Pasi.fi

Ihmiset ovat erilaisia ja silti heille kaikille kuuluvat samat yksilön oikeudet. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että tekisi mieleni lopettaa kirjoittaminen tähän ja tehdä tästä lyhin blogikirjoitukseni ikinä, mutta monenlainen erilaisuuden vihaaminen on niin yleistä nykypäivänä, että asiasta joutuu kirjoittamaan vähän enemmänkin.

On olemassa hyvin tärkeä syy sille, miksi ihmiset ovat erilaisia, ja se on evoluutio. Varsinkin monimutkaisempien eläinlajien — kuten ihmisen — kehityksen ja menestymisen kannalta on suotuisaa, että väestössä esiintyy riittävästi vaihtelua. Tällöin yhden piirteen osoittautuessa huonoksi toinen piirre on olemassa ja saa tilaa yleistyä seuraavissa sukupolvissa. Voidaankin sanoa — paitsi evoluutiobiologisista myös sosiaalisista, kokemusperäisistä ja kulttuurillisista vaikuttimista johtuen — että mikä tahansa inhimillinen ominaisuus noudattelee normaalijakaumaa.

Kuva normaalijakaumasta ja keskihajonnasta: Petter Strandmark / Wikimedia Commons

Millä tahansa mittarilla (johon yksilö ei voi itse juurikaan vaikuttaa eikä valita) noin kaksi kolmannesta väestöstä on yhden keskihajonnan ja noin 95% kahden keskihajonnan sisällä väestön keskiarvosta, oli kysymys sitten vaikkapa älykkyydestä tai pituudesta. Tämä suuri massa koetaan yleisesti ”samanlaisena” tai normaalina, ja kaikki ihmiset jakauman kummasta tahansa ääripäästä koetaan jollain tavoin erilaisina tai poikkeavina. Vaikka juuri nämä poikkeavimmat yksilöt saattavat lajin tulevaisuuden kannalta olla avainasemassa, jos esimerkiksi muuttuva ympäristö kääntyy vihamieliseksi jollekin ominaisuudelle, niin silti he kohtaavat helposti vieroksuntaa, syrjintää ja jopa väkivaltaa erilaisuutensa vuoksi.

Vaikka en mikään biologi olekaan, uskallan silti tuoda julki arveluni, että fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös monet muut inhimilliset ominaisuudet kuuluvat tähän luonnollisesti normaalijakautuvien asioiden joukkoon, kuten erilaiset käyttäytymismallit: seksuaalisen vietin voimakkuus, seksuaalinen suuntautuminen, jne. Esimerksiksi juurikin seksuaalinen suuntautuminen on asia, jossa erilaisiksi koetut ihmiset ovat saaneet kärsiä paljon ”normaalien” taholta.

Kuten sanottua, kaikenlainen poikkeavuus ja erilaisuus on kuitenkin täysin luonnollista ja jopa olennaista esimerkiksi evoluution kannalta. Myös yksilölle itselleen se on osa identiteettiä, enemmän tai vähemmän keskeinen. Erilaisen käyttäytymisen kieltäminen tai rajoittaminen on yksilöä kohtaan yhtä väkivaltaista kuin fyysisen erilaisuuden ”tasaaminen”, esimerkiksi pitkän henkilön lyhentäminen sääriluita kirurgisesti lyhentämällä. (Tätä sivuten suosittelen vilkaisemaan Kurt Vonnegutin ”Harrison Bergeroniin” pohjautuvan Tammy Brucen lyhytelokuvan nimeltä 2081 trailerin…)

