Pasi.fi

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Kun viisi vuotta sitten ehdotin vähemmän kuin puoliksi vakavissani kaiken kieltämistä, en arvannut, että joskus ehdottaisin sitä myös hieman enemmän vakavissani.

Erään nettikuvan innoittamana pohdiskelin nimittäin jälleen kerran kannabiksen ja muiden huumeiden laillistamiskysymystä sekä niiden nykystatusta laittomina aineina. En ole aivan varma, miten päädyin tuossa wanhassa kysymyksessä hieman uusille urille, mutta yllätyin hieman itsekin uudesta havainnostani.

Kun kannabiksen nykytilaa miettii tarkemmin, niin ei voi olla huomaamatta, että eihän siinä juurikaan vikaa ole. Ihmiset ostavat ja myyvät sitä, polttelevat ja leipovat muffinseihin, ja niin edelleen. Kauppa käy ja sekä ostajat että myyjät ovat tyytyväisiä, eikä ketään pakoteta mihinkään. Kuulostaa aivan vapaalta markkinataloudelta! Tilanne olisi kerrassaan erinomainen, elleivät valtion korstot ottaisi kiinni, vangitsisi ja sakottaisi satunnaisesti kiinnisaamiaan vapaaehtoisen kaupankäynnin osapuolia.

Kannabiksen laillistamista koskeva keskustelu käy kuitenkin kuumana ja suuri joukko ihmisiä yrittää tosissaan ajaa sen laillistamista. Mutta mitä laillistamisesta sitten seuraisi, ilmeisen valtion korstojen harrastaman pamputtamisen loppumisen lisäksi siis? No tietenkin lisää pamputtamista, joskin eri muodossa.

Laillinen kannabis olisi vahvasti säädeltyä, kuten tupakka, alkoholi ja eri asteisesti kaikki muutkin kaupoista saatavat tuotteet. Vain tietynlainen, vain tietyllä tavalla pakattu, vain tietyissä paikoissa viljelty, vain tietyissä paikoissa myytävä ja vain tiettyjen valmistajien tuottama kannabis kelpaisi lainsäätäjille ja byrokraateille lailliseksi aineeksi.

Lisäksi verotus astuisi mukaan koko tuotanto- ja myyntiketjuun. Yht'äkkiä sekä kannabiksen tuottajat että myyjät olisivat verovelvollisia tuloistaan, puhumattakaan kuluttajahintaan ilmestyvistä valmiste- ja arvonlisäveroista.

Tätäkö kannabiksen laillistamista ajavat oikeasti haluavat? Valinnanvara vähenisi ja tavara kallistuisi, verokarhun ja sääntelystä kicksinsä saavien byrokraattien hieroessa karvaisia käsiään. Lisäksi sääntelyn ulkopuolisten kannabistuotteiden tuottaminen, myyminen ja maahantuonti säilyisi varmasti kiellettynä tai rajoitettuna, aivan kuten tupakan ja alkoholin kohdalla. Ollaanko tässä vapaaehtoisesti tarjoutumassa vaihtamaan yksi paha moneen pienempään?

Kannabiksen nykytila laittomana aineena olisikin kerrassaan täydellinen, jos valtio ei pamputtaisi osallisia. Käräjien kautta tapahtuvan pamputtamisen vaihtaminen sääntelyn ja verotuksen kautta tapahtuvaan pamputtamiseen ei kuitenkaan vähennä pamputtamista vaan lisää sitä. Kannabiksen laillistajat kysyvät siis valtiolta, että voisiko tämä lyödä heitä sata kertaa nyrkillä sen sijaan että löisi kerran pesäpallomailalla.

Itse en tykkää väkivallasta yhtään sen enempää, vaikka se olisi kuinka hienovaraisempaa ja lievempää. Ainoastaan aloitteellinen väkivallattomuus on sivistynyttä. Tästä näkökulmasta looginen vastaus kannabiskysymykseen olisikin kaivautuminen syvemmälle maan alle. Pamputtaminen vähenisi välttämättä, kun osallisia ei saataisi niin paljon kiinni.

