Pasi.fi

Viime viikolla hallitus esitti eduskunnalle muutoksia eduskuntavaalien vaalijärjestelmään. Jos hallituksen esitykset menevät eduskunnassa läpi (ja miksi eivät menisi), ensi keväänä eduskuntavaalit käydään vasta huhtikuussa. Samalla ne ovat käytännössä viimeiset eduskuntavaalit, joissa uusilla puolueilla on mahdollisuus nousta eduskuntaan, sillä vuoden 2015 vaaleissa otetaan käyttöön muun muassa 3% maanlaajuinen äänikynnys. Siksi ensi kevään eduskuntavaaleista muodostuu viimeinen taisto.

Vaalijärjestelmän muutosta kuitenkin markkinoidaan kansalle pienten puolueiden etuna, esimerkiksi Yle uutisoi viime torstaina, että ”Vaalijärjestelmä uudistuu pienten puolueiden eduksi”. Pienillä puolueilla tässä tarkoitetaan kuitenkin pieniä eduskuntapuolueita, joista Suomen laaja puoluekenttä huomioiden voitaisiin paremminkin puhua keskikokoisina puolueina. Joka tapauksessa, viime vaalien tulokseen uudistus olisi vaikuttanut siten, että suuret puolueet olisivat menettäneet muutaman paikan kukin ja keskikokoiset olisivat saaneet muutaman paikan kukin lisää. Esimerkiksi hallituspohjaan muutokset eivät olisi viime vaalien tuloksessa vaikuttaneet juuri mitenkään, sillä nykyisten hallituspuolueiden paikkaluku olisi pudonnut 126:sta 120:een.

”Pienten” puolueiden edusta puhuminen on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, että eduskuntapuolueilla ei käytännössä ole mitään eroa keskenään poliittisesti. Kaikki ne kuvittelevat tietävänsä kansalaisten (ja muunkin maailman) asiat paremmin kuin asianosaiset itse. Voidaan puhua ainoastaan sävyeroista, jokaisella puolueella on hieman oma linjansa, mutta lähtökohta on kaikilla sama: heidän täytyy päättää ihmisten asioista, koska he mielestään tietävät paremmin kuin me kansalaiset itse.

Lisäksi nykypolitiikan aatteettomuus ja kaikille kaikkea -ajattelutapa on johtanut siihen, että eduskuntapuolueiden sisäinen vaihtelu on jopa suurempaa kuin niiden väliset sävyerot. Jokaisesta puolueesta löytyy jokaiselle äänestäjälle jotakin, mutta suuret linjat ja omaa elämää koskevat päätökset ovat nykyisin äänestäjien ulottumattomissa.

Kuten oheinen taulukko osoittaa, ainoana suomalaisena poliittisena liikkeenä Liberaalit poikkeavat tästä valtavirran kaikkia kosiskelevasta yltiömäisen konsensushakuisesta politiikasta. Liberaalit uskovat ihmisten itsensä olevan parhaita oman elämänsä asiantuntijoita. Liberaalien mielestä mahdollisimman paljon ihmisten omaa elämää koskevaa valtaa ja päätöksentekoa tulee olla heidän itsensä käsissä. Liberaalit eivät jaa muiden puolueiden suuruudenhullua harhakuvitelmaa siitä, että luulisivat omien valintojensa olevan parhaita kaikille muillekin, vaan kannattavat mahdollisimman laajaa valinnanvapautta kaikille kansalaisille.

Käytännössä Liberaalien täysin erilainen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että sekä valtion että kuntien menoja on leikattava ja vastaavasti myös verotusta. Tämä on toki tehtävä maltillisesti, aiheuttamatta kenellekään julkisesta sektorista täysin riippuvaiselle aiheettomia kärsimyksiä. Liberaalien tavoiteohjelma on hyvä lähestymistapa tämän ongelman purkamiseen, sillä se pyrkii säästöihin ensisijaisesti muun muassa yksinkertaistamalla ja keventämällä byrokratiaa, joustavoittamalla työmarkkinoita, lisäämällä kansalaisten valinnanvapautta ja mahdollistamalla yksityisyrittäjyyden kasvun. Nykypuolueethan väristä riippumatta saavat aikaan ainoastaan byrokratian moninkertaistumista, työmarkkinoiden jäykkyyttä, valinnanvapauden rajauksia ja yrittäjien polkemista maanrakoon.

Mutta kuten sanottua, vuoden 2015 vaaleissa uusilla puolueilla ei ole enää mitään käytännön mahdollisuuksia nousta tyhjistä yli 3% valtakunnallisen äänikynnyksen. Siksi reilun vuoden päästä koittavat vuoden 2011 eduskuntavaalit ovat viimeinen tilaisuus nostaa liberalismi takaisin osaksi poliittista keskustelua. Se ei tule olemaan helppoa, sillä nykyisin Liberaalit eivät ole edes puoluerekisterissä.

Tilanteen edesauttamiseksi omalta osaltani ilmoitan ryhtyväni Liberaalien ehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos ja kun Liberaalit ovat silloin puoluerekisterissä. Olen täysin tietoinen siitä, että valituksi tuleminen on vielä suuremman työn takana ja vielä epätodennäköisempää kuin Liberaalien nousu puoluerekisteriin. Mutta tämä on oikeasti viimeinen tilaisuus — viimeinen taisto — joten nyt on pakko vielä kerran yrittää.

Kukaan ei kuitenkaan pysty tällaiseen urakkaan yksin, eikä tässä nyt täysin yksin ollakaan, moni muukin tekee töitä mm. puoluerekisteriin pääsyn eteen. Mutta tarvitsen omaankin urakkaani tukea. Siksi toivonkin, että ensinnäkin mahdollisimman moni liittyy Facebook-tukisivulleni, jonka kautta tulen välittämään tietoa ja organisoimaan kampanjaa seuraavan vuoden aikana. Jos et käytä Facebookia, lähetä minulle sähköpostia (pasi @ pasi piste fi), niin pidän sinut juonessa mukana sähköpostitse.

Toisekseen, kannattajakorttikampanja tarvitsee edelleen apua. Sivulta puolueeksi.liberaalit.fi voit tulostaa esitäytettyjä (ja tyhjiäkin!) kortteja, jotka voi palauttaa Liberaaleille ilman postimaksua. Huomaa, että kannattajakortin täyttäminen ei sido sinua mihinkään eikä edellytä edes varsinaisesti Liberaalien kannattamista — keräystapahtumissammekin moni on täyttänyt kortin vain vastustaakseen valtapuolueita tai kannattaakseen puoluekentän moninaisuutta. Jos et omaa tulostinta, ota yhteyttä sähköpostilla (pasi @ pasi piste fi), voimme ehkä toimittaa kortteja täytettäväksi postitse tai henkilökohtaisesti, riippuen sijainnistasi.

En varsinaisesti kerää vielä rahallista tukea, mutta jos joku haluaa sillä tavoin auttaa, vanha vaalitilini on edelleen olemassa: Tapiola 363630-03956240. Tässä vaiheessa mahdolliset lahjoitukset kuluisivat lähinnä postimaksuihin ja tulostuskuluihin.

Viimeiseen taistoon on enää reilu vuosi aikaa. En tiedä osaanko tarpeeksi painottaa tämän tärkeyttä, mutta nyt on pistettävä kaikki peliin. Muussa tapauksessa tulevaisuutemme ei ole enää meidän käsissämme, vaan jatkuvasti itselleen lisää valtaa haalivan ja poliittista kilpailua rajoittavan poliittisen eliitin vallassa. Historia on jo näyttänyt, mihin se tie on joka ainoa kerta johtanut. On aika kääntää suunta.