Koska yksilön oikeudet kuuluvat kaikille, ei fyysinen eikä henkinen väkivalta ole hyväksyttävää pelkän erilaisuuden vuoksi. Ainoastaan silloin, kun yksilö — oli sitten ”normaali” tai ”poikkeava” — aiheuttaa tai aikoo aiheuttaa haittaa muille, voidaan häntä väkivaltaisesti estää, pysäyttää tai rangaista. Esimerkiksi pedofilia on sellainen poikkeavuus, jonka harjoittajia on oikeutettua estää tekemästä tekojaan, koska ne ovat uhreille selvästi haitallisia, mutta pelkkä haitallisesti poikkeava suuntautuminen sinänsä ei riitä oikeutukseksi vastatoimille, jos yksilö ei ryhdy tai aio ryhtyä muita haittaaviin toimiin. Jos taas vaikkapa keskimääräisestä poikkeava seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu keskenään vapaaehtoisesti kanssakäyviin aikuisiin (esimerkiksi vaikkapa homous tai polyamoria), niin siihen ei ole kenelläkään oikeutta puuttua, sillä se olisi perusteetonta väkivaltaa kyseisiä henkilöitä kohtaan.

Onkin moraalitonta vaatia ja pystyttää erilaisia kieltoja ja rajoituksia, jotka estävät kaikenlaisia ja erilaisia ihmisiä toteuttamasta omia harmittomia taipumuksiaan ja mieltymyksiään, oli sitten kysymys seksuaalisuudesta, alkoholin tai huumeiden käytöstä, ampuma-aseiden näpräämisestä ja niin edelleen. Kaikki sellaiset lait ja rajoitukset, jotka puuttuvat sellaisiin ihmisten toimiin, joista ei ole kenelläkään ulkopuoliselle haittaa vastoin tahtoaan, ovat väkivaltaa ja tyranniaa kyseisiä ihmisiä kohtaan. Niiden, jotka eivät siedä erilaisuutta, olisi vain hyväksyttävä tämä, keskityttävä omiin asioihinsa ja niin kutsutusti hankittava elämä.

Vapaata yhteiskuntaa kritisoidaan usein siitä, että sen ihmiskuva olisi liian ruusuinen. Vapaus ei voi näiden kriitikkojen mukaan toimia, koska ihmiset eivät ole riittävän hyviä, eivätkä ajattele lähimmäistensä parasta tai yhteistä hyvää, vaan ovat pääasiassa ahneita, jopa pahoja ja huijaavat toisiaan joka käänteessä. Tämän vuoksi tarvitaan mukamas valtio ja poliittiset päättäjät sitä johtamaan, pelastamaan ihmiset omalta ja toistensa pahuudelta.

Klassinen vastaus tähän on tietysti se, että jos ihmiset ovat pääosin pahoja, saamme varmasti myös samanlaisia poliitikkoja. Kääntäen, jos ihmiset ovatkin pääosin hyviä, poliitikkoja ei sitten tarvitakaan. Nyt käyttäytymistutkimus on tuomassa myös uusia vastauksia väitteeseen. On nimittäin havaittu, että esimerkiksi huijaaminen on tarttuvaa, kuten myös hyvä käytös. Tällä havainnolla on merkittäviä seurauksia valtioajatteluun.

Duken yliopiston professorin Dan Arielyn ja kahden Harvard-professorin Francesca Ginon ja Michael Nortonin tuore tutkimus osoitti, että niinkin yksinkertainen asia kuin piraattituotteiden käyttäminen vaikutti koehenkilöiden huijaamisalttiuteen, kuten Pop Economics -blogi kirjoittaa. Lyhyesti kuvattuna kaikki koehenkilöt saivat aidot Chloe-merkkiaurinkolasit, mutta osalle kerrottiin niiden olevan aitoja ja osalle piraattituotteita. Tämän jälkeen koehenkilöt suorittivat kokeen, jonka tehtyään saivat myös arvostella sen itse. Aitojen aurinkolasien käyttäjät huijasivat kokeessa 30 prosenttisesti, kun taas ”piraattipleksien” käyttäjät huijasivat jopa 70 prosenttisesti!