Tällä johdannolla pääsemmekin varsinaiseen asiaan. Jos vastustamme kaikkinaista pamputtamista ja väkivaltaa, niin emme voi haluta siirtää pimeillä (vapailla) markkinoilla olevia hyödykkeitä ja palveluita laillisille (säännellyille) markkinoille. Kääntäen on selvää, että vapaat markkinat laajenisivat, jos entistä useampi hyödyke ja palvelu kiellettäisiin. Ergo, kielletään kaikki!

No, kaiken kieltäminen on tietenkin käytännössä mahdotonta. Edes pähkähulluin joukko poliitikoita ei ottaisi asiakseen kieltää vaikkapa leipää ja maitoa, jos kohta veden kieltoa on silloin tällöin eri maissa poliitikkotasoltakin väläytelty. Mutta jotain vikaa järjestelmässä on, kun minkä tahansa hyödykkeen ja palvelun voisi toivoa olevan mieluummin laiton kuin laillinen.

Yksi kieltolakipolitiikan mielenkiintoisimpia lieveilmiöitä on muuten se, että se saa käytännössä yksinään aikaan pimeiden markkinoiden haitallisina pidetyt lieveilmiöt, kuten myyjien (usein järjestäytyneen rikollisuuden) häikäilemättömyyden, selvästi rikollisen toiminnan ja jopa jonkinlaisen käytännön toteutuksen porttiteoriasta.

Syy tähän on yksinkertaisesti se, että jonkin asian ollessa laitonta, turvallisuushakuiset (eli ns. lainkuuliaiset) yrittäjät eivät sille markkinalle lähde, jättäen pelikentän vapaaksi ehkä vähemmän yrittäjähenkisille ja -taitoisille mutta riskinottohalukkaammille laveamman tien kulkijoille. Toisin sanoen, kieltolakipolitiikka on suoraa tukea järjestäytyneelle rikollisuudelle rajatessaan rehelliset ja mahdollisesti kyvykkäämmät yrittäjät pois kilpailusta.

Kaiken kieltäminen voisi muuttaa tätä siinä mielessä, että kaikki yrittäjät olisivat osa pimeitä markkinoita, jolloin heillä ei olisi mitään syytä jättää esimerkiksi kannabiskauppaa järjestäytyneen rikollisuuden käsiin.

Luonnollisesti kaiken kieltäminen johtaisi myös valtion rahoituspohjan tuhoutumiseen ja siten valtion kaatumiseen, jolloin kaikesta tulisikin sallittua. Ei huono sekään.

Erkki Tuomioja (sd.) on tunnetusti sitä mieltä, että "sivistysvaltiossa tuliaseet kuuluvat vain viranomaisten käyttöön". Toisin sanoen, Erkki Tuomiojan mielestä sivistysvaltiossa tuliaseet eivät kuulu yksityisten kansalaisten käyttöön. Jää kuitenkin epäselväksi, ovatko Tuomiojan mielestä sivistysvaltioita sellaiset maat, joissa yksityinen aseenomistus on kielletty. Ryhtymättä veikkaamaan Tuomiojan mielipidettä asiasta, tarkastelkaamme yksityistä aseenomistusta historialliselta ja geopoliittiselta kantilta.

On koko joukko maita, joissa yksityisen aseenomistus on joko ollut tai on nykyisinkin kiellettyä. Yksi tunnetuimmista ja suurimmista on tietenkin edesmennyt Neuvostoliitto, jonka suuri ystävä Erkki Tuomioja on ainakin ennen ollut. Jos oletamme, että Tuomioja piti tai pitää Neuvostoliittoa sivistysvaltiona, tämä voisi tukea veikkausta, että Tuomiojan mielestä yksityisen aseenomistuksen kieltäminen on sivistysvaltion merkki.

Syyriassa yksityisen aseenomistuksen vitsaus on lähestulkoon saatu kitkettyä pois väestöstä, eikä yksityisomisteisia aseita ole kuin 3,9 sataa asukasta kohti (Suomessa 45,7). Vastikään Erkki Tuomioja vastusti äänekkäästi Syyrian Haman kaupungin väkivaltaisuuksia. Ensin luulin, että hän tarkoitti Syyrian armeijan vyörymistä kaupunkiin panssarivaunujen voimalla, mutta saattoiko hän sittenkin tarkoittaa hamalaisten aseellista puolustautumista?