Kauppalehden mukaan Paperiliiton Ahonen varovaisesti tukee AKT-laisten ahtaajien lakkoa, koska nämä tavoittelevat muutosturvaa, jollainen kelpaisi paperimiehillekin. Ahtaajille pitäisi saada vaatimattomasti vuoden palkka erorahana, ei sen enempää. Varmasti kelpaisi itse kullekin, mutta katsotaanpa silti, mitä muualla maailmalla on muutosturvasta seurannut. Yksi maailman menestyneimmistä ammattiliitoista on epäilemättä yhdysvaltalainen United Auto Workers (UAW) eli Yhtyneet autotyöläiset.

UAW sai jo vuonna 1987 sovittua muutosturvasta amerikkalaisten autonvalmistajien kanssa. Tämä siis aikana, jolloin nousukausi oli huipussaan ja Fordit, GM:t ja Chryslerit menivät helposti kaupaksi. Tämä oli epäilemättä erityisen helppo saavutus, sillä Yhdysvalloissa ammattiliitot voivat kieltää liittoon kuulumattomia työskentelemästä samoissa tehtaissa (ks. ”union shop”).

Joka tapauksessa, UAW:n saavuttama sopimus oli huippuluokkaa: jos työntekijä irtisanottiin autotehtaasta, työnantaja velvoitettiin maksamaan julkisen työttömyyskorvauksen päälle lisää niin että 48 viikon ajan irtisanottu sai 100% saman verran korvausta kuin hänen palkkansa oli ollut. Käytännössä siis sama kuin AKT:n vaatima vuoden palkan kokoinen eroraha, joskin UAW:n duunarit eivät saaneet mitään kertakorvausta. Mutta ei tässä vielä kaikki! Jos duunari ei ollut työllistynyt tuon 48 viikon aikana (ja miksi olisi…), työnantaja oli velvollinen palkkaamaan hänet takaisin ”työpankkiin”, jossa irtisanottu saattoi odotella työllistymistä vaivaisella 95% palkalla. Tästä työpankista UAW on tosin alkanut viime vuonna joustamaan liittovaltion autotehtaille maksamien miljarditukien edellyttämänä.

Mutta miksiköhän liittovaltio (eli amerikkalaiset veronmaksajat) ylipäätään joutuivatkaan maksamaan moneen otteeseen miljardeja ja taas miljardeja dollareita yhdysvaltalaisille autonvalmistajille, jotta nämä eivät kaatuisi? No, mietitäänpä. Esimerkiksi vuonna 2008 maailman kaksi suurinta autonvalmistajaa, General Motors ja Toyota myivät molemmat 9,37 miljoonaa uutta autoa. Aika huikeita määriä, joten liikevoittokin on varmaan sen mukainen, eikö vain?

No ei. Siinä missä Toyota teki 17,1 miljardia dollaria voittoa, General Motors teki 38,7 miljardia dollaria tappiota. Toyota siis nettosi noin 1800 dollaria per myyty auto ja GM otti takkiin 4100 dollaria jokaisesta myydystä autosta! Käsittämätöntä, eikö vain?

No ei. Jos vertaamme GM:n ja Toyotan Yhdysvalloissa sijaitsevia autotehtaita, huomaamme, että GM:n UAW:iin kuuluvat työntekijät saavat 28 dollarin tuntipalkkaa, kun taas Toyotan UAW:iin kuulumattomat työntekijät saavat 26 dollarin tuntipalkkaa. Palkkaero ei ole kamalan suuri, mutta etuisuuksien ero on sitäkin suurempi: erilaisten etuisuuksien kanssa GM:n duunareiden tuntiansio kohoaa 73 dollariin tunnilta, kun toyotalaisten kokonaisansio on vain 44 dollaria tunnilta.

Ansioiden ero on edelleen ”vain” 29 dollaria tunnissa, ei kai sellainen nyt mitään firmaa vielä kaada, eihän? Siinähän vain annetaan se lisäarvo tekijälleen, eikö niin? Entäpä sitten, jos irtisanotuille eli työtä tekemättömille pitää maksaa 95% tuosta ansiosta (niin, etuisuudetkin, terveydenhuoltoineen kaikkineen!) eli reilut 69 dollaria tunnilta mahdollisesti jopa vuosien ajan, jos nämä eivät satu työllistymään muualle?

Toivottavasti viimeistään tässä vaiheessa pienet rattaat alkavat raksuttaa pahimpienkin kotimaisten ay-jäärien mielissä… Jopa UAW:n pitkäaikaisen johtajan, sosialisti Walter P. Reutherin (1907-1970) tiedetään sanoneen, että ”Entistä enemmän palkkaa entistä vähemmästä työstä johtaa varmaan umpikujaan.”

Muutosturva on varma tapa tuhota suomalaisen teollisuuden viimeisetkin kilpailukyvyn rippeet, eikä se turvakaan kovin vahva ole, jos ja kun siihen velvoitetut yritykset menevät konkurssiin. Ahtaajat — kuten paperimiehetkin ja muut vastaavat usein — sahaavat lakkoilemalla vain omaa oksaansa, ja jos he vieläpä onnistuvat muutosturvatavoitteissaan, he onnistuvat jopa sahaamaan sen oksan poikki.

Ammattiliitoilla voisi olla paljon tarjottavaa sekä työntekijöille että työnantajille. Valitettavasti hyvä asia on pilattu täysin antamalla ammattiliitoille (sekä työnantajaliitoille!) erityisoikeuksia tehdä yleissitovia työehtosopimuksia. Työehtosopimusten tulisi koskea vain ja ainoastaan sopijaosapuolia, ei muita yrityksiä eikä muita työntekijöitä. Ammattiliittojen avulla olisi esimerkiksi mahdollista tehokkaasti valmistella sopimusluonnoksia ilman että jokaisen työntekijän ja työnantajan tarvitsee neuvotella aina aivan kaikesta itse.

Työehtosopimusten yleissitovuus sen sijaan on tehnyt suomalaisista työmarkkinoista työnantajien ja työntekijöiden vastakkainasettelun taistelukentän, jäykistänyt työmarkkinoita ja aiheuttanut osaltaan mittavaa työttömyyttä. Yleissitova muutosturva tulee toteutuessaan pahentamaan tätä tilannetta ja sen seuraukset tavallisille ihmisille tulevat olemaan katastrofaaliset. Ay-pamput Räty ja Ahonen mukaanlukien, poliittisesti eliitistä puhumattakaan, tosin sen kuin porskuttavat, eihän heillä henkilökohtaisesti mitään hätää ole eikä tule olemaan. Omaa etua siellä ajetaan meidän muiden kustannuksella.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat yleissitovien työehtosopimusten kannalla. Ns. porvaripuolue Kokoomuskin vastustaa vain yleissitovuuden laajentamista, ei yleissitovuutta sinänsä. Suomalaisista poliittisista liikkeistä Liberaalit on ainoa, joka tavoiteohjelmassaan vaatii yleissitovuuden poistamista ja puolustaa yksilöiden sopimusvapautta.

Tutustu Liberaaleihin netissä, Facebookissa, YouTubessa tai vaikkapa Irc-galleriassa. Jos et ihan vielä halua liittyä Liberaalien jäseneksi, käy ainakin täyttämässä Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi. Se ei maksa mitään eikä sido sinua mihinkään, ainoastaan auttaa Liberaaleja pääsemään puoluerekisteriin ja saamaan ääntään kuuluviin.

Vapautemme — myös työvapautemme — avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Pyrkimys omistusasumisen verotuksen kiristämiseen on ilmeisen kova, sillä nyt alivaltiosihteeri Hetemäen verotyöryhmän lisäksi jo toinen taho eli Valtion taloudellinen tutkimuslaitos esittää niin sanotun asuntotulon verottamista, pitäen sitä asuntoverotuksen kehittämisen ideaalimallina. Asuntotulolla siis tarkoitetaan sitä ”säästöä”, jonka ihminen saa asuessaan omassa asunnossa vuokra-asunnon sijasta.