Mikä vielä kiinnostavampaa, eräässä aiemmassa Arielyn tutkimuksessa havaittiin, että vertaisryhmään kuuluvien käyttäytyminen vaikutti koehenkilöiden huijausalttiuteen. Kun oman ryhmän jäsen (todellisuudessa näyttelijä) huijasi poikkeuksellisen läpinäkyvästi koetilanteessa, vertaiset olivat myös alttiimpia huijaamaan. Kun taas kilpailevan ryhmän jäsen huijasi samalla tavoin, koehenkilöt muuttuivatkin rehellisemmiksi. Ja edelleen toisessa kokeessa Ariely havaitsi, että hyveellisten moraalisääntöjen kertaaminen ennen koetilannetta muutti koehenkilöitä rehellisemmiksi.

Voidaan siis päätellä, että sekä rehellisyys että huijaaminen riippuvat suurelta osin muiden ihmisten esimerkistä. Jos hengailet huijareiden kanssa, alat herkemmin huijaamaan itsekin, ja päinvastoin. No, wanha kansahan tämän on tiennyt iät ajat: seura tekee kaltaisekseen.

Korhosen Jani kirjoitti eilen mainiosti eri maiden poliitikkojen ja viranomaisten käyttäytymisestä sikainfluenssarokotteiden markkinoinnissa. Siinä missä Suomessa ja Norjassa esivalta huijasi, manipuloi ja painosti kansalaisia ottamaan rokotteen, Ruotsissa kerrottiin rehellisesti rokotteen puutteellisesta testauksesta ja vedottiin kansalaisia riskeistä huolimatta ottamaan rokotteen riskiryhmien suojelemiseksi. Ruotsissa sitten olikin korkeampi rokotusaste kuin kummassakaan naapurimaassa.

Jani totesikin, että auktoriteettiasemassa olevan valehtelu on moninkertainen rike verrattuna tavalliseen kansalaiseen. Ja niin se onkin. Auktoriteetti on luonnostaan uskottavampi, ovathan kaikki poliitikotkin (ainakin periaatteessa) hyväntekijöitä. Kun auktoriteetit valehtelevat, mahtaakohan se saada tavalliset kansalaiset valehtelemaan enemmän vai vähemmän? No, ylläolevan mukaisesti se riippuu tietysti siitä, kokevatko kansalaiset auktoriteetit vertaisikseen vai vastustajikseen. Useimmat pitänevät poliitikkoja oikeina ihmisinä, joten heidän valehtelunsa varmasti tarttuu.

Nykyvaltio näyttää ja aiheuttaa muutenkin jatkuvasti huonoja esimerkkejä kansalaisille. Poliitikkojen sähläilyjen, kuten vaalirahasotkujen, korruption sekä nais- ja miesseikkailujen, vaikutusta myös tavallisten kansalaisten moraaliin ei voine vähätellä. Mutta verotus ja lainsäädäntö ne vasta yllykkeitä luovatkin!

Harvassa taitavat esimerkiksi olla ne iloisetkin veronmaksajat, jotka eivät yrittäisi jokaisessa käänteessä saada veroilmoituksen näyttämään omalta kannaltaan suotuisammalta, vaikkapa vähän todellisuutta värittäen. Työmatkojen pituudet, tulonhankintakulut ja muut verovähennykset pyöristyvät helposti pikkuisen ylöspäin, varsinkin niissä tapauksissa, joista ei ole mahdollista esittää tai vaatia kuitteja.

Samoin monet lait, jotka ovat vaivalloisia tai muuten ikäviä noudattaa jatkuvasti, mutta joissa kiinnijäämisen riski tai rangaistus ovat mitättömiä, jäävät helposti noudattamatta. Pyöräillään ilman kypärää, puhutaan kännykkään autolla ajaessa, ajetaan lievää ylinopeutta ja niin edelleen. Tietoinen lain rikkominen pienissä asioissa voi kuitenkin vähentää tunnontuskia myös suuremmissa asioissa, kuten piraattituotekoe osoitti, vaikka se ei äärettömän kalteva pinta olisikaan (pyöräileminen kypärättä tuskin johtaa esimerkiksi murhiin tai ryöstöihin).

Sosiaalietuuksien hyväksikäyttö on toki oikein, siinä määrin kuin se tapahtuu järjestelmän sääntöjen puitteissa, mutta lisääntyvä epärehellisyys ja ympäristöstä opittu huijausalttius ovat varmasti osatekijöitä siinä, että sosiaalietuuksia haetaan enenevässä määrin vääriin tietoihin perustuen.