Libyan viranomaisilla on huomattavasti enemmän työsarkaa yksityisen aseenomistuksen hävittämisessä, sillä sataa asukasta kohti aseita on siellä jopa 15,5, joskin 178 maan listalla siellä on vain 40. eniten aseita suhteessa väkilukuun (Suomessa 4. eniten). Joka tapauksessa, nuo tilastot lienevät vanhentuneita, sillä vastahan ranskalaiset pudottivat Libyan kansalaisille sankoin joukoin aseita. Niinpä, aseelliseen puolustautumiseen omaa hallitustaan vastaan. Tuomioja ei tainnut sentään vastustaa ranskalaisten Libyan kansalaisille tekemää aselahjoitusta, vaikka se tulikin yksityiseen käyttöön?

Yhdysvallat, tuo yksityisen aseenomistuksen mekka (88,8 asetta per sata kansalaista), omaa myös oman palansa historiaa sivistyksen vastaisten yksityisaseiden hyötykäytöstä. Vaikka amerikkalaiset siirtokuntalaiset saivatkin vapaussodassaan 1775-1783 Isosta-Britanniasta (omaa laillista hallitustaan vastaan taistelemiseen) apua Ranskalta, Espanjalta ja Alankomailta, olisiko koko rytäkkää edes syntynyt, ellei jokaisella itseään kunnioittavalla siirtokuntalaisella olisi ollut oma ase käytössään? Epäilemättä Tuomioja ei sitä harmittelisi, jos näin olisi päässyt käymään.

Noilta ajoilta on muuten joidenkin Yhdysvaltain osavaltioiden, kuten New Hampshiren, perustuslakeihin periytynyt niin kutsuttu "oikeus vallankumoukseen" -pykälä, joka kuuluu New Hampshiren kohdalla karkeasti suomennettuna näin: "Valtion ollessa perustettu koko yhteiskunnan yhteiseen hyötyyn, suojeluun ja turvallisuuteen, eikä minkään yksityisen edun ajamiseksi tai yhden ihmisen, perheen tai luokan ansioksi; joten milloin tahansa valtion päämäärien vääristyessä ja yleisen vapauden selvästi vaarantuessa, ja kaikkien muiden oikaisukeinojen osoittautuessa tehottomiksi, kansalla on oikeus ja sen pitäisikin uudistaa vanha tai muodostaa uusi valtio. Oppi siitä, ettei mielivaltaista valtaa tai sortoa tulisi vastustaa, on absurdi, nöyristelevä ja tuhoisa ihmiskunnan hyvän ja onnellisuuden kannalta."

Sinänsä ymmärrettävistä syistä edes yksityisen aseenomistuksen hanakimmat puolustajat eivät nykyisin erityisen innokkaasti muistuta siitä, että yksityisaseet ovat valtion viimeinen este käyttää rajatonta mielivaltaa kansalaisiaan kohtaan. Ei muistuteta edes siitä, että yksi kaikkien historiallisten totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä tekoja on riisua kansa aseista. Näin menetteli Stalin 1929 riisuessaan voitosta voittohon marssivan neuvostokansan aseista. Näin menetteli Hitler 1938 Kristalliyön jälkeisenä päivänä riisuessaan juutalaiset aseista. Näin menetteli Mussolini Italiassa. Ja niin edelleen.

Mao Zedong kirjoitti 1938: "Kaikki poliittinen voima tulee aseen piipusta. Kommunistisen puolueen täytyy komentaa kaikkia aseita, jolloin niitä ei koskaan voida käyttää komentamaan puoluetta." Niinpä.

Ei, en väitä, että suomalaisten tarkkuuspistooleilla, kivääreillä ja haulikoilla pysäytettäisiin mielivaltainen, totalitaristinen hallitus, jos sellainen [köh köh] joskus Suomeen tulisi, saati sitten ulkoinen hyökkääjä. Amerikan siirtokuntalaisten kivääreillä näin toki osittain tehtiin, mutta ei vastapuolellakaan vielä silloin ollut paljon kummoisempaa. Siitä huolimatta totalitaristiset hallitukset ovat aina pyrkineet riisumaan kansan aseista. Jo yksin se on merkki siitä, että kansalaisten aseet olisivat valtion mielivallalle ainakin hidaste, jos nyt ei este. Sanooko kenellekään muuten enää mitään nimi Eugen Schauman?