”Asuntotulon” verottamisen mielettömyys tulee ilmiselväksi, kun verrataan sitä sen johdonmukaisiin vastineisiin. Ihminen saa ”säästöä” esimerkiksi syömällä kotona ravintoloiden sijasta, siivoamalla itse kotinsa palkatun siivoojan sijasta, hoitamalla itse lapsiaan perhepäivähoitajan tai päiväkodin sijasta, ja niin edelleen. Pitäisikö nämä kaikki ja muut vastaavat johdonmukaisesti saattaa verolle? No ei todellakaan, eikä pidä ”asuntotuloakaan”.

Itse asiassa joskus ajattelin kirjoittaa parodian siitä, kuinka työttömyys ratkaistaisiin verottamalla kaikkea ihmisten omatoimista tekemistä. Luulin jo sen kirjoittaneenikin, mutta en ainakaan nyt löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Ideana kuitenkin oli se, että esimerkiksi kodin siivoamisesta itse pitäisi maksaa valtiolle ne vastaavat työn sivukulut, jotka siivoojan palkkaamisesta olisi pitänyt maksaa. Nehän ovat tietyllä tavalla ajateltuna valtion täysin ansaittuja (heh heh) tuloja, joita tavallisella ihmisellä ei ole oikeutta kiertää tekemällä asioita itse työvoiman palkkaamisen sijasta.

Tällä kertaa vastaavaa ideaa ajavat siis ihan oikeat tutkijat ja virkamiehet, joten parodiahorisontti on ylitetty. Taisin tarkemmin ajatellen pitää tuota parodiaani liian vaarallisena julkisesti esitettäväksi, jokuhan saattaisi ottaa sen tosissaan. Nyt siitä ei enää ole pelkoa.

On muuten huomattava, että ”asuntotulolla” on oikeasti myös kustannuksia, nimittäin vaihtoehtoiskustannuksia: asumalla omistusasunnossaan ihminen ”menettää” ne tulot, jotka hän saisi asuntonsa antamisesta vuokralle. Yleisen tukipolitiikan ja asuntotulologiikan johdannaisena olisi varmaankin asianmukaista korvata omistusasujille nämä menetetyt tulot…

Asumisen verotuksessa on toki kehitettävää, siitä ei päästä mihinkään. Esimerkiksi edellä mainittujen tutkijoiden toinen vaihtoehtomalli heidän ideaalimallilleen sisältää asuntolainojen korkovähennyksen poiston. Tämä olisi ihan asiallinen muutos, sillä vaikka verovähennykset ovat lähtökohtaisesti hyvä juttu, korkovähennyksessä on kysymys omistusasumisen tukemisesta, joka paitsi siirtyi omistusasuntojen hintoihin hyvin nopeasti, myös vääristää markkinoita ja kannustaa omistusasumiseen niissäkin tilanteissa, joissa vuokralla asuminen olisi muuten järkevämpää. Sama tietysti koskee muitakin vastaavia tukia, mutta korkovähennyksen poistaminen olisi varmaankin helpointa ja nopeimmin toteutettavissa. Verotusta kokonaisuudessaan on toki leikattava, eli korkovähennyksen poistaminen ei saa olla keino kiristää kokonaisveroastetta.

Järkevintä verotus- ja asumispolitiikkaa ajaa Suomen poliittisista liikkeistä Liberaalit ry. Lue Liberaalien tavoiteohjelma ja täytä kannattajakortti verkossa, jotta Liberaalit voivat asettaa ehdokkaita seuraavissa eduskuntavaaleissa ja ajaa ohjelmansa mukaista edistyksellistä politiikkaa.

[Päivitys 14:34: Yllä viittaamani aiempi kirjoitukseni oli tietenkin Työllistäminen kannattavammaksi. Kiitokset sen löytäneelle Juusolle! Jokohan sitä on tullut blogattua liikaa, kun ei enää löydä omia kirjoituksiaan…]

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Hyvinkään suunnitelmista yleiskaavamuutokseksi, jonka seurauksena Rääkänpään 80 omakotitalon pientaloalue muuttuisi kerrostaloalueeksi. Yleiskaava-arkkitehti Seppo Itkoselta saamani tiedon mukaan kahdeksan näistä tonteista on kaupungin vuokratontteja, loput ovat yksityisomistuksessa, jos nyt yksityisomistuksesta voidaan ylipäätään puhua, sillä (yleensä täysin hyödytöntä) valitusoikeutta lukuunottamatta tonttien omistajilla ei ole todellista sananvaltaa omaisuutensa suhteen. Yleiskaavamuutoksen myötä kunta pakkolunastaa tontit ja rakennukset sopivaksi katsomallaan hinnalla, riippumatta ”omistajien” tahdosta.

Tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, että Suomessa ei todellisuudessa tunneta yksityisomaisuutta tai itsemääräämisoikeutta lainkaan. Ihmiset kuvittelevat omistavansa taloja, tontteja, aseita tai muuta omaisuutta, mutta oikeasti ne ovat vain lainassa valtiolta, joka pystyy tekemään niillä mitä tahansa milloin tahansa. Riittää kun poliitikko tai virkamies vetoaa epämääräisesti yleiseen etuun ja yksilö saa luvan väistyä. Ja jos ei väisty, virkavalta käy toimeen. Pakkolunastus ei toki ole sinänsä mikään uusi asia, mutta harvoin sitä on taidettu käyttää kokonaisiin asuinalueisiin.

Täysin samaan kategoriaan kuuluvat alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotyöryhmän pohdinnat ”asuntotulon” verottamisesta. Asuntotulohan tarkoittaa sitä laskennallista hyötyä, joka muodostuu ihmisen ”[oikeudesta] asua omistusasunnossaan ilmaiseksi”. Eliitin juoksupoika Hetemäki oli toki siinä oikeassa, että ”tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle”. Vai että oikein ”tavalliset” ihmiset…

Nyky-Suomessa sinä et omista omaisuuttasi, etkä edes itseäsi. Sinä toki saat hallita jotain omaisuutta ja jollain tavoin määrätä elämästäsi, mutta vain ja ainoastaan siinä määrin ja niin kauan kuin se on Valtion ja sitä johtavan Eliitin etujen mukaista. Eikö tämä pelota ketään? Eikö ole päivänselvää, että kun yksilönoikeuksia omaisuuteensa ja itseensä ei kunnioiteta enää edes tämän vertaa, mikään ei enää estä vielä pahempia yksilönoikeuksien loukkauksia?

Mikään nykyisistä eduskuntapuolueista ei näe tässä mitään ongelmaa. Yksikään nykyinen vallanpitäjä ei kyseenalaista valtion ylivertaista oikeutta yksilöihin nähden. Yksilö on Suomen ja maailman pienin sekä sorretuin vähemmistö. Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa vain Liberaalit johdonmukaisesti puolustavat yksilönoikeuksia.

Jos sinuakin pelottaa, älä jää toimettomaksi. Ainoa asia mikä riittää pahojen ihmisten voittoon on se, että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi osoitteessa liberaalit.fi, josta löytyy myös tietoa tapahtumistamme, tai puoluepoliittisesti sitoutumattoman Liberaalimafian tapaamisissa, joissa on usein monia Liberaaleja paikalla. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Kannattajakortteja voi täyttää livenä myös huomenna lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16, jonka jälkeen klo 18:30 mennessä siirrymme ravintola Ali Babaan aloittelemaan illanviettoa… Tervetuloa mukaan!

