

Ryhmä B edustaakin kulutustuotteiden piiristä tulonsa saavia. Lisääntynyt kysyntä ja hintojen nousu nostaa heidänkin tulotasoaan. Oletetaan että kilpailu on kovaa ja voittomarginaali ei muutu nousseista hinnoista huolimatta, vaan nousu menee työntekijöiden ansioihin, jolloin ryhmän B tulotaso nousee indeksiin 110.

Seuraavassa vaiheessa kuluttajatuotteisiin sekä ylellisyystuotteisiin kohdistuu sekä ryhmien A että B kohonnut ostovoima, joka nostaa kysyntää ja aiheuttaa edelleen nousupaineita hintoihin… Tässä vaiheessa hinnat ovat kuitenkin kohonneet jo 10% ja ovat kohoamassa lisää, mutta ryhmien C ja D tulotasot ovat edelleen alkutasolla, indeksissä 100. He ovat jo siis kärsineet rahamäärän lisääntymisestä.

Kuvaajassa esitetään, kuinka 30% rahan määrän lisäys (rahainflaatio) yhtenä vuonna voisi näkyä maltillisena 3,33% yleisen hintatason nousuna (hinta”inflaatio”) seuraavat kahdeksan vuotta, jolloin hintataso saavuttaisi rahatason.

Prosessi jatkuu niin kauan, että rakennusteollisuuteen liikkeelle pantu uusi raha jakautuu melko tasaisesti kaikille ryhmille. Jos kansantaloudessa on kilpailua rajoittavia säännöksiä tai melko suuren väestön osan (vaikkapa ryhmän D) tulotaso riippuu hitaista poliittisista prosesseista, kuten sosiaaliturvan tasosta päättämisestä, niin tämä tasoittuminen voi kestää pitkäänkin. Ensimmäiset korotukset viimeisen ryhmän tulotasoon saattavat tulla vasta kun hintataso on noussut 20% tai jopa 30%.

Lopulta kuitenkin kaikkien ryhmien tulotasot asettuvat keskenään samaan indeksilukuun. Rahan määrä on kasvanut, hinnat ovat nousseet, mutta kaikki ryhmät ansaitsevat toisiinsa nähden suhteessa saman verran kuin alkutilanteessa, ja niiden suhteellinen ostovoima on sama kuin alkutilanteessa. Kaikki näyttää hyvältä päällisin puolin.

Ongelma on vain siinä, että ne ryhmät, joiden tulotaso ja ostovoima kasvoivat viimeisinä, menettivät osan tuon siirtymäajan tuloistaan inflaatiolle. Tätä menetystä he eivät saa koskaan takaisin. Toisaalta, ryhmä A, joka ensimmäisenä sai painotuoretta uutta rahaa, sai siirtymäajan aikana nauttia suhteellisesti muita korkeammasta ostovoimasta, ja sen hedelmät pysyvät heillä hamaan tulevaisuuteen. Käytännössä siis rahan inflaatio oli tulonsiirto kaikilta muilta sille ryhmälle, jolle valtio päätti maksaa rahalla, jota ei siihen asti ollut olemassa.

Kysymys kuuluu, keille todellisessa maailmassa esimerkiksi EKP:n luoma uusi raha (kuten lyhytaikaiset edulliset lainat, joita tehtiin mielivaltaisia määriä subprime-kriisin aikana) menee? Kyllä vain, pankeille, jotka puolestaan osittaisen kassavarantonsa puitteissa luovat itsekin uutta rahaa asiakkailleen lainojen muodossa…

Valtaa pitävät poliitikothan inflaatiosta myös hyötyvät. Sen ansiosta he voivat toteuttaa mielihalujaan ja toteuttaa lempiprojektejaan, ja maksumiehinä ovat keskiluokka ja köyhät ilman että he edes itse sitä tajuavat. Täydellinen rikos todellakin! Tosin keskivertokansanedustaja ei todennäköisesti edes ymmärrä mistä on kyse, vaan todella vilpittömästi uskoo, että rahan määrää joudutaan lisäämään vastauksena hintojen nousulle.

Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa 2.7.08 pohdittiin inflaation syitä ja seurauksia. Kirjoitus toisti erittäin yleisen virheen rinnastaen inflaation ja hintojen nousun toisiinsa, minkä vuoksi myös päätelmät menivät pieleen.

Vaikkakin arkikielessä inflaatiolla tarkoitetaan lähes aina hintojen nousua, klassisessa taloustieteessä se tarkoittaa rahan määrän kasvua. Hintojen nousu puolestaan on välttämätön seuraus inflaatiosta, mikä osaltaan selittää termien sekoittumisen.

Yhden hyödykkeen, kuten öljyn, hinnan nouseminen ei aiheuta yleistä hintojen nousua, ellei siihen vastata lisäämällä rahan määrää keskuspankkien toimesta, yksityisellä lainanotolla tai molemmilla.

Tietysti öljyn kallistuminen nostaa niiden tuotteiden hintoja, joissa öljyn hinta on merkittävä tuotantokustannus, mutta rahan määrän pysyessä vakiona tästä seuraa ainoastaan öljytuotteiden kysynnän heikentyminen (joka aiheuttaa laskupaineita hintaan korjaten tilannetta), vaihtoehtoisten tuotteiden kysynnän lisääntyminen (joka myös aiheuttaa laskupainetta öljyn hintaan) ja/tai (öljyn kysynnän pysyessä ennallaan) muiden tuotteiden kysynnän heikentyminen (joka aiheuttaa laskupaineita niiden hintoihin).

Raaka-aineiden ja hyödykkeiden hintojen muutokset siis ainoastaan ohjaavat kysyntää uudelleen, mikäli rahan määrä ei muutu. Nykyisestä yleisestä hintojen noususta onkin lähes yksinomaan syyttäminen länsimaiden keskuspankkeja rahan määrän lisäämisestä ja hallituksia muista hintoja nostavista toimista, kuten ruoan hintatasoa nostavasta biopolttoainevillityksestä.

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit
Jyväskylä

Blogilukijoille lisäksi oheislukemistona vaikkapa tämä: Commodity Prices and Inflation: What’s the Connection?