Ja ei, en väitä, että Erkki Tuomioja asevastaisella intoilullaan olisi valmistelemassa Suomeen totalitaristista hallitusta. Hän on todistetusti kannattanut sellaista ainakin joskus ainakin tietyissä muissa maissa, mutta mikään ei todista, että hän kannattaisi sellaista juuri nyt tai lähitulevaisuudessa Suomeen. Jos hänen tavoitteensa kuitenkin sattuisi toteutumaan, se kyllä edesauttaisi sellaisen mahdollista syntymistä.

Ja ei, A. B. Breivikillä ei ollut oikeutta tehdä sitä, mitä hän teki, eikä se liity tähän asiaan mitenkään.

En kannata aseellista toimintaa valtiota vastaan, kuten en mitään muutakaan väkivaltaa, mutta mielestäni sitä vihoviimeistä keinoa ei tule missään tapauksessa viedä kansalta pois.

Kauan sitten, noin vuonna kukka, Donovan lauloi hittinsä Universal Soldier, jonka Hector sittemmin levytti suomeksi nimellä Palkkasoturi. Kuuntelin nuorempana, aatteellisesti joskaan ei vaatteellisesti hipahtavana kautenani usein tuota Donovanin biisiä ja nyt olen löytänyt sen ämpärikokoelmani kätköistä uudelleen. Hieno kappale.

En ole aivan tyytyväinen Hectorin esittämään versioon, joten käännän tähän itse uudelleen tämän kirjoituksen kannalta keskeiset kohdat, välittämättä musiikillisista seikoista.

"Hän on se, joka antaa kehonsa
sodan aseeksi,
ja ilman häntä tämä tappaminen ei voi jatkua."

"Hän on sotilas ja häntä on todella syyttäminen.
Hänen käskynsä eivät enää tule kaukaa,
vaan sieltä ja täältä ja sinulta ja minulta.
Veljet, ettekö näe,
näin emme laita loppua sodalle."

Kuten näemme, Donovan syyttää sodasta ensisijaisesti sotilaita, jotka suostuvat sotimiseen. En kiellä, etteikö sotilaitakin kävisi syyttäminen, kun he eivät kyseenalaista muuhun kuin puolustussotaan annettuja käskyjään.

Todellista syytä sotiin Donovan kuitenkin vain sivuaa lopussa. Siitä annan seuraavaksi puheenvuoron ranskalaiselle tuomarille, diplomaatille ja runoilijalle Étienne de La Boétielle (s. 1530, k. 1563), joka kirjoitti noin vuosina miekka ja kilpi vielä tänäkin päivänä - lähes viisisataa vuotta myöhemmin - lukijoitaan järisyttävän hittinsä Discours de la servitude volontaire (The Politics of Obedience: The Discourse of Voluntary Servitude (PDF); Kuuliaisuuden politiikkaa: Vapaaehtoisesta orjuudesta).

Tässä rahalainaus.