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Hyvinkään tilanne on muuten kuin suoraan oppikirjasta. Lue Jonathan Gulliblen seikkailujen 7. luku: Parhaat suunnitelmat. Kuvaus on hämmästyttävän tarkka. Ilman tuon luvun olemassaoloa olisin yrittänyt kirjoittaa samat asiat tänne, mutta paljon kehnommin, joten se tosiaan kannattaa lukea. Teksti ei ole edes kovin pitkä.

PS. Muista myös CIEL:in tänään suomeksi julkaisema Päivittäinen tarkastuslista vapaudelle. Tästä blogauksesta tulee minulle heti yksi rasti…

Koska usein kirjoitan yksilönvapaudesta ja paheksun sen rajoituksia ja loukkauksia nyky-yhteiskunnassa, on tietysti aiheellista pohtia myös sitä, voiko yksilö itse vapaaehtoisesti rajoittaa vapauksiaan, kuten eräs lukija sähköpostitse minulta kysyi. Vastaus on tietysti selvä, totta kai voi. Yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus rajoittaa vapauttaan.

Tarkemmin ajatellenhan hyvin suuri osa ihmisten nykyisinkin vapaaehtoisesti tekemistä sopimuksista on jonkinlaisia omien vapauksien rajoituksia. Esimerkiksi työsopimus sitoo tekemään sovitun määrän työnantajan osoittamia töitä tietyssä ajassa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta. Lisäksi työsopimuksessa sitoudutaan siihen, ettei pois voi lähteä milloin tahansa, vaan vähintään irtisanomisajan (usein 2-4 viikkoa) verran on oltava töissä sen jälkeen, kun ilmoittaa lähtöhaluistaan. Myös nykyään melko tavalliset salassapitosopimukset ovat vapaaehtoisia yksilön sananvapauden rajoituksia.

Sopimusvapauden puitteissa yksilöt voivat sitoutua millaisiin sopimuksiin tahansa, niin kauan kuin sopimusten kaikki osapuolet ovat mukana täysin vapaaehtoisesti. Tosin uskoisin, että osa liberaaleista (käsite on kuitenkin aika laaja) kannattaa jonkinlaisia rajoituksia sopimusvapaudelle, esimerkiksi kaikki eivät välttämättä sallisi yksilölle oikeutta myydä itseään orjaksi, mikä periaatteessa olisi täydellisen itsemääräämisoikeuden ja sopimusvapauden puitteissa ihan mahdollinen vaihtoehto.

Oman näkemykseni mukaan tuollainenkin omien vapauksien rajoittaminen pitäisi olla täysin sallittua, siis että valtiolla / muilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta kieltää yksilöltä sellaistakaan valintaa, vaikka se voisikin olla yksilölle itselleen haitallinen. Suostuttelu ja valistus ovat sellaisia muilla ihmisillä käytössään olevia liberalismin mukaisia keinoja, joilla he voivat pyrkiä ehkäisemään yksilöitä tekemästä itselleen haitallisia valintoja.

Sen lisäksi, että yksilö saa rajoittaa omia vapauksiaan täysin vapaasti, yksilön tulee saada tehdä itselleen mitä tahansa, kuten käyttää huumeita, olla käyttämättä turvavyötä tai pyöräilykypärää tai harjoittaa prostituutiota. Minkä tahansa teon, josta syntyy haittaa vain tekijälle itselleen, tulisi olla sallittu (tai paremmin sanoen, muilla ei pitäisi olla oikeutta puuttua sellaisiin tekoihin), ellei yksilö ole aiemmin sitoutunut johonkin tai joihinkin sopimuksiin, jotka tämän estävät. Tietenkään esimerkiksi huumeidenkäyttö ei ole mikään oikeutus tai lieventävä asianhaara tehdä rikoksia muita kohtaan.

Ajatus siitä, että yksilö ei saisi tehdä itselleen haittaa, juontuu tietenkin sosiaalivaltion käsityksestä, jonka mukaan kansalaiset ovat kutakuinkin valtion omaisuutta tai ainakin heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan säilyä työkykyisenä ja veroja maksavana mahdollisimman pitkään. Tätä perustellaan usein sillä, että valtio on niin ja niin paljon heille jo tarjonnut, kuten kustantanut heidän synnytyksensä, koulutuksensa, terveydenhuoltonsa ja niin edelleen.

Vauvoilla ja lapsilla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, eivät he itse voi valita syntyvätkö valtion verovaroilla rahoittamissa sairaaloissa vai jossain muualla, ja niin edelleen. Todellisuudessa kaikki alaikäisten saamat tuet ovat heidän vanhempiensa saamia tukia, vanhemmathan muuten olisivat vastuussa lastensa terveydestä ja koulutuksesta, ja jos ne tuet jotain velvoittavat, niin niitä vanhempia, eikä lapsia. Hyvin suuri edistysaskel nykyiseen verrattuna olisikin se, jos edes täysi-ikäistyville nuorille annettaisiin vaihtoehto halutessaan jättäytyä sosiaalivaltion ulkopuolelle.

Lopulta kyseessä onkin kehäpäätelmä: ihmiset eivät nykyisin saa tehdä täysin vapaita valintoja, koska heillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan, koska he ovat saaneet valtiolta etuuksia, joiden kustantamiseksi heillä täytyy olla velvollisuuksia valtiota kohtaan. Tälle kehäpäätelmälle rakentuu koko sosiaalivaltion ”oikeutus”.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet allekirjoittavat mainitun kehäpäätelmän. Kaikkien niiden mielestä jokainen kansalainen on valtion omaisuutta tai ainakin velkaa valtiolle likimain koko elämänsä. (Kaikkien niiden mielestä valtio voi jopa ottaa velkaa kansalaisten nimissä!) Ainoana poliittisena liikkeenä Suomessa Liberaalit kannattavat yksilön oikeutta itseensä ja vain siitä oikeudesta voi syntyä todellinen vauraus ja menestys.

Jos sinäkin kannatat nykyistä laajempaa tai jopa täydellistä yksilönvapautta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä tänään torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Vapautemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyiset vallanpitäjät eivät sitä halua. Sinä päätät.

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Samalla kun kotimaassa ja maailmalla vaaditaan IPCC:n pääjohtajan, skandaaleissa ryvettyneen rautatieinsinööri, fossiilimoguli Rajendra K. Pachaurin eroa, Suomen Tasavallan presidentti Tarja Halonen menee ja myöntää hänelle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkin. Näin kertoo Suomen Intian suurlähetystö 10.2.2010:

On behalf of the President of Finland Ms. Tarja Halonen, Prime Minister Vanhanen and Ambassador of Finland to India, Ms. Terhi Hakala presented Dr Rajendra K Pachauri, the Director-General of TERI and Chairman of the Intergovernmental Panel on Climate Change with The Commander of the Order of the White Rose of Finland. Dr Pachauri had been conferred with the award for his decade’s long, dedicated work in promoting international co-operation on climate change and sustainable development.

Voiko presidenttitason henkilö enää olla enemmän todellisuudesta irrallaan? No, koko kansan presidenttimme tietäen, todennäköisesti kyllä voi. Mutta miksi? Joka tapauksessa, onnea kunnianosoituksesta Pachaurille. Olkoon se viimeisesi.

Tiedon bongasi ensimmäisenä nimimerkki hyk Ilmastofoorumin keskustelupalstalla ja lisätietoja kaivoi nimimerkki pikkupoika Keisarin uudet vaatteet -blogista. Kotimainen media on nähdäkseni onnistunut olemaan toistaiseksi huomaamatta tämän kunniamerkkiasian.