"Te surkeat, viheliäiset ja onnettomat ihmiset ja kansat, päättäväisinä oman onnettomuutenne perässä ja sokeina omalle edullenne! Te annatte riistää itseltänne omien silmienne edessä parhaat osat tuloistanne; peltonne rosvotaan, kotinne ryöstetään, perintökalleutenne viedään pois. Te elätte niin, että ette voi kutsua ainoakaan asiaa omaksenne; ja näyttäisi siltä, että pidätte itseänne onnekkaina, kun saatte lainaksi omaisuutenne, perheenne ja koko elämänne. Kaikki tämä turmio, tämä onnettomuus, tämä rappio, ei lankea niskaanne vieraiden valloittajien toimesta, vaan siltä yhdeltä taholta, jonka te itse teette niin voimakkaaksi kuin se on, jonka puolesta käytte urheasti sotaan, jonka suuruuden edestä ette kieltäydy tarjoamasta omia ruumiitanne kuolemalle. Se yksi, joka teitä näin hallitsee, omaa vain kaksi silmää, vain kaksi kättä, vain yhden kehon, ei yhtään enempää kuin vähäisimmällä ihmisellä kaupungeissanne asuvasta lukemattomasta joukosta; hänellä ei todellakaan ole mitään muuta kuin se valta, jonka te annatte hänelle itsenne tuhoamiseen. Mistä hän on saanut tarpeeksi silmiä teidän vakoilemiseenne, jos te ette anna niitä hänelle itse? Kuinka hänellä on niin paljon käsiä teidän hakkaamiseksenne, ellei hän lainaa niitä teiltä? Kaupunkienne yli marssivat jalat, mistä hän ne saa, elleivät ne ole teidän omianne? Kuinka hänellä on yhtään mitään valtaa yli teidän paitsi teidän kauttanne? Kuinka hän edes uskaltaisi käydä kimppuunne ellette te auttaisi häntä siinä? Mitä hän voisi tehdä teille, ellette te itse juonisi teitä ryöstävän varkaan kanssa, ellette te itse olisi avunantajia teitä tappavalle murhaajalle, jos te ette olisi itsenne pettureita? Te kylvätte viljanne, jotta hän voi ne hävittää, te rakennette ja kalustatte talonne antaaksenne hänelle omaisuutta rosvottavaksi; kasvatatte tyttärenne, jotta hän voi tyydyttää himonsa; koulutatte lapsenne, jotta hän voi antaa heille suurimman tuntemansa etuoikeuden -- johtaa heidät omiin sotiinsa, viedä teurastettaviksi, tehdä heistä ahneutensa palvelijoita ja kostonsa työkaluja; te alistatte kehonne kovaan työhön, jotta hän voi hemmotella itseään mielihyvillään ja kieriskellä likaisissa nautinnoissaan; teette itsestänne heikompia tehdäksenne hänestä voimakkaamman ja vahvemman pitämään itsenne kurissa. Kaikista näistä nöyryytyksistä, joita pellon eläimetkään eivät suostuisi kestämään, te päästäisitte itsenne, ette yrittämällä, ette toimimalla, vaan pelkästään haluamalla olla vapaita. Päättäkää olla palvelematta ketään ja samantien teistä tulee vapaita. En pyydä teitä nostamaan käsiänne tyrannia vastaan kaataaksenne hänet, vaan yksinkertaisesti vain, että ette enää tukisi häntä; sitten voitte nähdä hänet kuten suuren Rodoksen kolossin, jolta on vedetty jalusta alta, kaatumassa oman painonsa alla ja rikkoutumassa pirstaleiksi."

La Boétie kirjoitti diktaattoreista ja tyranneista, mutta hänen oppinsa pätee myös nykyvaltioihin sellaisenaan, jos kohta valtioilla kollektiivisen väkivallan apparaatteina ei ole ensimmäistäkään omaa silmää, kättä tai jalkaa. Häneltä opimme, että todellinen syy sotaan (ja moneen, moneen muuhunkin kamaluuteen) - kuten Donovankin laulussaan uumoili - olemme sinä ja minä.

Diktaattori tai valtio ei pysty mihinkään, ellemme me anna sen tehdä sitä, ellemme me jopa tue sitä teoissaan ja tarjoa sille sen tarvitsemia työkaluja. Vain meitä voi olla syyttäminen sodista, verotuksesta, mielivaltaisista laeista, toisinajattelijoiden vainoamisesta, ynnä muista valtioiden ilkeyksistä. Ja oikeasti, sen pysäyttäminen vaatii todellakin vain sen, että emme yksinkertaisesti enää tue sitä.

Veljet, ettekö näe, että näin me laitamme lopun sodalle?

Olen viime päivinä surullisena ajatellut Norjan äskettäisiä tapahtumia aika paljon. Pahimpien haaskalintujen rynnätessä ajamaan murhenäytelmän varjolla omia poliittisia tavoitteitaan ennen ruumiiden edes kylmettyä kunnolla, olen itse yrittänyt rauhassa miettiä, mikä oikein ajaa ihmisen tällaisiin kammottaviin tekoihin.

Nyt pölyn jo hieman laskeutuessa uskaltaudun käsittelemään asian valossa omia poliittisia (tai pikemminkin epäpoliittisia) tavoitteitani, sillä syitä ei välttämättä tarvitse etsiä kovin kaukaa.

Kun olemme lapsia, vanhempamme (sekä opettajamme) opettavat meille sekä tarkoituksella että tahtomattaan paljon elämästä, maailmasta sekä oikeasta ja väärästä. Lähes kaikkien vanhempien opetussuunnitelmaan kuuluu muun muassa se, että toisia lapsia ja ihmisiä kohtaan ei saa tehdä tiettyjä asioita, kuten lyödä, potkia, varastaa, huijata tai komennella. Me kaikki osaamme jatkaa tuota listaa. Uskon, että myös Anders Behring Breivikin vanhemmat (tai ainakin äiti) ovat opettaneet hänelle näitä asioita lapsena.

Sen sijaan, kun kasvamme isommiksi ja meistä tulee nuoria ja aikuisia, opetukset alkavat muuttua. Meille opetetaan, ettemme saa tehdä monia muitakaan asioita. Ei aina siksi, että niistä olisi muille haittaa, vaan koska joidenkin muiden mielestä sellaisten asioiden tekeminen ei ole hyväksi tekijälle itselleen, jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteille tai jopa jonkun mielikuvitusolennon mielipiteelle meistä. Meille opetetaan, että tietyissä asioissa emme saa päättää itse, mikä meille itsellemme on hyväksi ja mikä ei. Meille opetetaan, että jos emme tottele näitä rajoituksia, meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita.

Meille myös opetetaan, että kaikki, mitä omistamme ja mitä työllämme ansaitsemme, kuuluu meille, paitsi tietenkin se osuus, joka meiltä otetaan pois käytettäväksi julkisiin palveluihin ja annettavaksi muille; täysin riippumatta siitä käytämmekö tai tarvitsemmeko niitä palveluita tai tunnemmeko edes niitä, joille osa ansioistamme annetaan. Lisäksi meille opetetaan, että ostaessamme mitä tahansa tuolla jäljelle jäävällä omalla omaisuudellamme, osa tuotteen tai palvelun hinnasta otetaan niin ikään tuohon samaan yhteiseen kassaan. Ystävällisesti meille opetetaan, että jos emme halua osallistua yhteiseen kassaan ja yritämme jotenkin estää tai kiertää tuon kolehdin toimitusta osaltamme, niin meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita. Vaihtoehtoisesti meitä vähemmän ystävällisesti neuvotaan muuttamaan muualle, osallistumaan johonkin toiseen yhteiseen kassaan.

Lapsina meille opetettiin, että väkivalta ja varastaminen on väärin, eikä sitä saa tehdä. Nuorina ja aikuisina meille sitten opetetaankin, että väkivalta ja varastaminen on oikein, kunhan se tapahtuu yhteisen hyvän nimissä.

Yhteinen hyvä on kuitenkin perinteisesti rajattu valtioiden - usein kansallisvaltioiden - sisälle. Yhteinen hyvä vallitsee vain valtion kansalaisten kesken, olivat he itse sitä mieltä tai eivät. Yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolelta lähtien varsinkin Euroopan maissa onkin nostatettu kansallistunnetta ja luotu yhteenkuuluvuuden tunnetta eriasteisten nationalismin tulkintojen kautta. Vasta viime aikoina yhteisvastuuta on yritetty ulottaa kunnolla koskemaan muiden maiden kansalaisia, mutta sitäkin lähinnä silloin, kun he pakenevat omasta maastaan. Silti, rajoista välittämättä, me kaikki olemme ihan samanlaisia ihmisiä.

Anders Behring Breivik uskoi toimivansa yhteisen hyvän nimissä. Ei kaikkien ihmisten yhteisen hyvän, vaan Norjan kristityn kansan ja muiden Euroopan kristittyjen kansojen yhteisen hyvän. Vaikka mikään ei poista vastuuta näistä hirmuteoista Breivikiltä itseltään, niin hänen reaktionsa hänen itse tulkitsemaansa yhteiseen hyvään kohdistuvaan uhkaan on luonnollinen seuraus hänen lähes koko ikänsä yhteiskunnalta saamistaan opetuksista.

Meidän kaikkien vanhemmat olivat oikeassa opettaessaan meille, että väkivalta (ja varastaminen, jne.) on väärin. Ei poikkeuksia. Miksi me vanhemmiten luovumme tästä elämää kunnioittavasta ohjenuorasta? 

Anders Behring Breivik teki väärin, siitä ei ole epäilystäkään. Muserrun ajatellessani hänen nuoria uhrejaan ja heidän läheistensä tuskaa. Mikään mahti maailmassa ei korjaa sitä vääryyttä, johon hän syyllistyi.