Olet karkkikaupassa ja tahdot suklaata. Voit valita haluamaasi merkiä, kuten Fazeria, Marabouta, Pandaa, Milkaa, Nestleä tai kallista Premium-suklaata. Voit myös valita ostatko tummaa vai vaaleaa suklaata, tahdotko rusinoita tai pähkinöitä vai onko ilman parempi. Entä ostaisitko 99 % kaakaota sisältävää suklaata vai tyydytkö vähempään. Tahdotko ostaa halvan suklaalevyn hintaan 0.80 € vai oletko valmis maksamaan paremmasta 3 €? Valintojen määrä on miltei loputon ja voit lähes aina löytää tarpeesi tyydyttävän vaihtoehdon.

Yhtäkkiä kuitenkin huomataan, että Suomesta löytyy ihmisiä, joilla ei ole varaa edes halvimpaan 0.80 € suklaalevyyn. Syyt tähän ovat monet, yleensä kyseiset henkilöt yksinkertaisesti tahtovat käyttää varansa toisella tavalla, mutta unohdetaan tämä hetkeksi ja pysytään siinä uskomattomassa tosiasiassa, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa edes kaikkein halvimpiin suklaapatukoihin.

Joidenkin ihmisten mielestä tämä on raivostuttavan epätasa-arvoista ja heidän vaatimuksestaan valtio puuttuu suklaantuotantoon ja perustaa Oy Valtionsuklaa Ab:n, joka huolehtii siitä, että kaikilla on varaa suklaaseen, jota myydään nyt 0.40 € pilkkahinnalla, huomattavasti halvemmalla, mitä halvinta suklaata aikaisemmin myytiin. Todellinen tuotantokustannus tällä valtion suklaalla raskaan byrokratian ja tehotoman tuotantokoneiston ansiosta on kuitenkin 5 €. Valtionsuklaan taso on keskiluokkaa ja kaikkia tyydyttävä valikoima on valkoista suklaata, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata ja tavallista maitosuklaata. Poliittisella päätöksellä nämä vaihtoehdot kattavat kaikki tarpeet ja muut vaihtoehdot ovat tarpeetonta ylellisyyttä.

Muutama kuukausi kuluu ja Valtionsuklaalla ja sen johtoon palkintoviran saaneilla poliitikoilla näyttää menevän hyvin, itse asiassa suklaan kulutus on kaikkien aikojen huipussa ja yhä useammat ovat siirtyneet ostamaan halpaa Valtionsuklaata.

Valitettavasti ilmiöllä on muutama haittavaikutus. Aikaisemmat halvat suklaat eivät enää pärjää markkinoilla ja miten ne voisivatkaan pärjätä, koska Valtionsuklaa on nyt puolet halvempaa ja ihmiset ovat nyt siirtyneet ostamaan sitä. Lisäksi osa ihmisistä on pakotettuja siirtymään Valtionsuklaan ostajiksi, koska Valtionsuklaan tuotantokulujen kattamiseksi veroja on nostettu ja käteenjäävä tulo ei enää riitä muiden suklaiden ostoon. Itse asiassa ainoastaan markkinoiden kallein suklaa pärjää Valtionsuklaalle, koska Valtionsuklaa ei pysty alkuunkaan kilpailemaan sen kanssa laadussa ja makuvaihtoehdoissa. Tätä herkkua pääsevät maistamaan kuitenkin vain kaikkein suurituloisimmat, joilla on vielä nousseiden verojenkin jälkeen siihen varaa. Tosin ei kalliilla Premium-suklaallakaan hyvin mene. Valtion budjetin alijäämä on suklaabisneksen ansiosta kasvanut 100 miljoonalla eurolla ja tätä paikatakseen on arvonlisäveroa ja muita liiketoimintaan kohdistuvia veroja korotettu niin, että entisen 3.00 € suklaalevyn hinta on nyt 5.00 €.

Pian ei Valtionsuklaallakaan mene hyvin. Aikaisemmin vain köyhille tarkoitettua suklaata syö nyt koko keskiluokka ja myös osa hyvätuloisista. Entistä enemmän verotuloja vaaditaan tämän kasvaneen tehottoman tuotannon kattamiseksi, joka tekee 4,60 € per suklaalevy. Koska verorasite on jo ylittänyt kipurajan eikä uusia verotuloja voida enää ohjata Valtionsuklaalle, se on joutunut karsimaan kustannuksiaan vähentämällä valikoimaansa niin, että ainoastaan halvin maitosuklaa säilyy markkinoilla. Eihän kukaan hullu muutenkaan pähkinöitä suklaaseensa tahdo, on sosialidemokraattisen hallintoneuvoston uusi motto. Ennen suklaabisnestä valtio oli luvannut veronkevennyksiä, nyt niitä ei kuitenkaan voida toteuttaa, koska valtio tarvitsee rahojasi suklaan tuotantoon. Nyt kun on ”ilmiselviä todisteita” siitä, etteivät vapaat markkinat pysty huolehtimaan edes suklaan tuottamisesta, niin tätä pidetään oikeutettuna.

Muistatko miten suuri valikoima karkkikaupassa alussa oli? Valtionsuklaan markkinoille tulon jälkeen jäljellä on enää kahta vaihtoehtoa: halpaa ja heikkotasoista Valtionsuklaata sekä sietämättömän kallista Premium-suklaata.

Korvaa nyt sana suklaa terveydenhuollolla, joukkoliikenteellä, kirjastolla, urheilupaikoilla, kulttuurilla, eläkevakuutuksella, koulutuksella jne. Mekanismi on täsmälleen sama.

(Tämä kirjoitus on lainattu anonyymiltä kirjoittajalta.)

Euron arvo on laskenut Yhdysvaltain dollarin suhteen viikkojen ajan. Finanssimarkkinoilla on herännyt epäilyksiä euroalueen niin kutsuttujen PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) julkisen talouden rahoituksesta. Kreikan kohdalla kriisi on pahin, kun sen kymmenvuotisten velkakirjojen korko lähenee 7 prosenttia. Kreikan hallitus arvioi valtion budjettialijäämäksi 12,7% BKT:sta vuonna 2009. Bruttovaltionvelka on 113% BKT:sta. Jos korko, jota Kreikka joutuu maksamaan veloistaan, jatkaa kasvuaan, maa saattaa joutua laiminlyömään sitoumuksensa.

Kreikan hallitus on pyrkinyt palauttamaan luottamusta valtion tulevaisuuseen julistamalla julkisen sektorin palkat jäädytetyiksi, virkamiesten määrää vähennettäväksi sekä korotuksia polttoaineiden, tupakan, alkoholin ja suurten kiinteistöjen verotukseen. Näiden toimenpiteiden avulla budjettialijäämä olisi tarkoitus kutistaa kahdeksaan prosenttiin vuonna 2010. Markkinat eivät tosin luota onnistumiseen.

Vaikka veronkorotukset voivat aiheuttaa kreikkalaisille uusia ongelmia, muihin ongelmiin ei edelleenkään saada ratkaisua: valtava julkinen sektori säästyy merkittäviltä leikkauksilta. Palkat pysyvät kilpailukyvyttöminä vahvojen ammattiliittojen ansiosta.

Lisäksi ei ole lainkaan selvää, että hallitus voi pitää näistä pienistä menonkevennyksistä kiinni, koska helmikuussa on odotettavissa yleislakko. Joulukuussa 2008 Kreikassa mellakoitiin verrattain pieniä poliittisia uudistuksia vastaan. Koska enemmistö kansalaisista vaikuttaa olevan menoleikkauksia vastaan, hallitus ei välttämättä kykene estämään valtion menemistä konkurssiin.

Vuosien ajan Kreikan hallitus on näyttänyt esimerkkiä melko hillittömästä julkisesta kulutuksesta. Tämä korostui entisestään, kun Kreikka liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon, minkä seurauksena sen valtionvelkakirjojen korko laski reilusti.