Mutta myös me kaikki muut teemme väärin, joka ainoa päivä. Me hyväksymme sen - ja monet meistä jopa kannustavat siihen - että toistemme elämää rajoitetaan aiheettomasti, että otamme toisiltamme rahaa antaaksemme sitä johonkin omasta mielestämme tärkeämpään tarkoitukseen, ja että teemme kaiken tämän uhkaamalla toisiamme väkivallalla, lisäryöstämisellä ja vangitsemisella, jos he eivät alistu tahtoomme. Joka päivä me näytämme toisillemme ja koko maailmalle, myös lapsillemme, että toisia saakin lyödä, hakata, varastaa, huijata ja komennella, kunhan jokin mielivaltainen ehto täyttyy.

Se, jos mikä, saa minut surulliseksi. On sinänsä ironista, joskaan ei mitenkään oikeuttavaa, että Breivikin kohteikseen valitsemat sosialidemokraatit ovat tämän periaatteen suurimpia puolestapuhujia. Erityisesti sosialidemokraattien, joita Suomessa edustaa jo mainitsemani Erkki Tuomiojan lisäksi kaikki eduskuntapuolueet näiden väristä välittämättä, mielestä on oikein ottaa yksiltä toisille annettavaksi, rajoittaa muiden valintoja ja uhata kaikkia väkivallalla, elleivät alistu sääntöihin vapaaehtoisesti. Nytkin Tuomioja muiden muassa käyttää Breivikin tekoja perusteluna erinäisille muiden ihmisten valintojen lisärajoituksille.

Silti Breivikin tekojen jälkeen tapahtuman toiseksi (jos kohta hyvin suurella marginaalilla) hirvittävin yksityiskohta oli se, että Utöyan saarella ylipäätään järjestettiin lasten ja nuorten sosialidemokraattinen leiri. Siis jo lapsille opetettiin oikean ja väärän valheellista subjektiivista luonnetta! Se ei enää paljon eroa palestiinalaisten harjoittamasta lasten aivopesusta uskomaan, että Israel on pieni saatana ja Yhdysvallat suuri sellainen, ja joita vastaan on oikein hyökätä. Kuka lähettää lapsensa tuollaiselle leirille?

Meidän kaikkien väkivaltaisen pakkovallan ilmentymä on valtio. Jotkut saattavat väittää, että Breivik hyökkäsi valtiota vastaan, mutta ei hän niin tehnyt. Valtio on ajatus, idea. Sitä ajavat ihmiset tai sen nimissä olevat rakennukset eivät ole valtio, eikä niitä vastaan hyökkääminen tee valtiolle mitään muuta kuin korkeintaan vahvistaa sitä.

Nykyisellä kurssillamme tämä teko oli odotettavissa ja niitä tulee tulemaan lisää. Enkä tarkoita poliittista suuntaa, vaan sitä, että poliittisesta suunnastamme riippumatta hyväksymme yhteisen hyvän nimissä tapahtuvan väkivallan joka päivä toimiessamme itse siten valtion kautta. Riittää, että joku kokee yhteisen hyvän eri tavalla kuin me muut.

Emme voi estää näitä tekoja, ellemme luovu väkivallasta kokonaan. Meidän on luovuttava toistemme kurittamisesta siksi, että he eivät vastaa jotain mielivaltaista mielikuvaamme oikeasta ihmisyydestä, ja toistemme ryöstämisestä siksi, että heillä sattuu menemään paremmin kuin jollain muulla. Meidän on luovuttava valtiosta, joka on työkalumme tämän yhteisen hyvän sorron toteuttamiseen ja opettamiseen.

En pidätä hengitystäni sitä odotellessa. Sen sijaan suren Breivikin uhrien ohella kaikkia valtioiden sodissaan ja sorroissaan aikaansaamia uhreja sekä seuraavienkin hirmutekojen uhreja. Hirmutekojen, jotka olisivat estettävissä, jos vain ihan aikuisten oikeasti ottaisimme opiksemme lapsuutemme opetuksista. Ja teillä, rakkaat sosialidemokraatit, on kätenne näiden uhrien veressä. Nämä tekijät toteuttavat teidän oppejanne. Nukkukaa hyvin.

Kuinka edes kehtaamme opettaa lapsillemme, että väkivalta ja varastaminen on väärin, kun teemme niitä itse joka päivä?