Kreikan alhaista korkotasoa tuki vahvojen euromaiden epäsuora takuu siitä, että nämä tulevat tukemaan heikompia maita vaikeina aikoina. Joten Euron ensimmäisten vuosien aikana kreikkalaisten velkakirjojen korot laskivat; ne lähestyivät Saksan velkakirjojen tasoa. Kreikan valtio kulutti villisti, mutta maksoi korkoa huomattavasti konservatiivisemman julkistalouden mukaan. Tänä aikana Kreikan talous ja äänestäjäkunta tottuivat alhaisen korkotason tukemiin kasvaviin julkisiin menoihin.

Kun maailmanlaajuinen talouskriisi puhkesi, sekä vahvojen että heikkojen euroalueen maiden budjettialijäämät kasvoivat. Vahvoilla mailla oli omat ongelmansa ja ihmiset alkoivat epäillä, josko vahvat sittenkään tukisivat heikkoja maita hätätilanteessa. Lisäksi Kreikan ja Saksan velkakirjojen korkoero alkoi kasvaa.

Tänä päivänä kysytään, pelastavatko muut euromaat Kreikan taloudellisesti? Heikkojen maiden päättäjät tapaavat korostaa unionin solidaarisuutta, kun taas vahvemmat maat tekevät selväksi, että pelastusta ei ole tulossa.

Silti koko keskustelu on harhaanjohtava: muu unioni on jo koko ajan pelastamassa Kreikkaa. Euroopan keskuspankki (EKP) hyväksyy Kreikan valtion velkakirjoja vakuutena lainoista. Eurooppalaiset pankit voivat ostaa Kreikan velkakirjoja (joista saatava korko on tällä hetkellä yli 3% suurempi kuin Saksan vastaavista) ja käyttää näitä vakuutena ottaakseen lainaa EKP:lta yhden prosentin korolta — erittäin kannattava kauppa siis.

Pankit ostavat Kreikan velkakirjoja, koska ne tietävät, että EKP hyväksyy ne vakuutena uusille lainoille. Koska EKP:lle maksettava korko on pienempi kuin Kreikan maksama korko, kreikkalaisille velkakirjoille on kysyntää. Jos EKP ei hyväksyisi niitä vakuutena, Kreikka joutuisi maksamaan paljon nykyistä korkeampaa korkoa niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Kreikkaa pelastetaan jo.

Euroalueen muut maat maksavat laskun. Uusia euroja lasketaan käytännössä liikkeelle EKP:n hyväksyessä Kreikan velkakirjoja vakuuksina. Kreikan velat arvopaperistetaan ja setelirahoitetaan, ja Kreikan hallitus käyttää velkakirjoista saamansa rahat vahvistaakseen kannatustaan väestönsä keskuudessa.

Hinnat alkavat nousta Kreikassa ja raha virtaa muihinkin maihin, nostaen hintoja ympäri euroaluetta. Muissa maissa ihmiset kokevat hintojen nousevan tulojaan nopeammin. Tämä on tulonsiirtoa Kreikan hyväksi. Kreikan valtiota pelastetaan jatkuvalla ostovoiman siirrolla muualta Euroopasta.

Euron tulevaisuus on niin pimeä sen vuoksi, että holtittomalle talouspolitiikalle on näin kovat kannustimet, ei vain Kreikassa, vaan myös muissa maissa. Eräät muut maat ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Kreikka. Espanjassa virallinen työttömyysaste lähestyy 20 prosenttia ja julkinen alijäämä on 11,4% BKT:sta. Portugali julkisti suunnitelman yksityistää kansallista omaisuutta alijäämänsä ollessa 9,3% BKT:sta. Irlannin asuntokupla puhkesi ja alijäämä on 11,5% BKT:sta.

Kannustimet vastuuttomaan käyttäytymiseen näille ja muille maille ovat selvät. Miksi kattaa menoja korottamalla epäsuosittuja veroja? Miksi ei sen sijaan myisi velkakirjoja, jotka ostetaan luomalla uutta rahaa, vaikka se lopulta nostaisikin hintoja koko euroalueella? Miksi ei ulkoistaa poliittiselle vallalle tärkeän julkisen sektorin menojen kustannuksia muille?

Rahajärjestelmässämme itse rahan omistusoikeuksia ei ole riittävän tarkkaan määritelty eikä niitä riittävästi puolusteta, mikä kannustaa inflationääriseen luoton laajennukseen. Fiat-rahaan ja osittaiseen kassavarantoon perustuva pankkijärjestelmämme tuottaa yhteismaan ongelman, jollaisesta aina seuraa resurssien liikakäyttö.

Tyypillinen esimerkki yhteismaan ongelmasta on merien liikakalastus. Koska kalaparvet eivät ole kenenkään omaisuutta, kalastamisen kustannukset kalakannalle ulkoistuvat kaikille muille kalastajille. Jos et kalasta niin monta kalaa kuin mahdollista niin nopeasti kuin suinkin pystyt, kilpailijasi kalastaa ne.

Vastaavasti pankkitalletusten omistusoikeuksia ei ole tarkasti määritelty. Pankeilla on kannustin laajentaa luottoa ja ulkoistaa kustannukset yhteiskunnalle.

Euroalueen jäsenmaat voivat myös jossain määrin ulkoistaa hillittömän talouspolitiikan kustannukset. Mikä tahansa hallitus, jonka velkakirjat kelpaavat vakuutena EKP:lle voi käyttää tätä rahapainokonetta rahoittamaan menojaan. Tämän strategian kustannukset siirtyvät osittain muille maille, kun vastikään luotu uusi raha nostaa hintoja kautta rahaliiton alueen.

Jokaisella hallituksella on kannustin synnyttää suurempia alijäämiä kuin muualla euroalueella, koska sen kustannukset voidaan ulkoistaa. Tästä seuraa se, että eurojärjestelmässä on sisäänrakennettu taipumus jatkuvaan ostovoiman heikkenemiseen. Tämän liikakäyttö voi lopulta aiheuttaa euron romahduksen.

Mikä tahansa yhteismaan ongelma voidaan ratkaista yksityistämällä kyseinen resurssi. Mutta yksityistämisen sijasta hallitukset yleensä suosivat sääntelyä.

Myös Euroopan rahaliittoon (EMU) lisättiin sääntelyä, jota kutsutaan Vakaus- ja kasvusopimukseksi (Stability and Growth Pact), joka edellyttää, että jokaisen euromaan vuosittainen budjettialijäämä on alle 3% ja bruttovaltionvelka korkeintaan 60% BKT:sta. Näiden sääntöjen noudattamiseksi määriteltiin myös sanktioita.

Sanktioita ei ole koskaan kuitenkaan määrätty ja yleensäkin sopimuksesta ei välitetä. Vuonna 2010 yhtä lukuunottamatta kaikilla euromailla odotetaan olevan suurempi alijäämä kuin 3% ja keskimääräinen euromaan valtionvelka on 88% BKT:sta. Saksa, joka oli tärkein näitä rajoituksia vaatinut valtio, oli ensimmäisten joukossa jättämässä niitä noudattamatta.

Mikä on siis euron tulevaisuus? Kuten olemme nähneet, synnynnäiset kannustimet eurojärjestelmässä kannustavat valuutan tuhoamiseen, koska alijäämien kustannukset voi ulkoistaa. Tämän vuoksi tulevaisuudelle on kolme pääasiallista vaihtoehtoa.

1. Vakaus- ja kasvusopimusta aletaan lopulta noudattaa sanktioiden voimalla. Valitettavasti vahva poliittinen vastarinta tekee tästä vaihtoehdosta epätodennäköisen.
2. Konservatiivisemmat jäsenvaltiot kieltäytyvät holtittomampien maiden avustamisen jatkamisesta. Taloudellisesti vahvemmat maat pakottavat heikot maat konkurssiin ja ulos rahaliitosta.
3. Valtiot jatkavat alijäämiensä kasvattamista, yrittäen ulkoistaa kustannukset. Ne taipuvat kannustimille ja osallistuvat kulutuskilpaan, joka johtaa hyperinflaatioon ja euron romahduksen lähestymiseen.

(Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Philipp Bagusin artikkelista The Bailout of Greece and the End of the Euro. Bagus toimii apulaisprofessorina Universidad Rey Juan Carlos -yliopistossa Madridissa ja vierailevana professorina Prahan yliopistossa. Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä käännös on julkaistu CC-BY-lisenssin alla.)

Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin asioita, joita yritin viime viikon A-talk-ohjelmassa (videolinkki) sanoa, mutta välillä en osannut ja välillä en saanut puheenvuoroa.

Alussa Ilmatieteenlaitoksen Alestalo totesi, että nyt IPCC:n raporteista löydetyt ”muutamat lipsahdukset” ovat vaikutustutkimuksen (AR4 WG2) puolella, joka ei ole hänen mukaansa yhtä edistyksellistä kuin ”peruskova ilmakehän fysiikka-, meteorologia- ja kemiapuoli” (AR4 WG1). Ensinnäkin ”lipsahduksia”, joka on varsin vähättelevä ilmaisu varsinkin joidenkin paljastuneiden virheiden kohdalla, on huomattavasti enemmän kuin muutama. Pelkästään Greenpeacen julkaisuja on käytetty lähteenä kymmenkunta kertaa, puhumattakaan muiden järjestöjen ja yritysten julkaisuista sekä jopa graduista ja lehtiartikkeleista.

Toisekseen virheitä on osoitettu myös WG1:n puolella käytetyistä tutkimuksista ja prosesseista, mutta ne ovat sitä ”peruskovaa” tiedettä, josta ei suuria otsikoita saa revittyä kirveelläkään — esimerkiksi joidenkin tilastollisten menetelmien epäsopivuus puulustotutkimuksiin, lähdeaineistojen piilottaminen kriitikoilta tai IPCC:n raportin hyvinkin teknisten vertaisarviointikommenttien perusteeton hylkääminen eivät nyt vain kiinnosta suurta yleisöä — joten ne eivät ole saaneet tuulta alleen eikä niitä ole siten tarvinnut käsitelläkään.

Ensimmäistä kertaa ääneen päästyään ministeri Lehtomäki toisti hyvin opittua mantraa, jonka mukaan ilmastonmuutosta tapahtuu ja ihmisellä on siinä rooli. Sama mantra toistui ministerin toisessa puheenvuorossa, jossa hän salli kuitenkin pienen epäilyksen häivän, jolla sitten perusteli sitä, että kaikista ilmastonmuutoksen vastaisista toimista on joka tapauksessa hyötyä ympäristön kannalta, vaikka ilmastonmuutos ei olisikaan totta, ja että ehdoton valtaosa niistä on joka tapauksessa järkeviä.

Tämä ei pidä paikkaansa. Onko järkevää polttaa Indonesian sademetsiä öljypalmuviljelmien eli biopolttoaineiden tieltä? Onko järkevää aiheuttaa ruoan hinnan nousua polttamalla ruokaa polttoaineena, jolloin maailman kaikkein köyhimmät näkevät nälkää? Onko järkevää pakottaa ihmiset siirtymään kalliimpiin, huonompiin, ympäristölle haitallisempiin elohopeaa sisältäviin ja joissain tapauksissa enemmän energiaa kuluttaviin (!!!) energiansäästölamppuihin? Onko järkevää tuhota kotimaisen ja eurooppalaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä ja aiheuttaa tuotannon siirtymistä vähemmän ympäristöystävällisiin olosuhteisiin kehittyviin maihin? Onko järkevää tukea verovaroista joitakin erityisaloja ja siten aiheuttaa työttömyyttä muille aloille? Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja niin tehdessä käy selväksi, että ehdoton valtaosa tehdyistä ja suunnitelluista ilmastotoimista on haitallisia ihmisille ja/tai ympäristölle sekä hyödyttömiä ilmastolle ja kaikelle muullekin. Missä ne joka tapauksessa hyödylliset toimet viipyvät?

Luonnonvarojen ylikulutuksesta Lehtomäki hätäili pariinkin otteeseen ja piti sitä ilmastonmuutokseen läheisesti linkittyvänä asiana. Epäselväksi jäi mitä luonnonvaroja Lehtomäki ajatteli säästää ilmastonmuutoksen vastaisilla toimilla, sillä kyseiset toimet keskittyvät kuitenkin lähinnä fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseen ja lopulta lopettamiseen. Miksi esimerkiksi kivihiiltä pitäisi säästää? Ilmastonäkökulmat poislukien, mitä haittaa on kivihiilen ylikulutuksesta? Jos kivihiili on niin kamala aine, niin emmehän halua tulevienkaan sukupolvien sitä käyttävän, joten sen säästäminen tuntuu aika turhalta.

On huomattava, että kaikkien muiden luonnonvarojen kulutusta ilmastonsuojelu vähentää vain ja ainoastaan yhdellä tavoin eli aiheuttamalla haittaa ihmisten taloudelliselle toiminnalle. Mitä vähemmän ihmisillä on varaa kuluttaa, sitä vähemmän luonnonvaroja kuluu. Esimerkiksi hiilivero ei siis suoraan vähennä esimerkiksi raudan, nikkelin tai veden kulutusta. Ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin ja elintason laskeminen vähentää. Paljastaako tämä ilmastonsuojelun todellisen tavoitteen eli YK:n ympäristöohjelman UNEP:n perustajan Maurice Strongin sanoin ”teollisten yhteiskuntien alasajon”? Mene ja tiedä, se lähentelisi jo salaliittoteoriaa, joita vahvasti epäilen, mutta joka tapauksessa, se on ainoa keino saada ilmastotoimilla vähennettyä luonnonvarojen kulutusta. Toinen keino on vähentää väestöä, mutta sitä eivät poliitikot ole ehdottaneet.

Monille aiheutti epäselvyyttä se, mitä tarkoitin suorilla ja epäsuorilla toimilla. Esimerkkinä käynee asia, jolla ainakin aiemmin usein perusteltiin ilmastotoimia, eli trooppisten tautien kuten malarian leviäminen. Sen sijaan, että toivottaisiin hiilidioksidin leikkaamisen vähentävän tai rajoittavan malariaa, on huomattavasti halvempaa puuttua malariaan suoraan, eli ostaa hyttysverkkoja sekä erityisesti kasvattaa asumisväljyyttä. Lena Huldénin väitöstutkimuksen mukaan nimenomaan asumisväljyys ja kotitalouksien koko on ratkaisevaa malarian leviämisen suhteen, ei keskilämpötila, sillä malariaa levittäviä hyttysiä esiintyy kylmissäkin maissa ja malariaepidemioita on aiemmin esiintynyt Jäämeren rannikkoa myöten. Samoin on monia muita ympäristöongelmia, joihin ilmastotoimet eivät vaikuta yhtään, kuten vesistöjen kuormittuminen maatalouden päästöistä tai Tyynenmeren jättimäinen jätelautta.

Myöhemmin kritisoituani sitä, että uusiutuvan energian alalle synnytetään verovaroin ja muiden tukitoimien avulla (esim. suunnitellut syöttötariffit) työpaikkoja, jotka kuitenkin synnytetään vain ja ainoastaan muiden kustannuksella, Lehtomäki vastasi, että ”clean tech” on kasvava ala ja että sieltä voi jotain merkittävää syntyä. Ympäristöministeri todisti tässä aika hyvin sen, ettei ymmärrä taloudesta mitään, ja karkeasti tiivistettynä vastasi väitteeseeni tuetun työllistämisen muuta työllisyyttä tuhoavasta vaikutuksesta, että tuettu työllistäminen työllistää. Duh?

Kuten sanoin, tukityöllistäminen tapahtuu vain ja ainoastaan toisten alojen kustannuksella. Kun puhtaisiin teknologioihin, oli se sitten tuulivoimaa, jätehuoltoa tai mitä vain, kaadetaan veroeuroja tai syöttötariffeja, tottahan toki ne alat kasvavat ja työllistävät lisää. Jokainen tukieuro on kuitenkin väistämättä muualta pois, joko veroina tai valtionvelkana eli tulevana verotuksena. Espanjassa kokemus ja tutkimus (PDF) on osoittanut, että jokaista luotua uusiutuvan energian (ei siis vain tuulivoiman, kuten ohjelmassa väitin) työpaikkaa kohti menetetään 2,2 työpaikkaa muualla, tai jokaista neljää luotua työpaikkaa kohti menetetään yhdeksän muuta työpaikkaa. Jokainen espanjalainen ”vihreä työpaikka” on maksanut veronmaksajille keskimäärin 571 tuhatta euroa ja jokainen tuulivoimatyöpaikka yli miljoona euroa. Valtiolla ei ole mitään taianomaista rahahanaa, josta valuu ilmaista rahaa, vaan kaikki tämä on pois tavallisten ihmisten ja yritysten toiminnasta.

Tätä on tietysti turha kertoa poliitikolle. Kaikki poliitikot ovat sairaalloisen innostuneita työllistämisestä ja kun pakkaan lisätään ilmastoinnostus, niin on ihan varmaa, että jos joku riittävän uskottava taho väittäisi, että kuoppien ja ojien kaivaminen hillitsee ilmastonmuutosta, niin poliitikot olisivat juoksujalkaa palkkaamassa työttömiä kaivuutöihin. Kaikki hekumoisivat siitä, kuinka kuoppatalkoilla ehkäistään ilmastonmuutosta ja työllistetään valtavat määrät ihmisiä, mutta kukaan ei muistaisi sitä, että jonkun täytyy niiden kaivajienkin palkat maksaa, eikä se raha edelleenkään valu mistään valtion taikahanasta ilmaiseksi. Sitten meillä olisi täystyöllisyys, kuoppia ja ojia kaikkialla ja jatkuvasti kasvava kaivamisteollisuus sekä tietenkin jatkuvasti vähemmän julkista rahoitusta kaikkeen muuhun, kuten peruspalveluihin. Ja maailma pelastuu…

Katastrofeillakin Lehtomäki muisti pelotella, kuten asiaan kuuluu. Miljoonakaupungit ja suuret väestömäärät kun ovat mahdollisesti jäämässä nousevan meriveden alle, tulvia ja myrskyjä tulee lisää ja niin edelleen. Ei havaintoakaan esimerkiksi toimittajan alussa viittaamasta tutkimuksesta, jota IPCC:n raportissa oli ennenaikaisesti siteerattu väärin, ja jonka mukaan ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofien aiheuttamien tuhojen välillä ei ole havaittu yhteyttä. Ei havaintoakaan tutkimuksista, joiden mukaan ihmisten tuottaman hiilidioksidin ja luonnonkatastrofien välillä ei ole havaittu yhteyttä.

Alestalo tuki tätä näkökulmaa toisessa kohtaa vertaamalla ilmastotoimia kotivakuutukseen. Kumpikin kun maksaa rahaa ja kumpikin on epävarman tapahtuman varalle. Tämä on eräs versio varovaisuusperiaatteesta, jonka mukaan toimia tulee tehdä riippumatta ongelman epävarmuudesta, koska tuhot voivat olla niin suuret.

Kotivakuutuksen ottamisesta jokainen voi kuitenkin päättää itse ja mahdollisiin kotia ja irtaimistoa koskeviin tuhoihin voi varautua muutenkin, esimerkiksi panostamalla omaan huolellisuuteen, palovaroittimiin ja niin edelleen tai vaikkapa sopeutumalla mahdollisiin ongelmiin etu- ja jälkikäteen. Ilmastotoimissa vaihtoehtoja ei anneta, vaan jokaisen on osallistuttava ilmastonmuutoksen torjuntaan, halusi tai ei. Samalla kannustetaan sopeutumattomuuteen, vaikka ilmasto muuttuu aina, ja ehkäistään mahdollisuuksia sopeutumiseen. Esimerkiksi verottamalla köyhää tehdään hänelle vaikeammaksi muuttaa turvallisemmalle alueelle. Tai tukemalla tulva-alttiiden alueiden vakuutuksia tai tuhokorjauksia verovaroista kannustetaan ihmisiä edelleenkin asumaan alueella riskeistä huolimatta.

Samalla näitä riskejä, joita voi tapahtua ihan ilman ihmisen vaikutustakin, pidetään välittöminä uhkina ja unohdetaan pitkät aikavälit. IPCC:n parhaan arvion mukaan merenpinnat nousevat puolisen metriä vuoteen 2100 mennessä. On tutkimuksia ja ympäristölobbareita, joiden mukaan tämä arvio on liian pieni, ja monet puhuvat metristä tai useista metreistä vuoteen 2100 mennessä. Oli miten oli, 90 vuotta on pitkä aika. Merenpinnan nousu metritolkulla tuskin tapahtuu kertarytinällä vaan vähitellen ajanmittaan. Vaikkapa kaksi metriä vuoteen 2100 mennessä tarkoittaa keskimäärin 2,2 senttimetriä vuodessa. Tällainen nousuvauhti epäilemättä olisi riittävän suuri, jotta kaikki sen voisivat havaita. (Sellaista ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu.) Tällöin 90 vuotta (tai vaikka vain 50 tai 30 vuotta) riittää siihen, että kaikki maailman merenranta-asutus siirtyy muutaman sata metriä (paikallisista olosuhteista riippuen ehkä enemmänkin) sisämaahan päin. Korallisaarilla tämä ei toki riitä, mutta nepä eivät jääkään veden alle, vaan ”kelluvat” sen pinnalla niin kauan kuin korallit elävät ja kasvavat. Tämä ”ratkaisu” tapahtuisi ihan itsekseen, jos sille on tarvetta, kunhan lopetetaan verovarojen käyttö riskialueilla asumisen tukemiseen. Jännintä tässä on se, että sama homma toimii, oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttamaa tai ei, ja jos sille ei ole tarvetta, niin sitä ei edes tehdä! Ajatella, paikalliset ihmiset ihan itse päättämässä omasta elämästään, onhan se aika mielikuvituksellista ja rohkeaa toki, ainakin poliitikon näkökulmasta.

Päätän tämän sekavan ja polveilevan kirjoitukseni tähän, pituuttakin sillä kun on jo liikaakin. Ohjelmassa taisi vielä jotain muutakin jäädä sanomatta, mutta tuossa olivat varmaan ne tärkeimmät. Ohjelman jälkeen asia on muuten kehittynyt edelleen, ja monet keskeiset ilmastotutkijat (kuten professori Mike Hulme) ja muut asiantuntijat (kuten professori Atte Korhola) ovat puhuneet IPCC:n hajottamisen puolesta. Ehkä Lehtomäki voisi yrittää palauttaa uskottavuutensa (saamani palautteen mukaan se koki kovia kolauksia A-talkissa) rippeitä osoittamalla aloitteellisuutta asian suhteen ja ottamalla vaatimuksen pöydälle ensimmäisenä ministeritason poliitikkona? Selvää on, että IPCC ei voi jatkaa nykyisellään, politisoituneena mukatiedekoneistona. Toivottavasti IPCC:n kaatuminen tervehdyttää ilmastotiedettä enemmänkin, eikä uusien organisaatioiden luomisen jälkeen homma jatku aivan entisellään. Poliitikkojen on pidettävä näppinsä erossa tieteestä!