On siis luonnollista, että laajassa sosiaalivaltiossa tavallisetkin, muuten ei-rikolliset kansalaiset pyrkivät huijaamaan varsinkin järjestelmää, mutta myös toisiaan. Vaikka lapsille opetetaan varastamisen ja väkivallan olevan väärin, aikuisten maailmassa ne ovat täysin sallittuja asioita, kunhan niiden takana on ihmisten enemmistö. Tämä on opittua käyttäytymistä, valtion, poliitikkojen ja vertaisten antaman esimerkin tulosta. Nykyjärjestelmän kannustimet ovat siis vinoutuneet ohjaamaan ihmisiä vähemmän moraalisiksi.

Vapaassa yhteiskunnassa kannustimet olisivat terveempiä. Kun valtio ei ole näyttämässä huonoa, väkivaltaista esimerkkiä, ihmisten on kannattavinta palata luontaiseen käyttäytymismalliinsa, olemaan reiluja ja rehellisiä toisilleen. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos ihmiset haluavat elää ystävällisessä ympäristössä, heidän kannattaa olla ystävällisiä muille, ja päinvastoin. Paras tapa muuttaa ympäristöään ja yhteiskuntaa onkin näyttää mahdollisimman hyvää esimerkkiä.

Oman eduskuntavaalikampanjani keskeinen sisältö tuleekin olemaan esimerkillinen toiminta. Kunhan pääsen vauhtiin, tulette huomaamaan, etten jousta periaatteistani senttiäkään valituksi tulemisen tai julkisuuden vuoksi, vaikka itse kampanja saattaakin siltä vielä tällä hetkellä vaikuttaa. Lähden siis vastustamaan ”moraalista turmeltumista” asettumalla sitoutumattomaksi ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Valitsijayhdistys on perusteilla näinä päivinä. Liity postituslistalleni lähettämällä tyhjä sähköposti osoitteeseen pjm2011-subscribe@pasi.fi ja pääset kuulemaan ensimmäisten joukossa kampanjan uusimmista käänteistä!

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Vuosi sitten Ilta-Sanomat kertoi kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

…

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin viime vuoden tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006. Tämä kirjoitus on mukautettu uusinta vuoden takaisesta artikkelistani ”Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä.”

Valitettavasti arpa ei ole käytössä, vaan joudumme tyytymään edustuksellisen vaalitavan tuloksiin ja enemmistön mielivaltaan. Muun muassa tästä syystä lähden ensi kevään vaaleissa haastamaan urapoliitikkoja ja poliittista eliittiä asettumalla sitoutumattomaksi ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Valitsijayhdistys on perusteilla näinä päivinä. Liity postituslistalleni lähettämällä tyhjä sähköposti osoitteeseen pjm2011-subscribe@pasi.fi ja pääset kuulemaan ensimmäisten joukossa kampanjan uusimmista käänteistä!

Viime viikolla vietettiin kahta aivan erilaista merkkipäivää. Ensin torstaille 19.8. osui (yhdysvaltalainen) The Cost of Government Day 2010 (Valtion kustannusten päivä), joka kuvaa sitä päivää, jolloin kansalaiset ovat maksaneet valtion vuoden menot ja alkavat tuottaa jotain itselleenkin. Kahta päivää myöhemmin, lauantaina 21.8., vietettiin maailman luonnonvarojen päivää, joka puolestaa merkitsee vuoden aikana uusiutuvien luonnonvarojen käyttämistä kokonaisuudessaan, jonka jälkeen niitä käytetään loppuvuoden ajan enemmän kuin niitä uusiutuu.

Näiden kahden merkkipäivän osuminen samalle viikolle on tietenkin lähes puhdas sattuma, mutta on niillä kuitenkin paljonkin yhteistä. Jos oletetaan, että yhdysvaltalaiset valtion kustannukset edustavat melko hyvin keskimääräisiä valtion kustannuksia ja että valtion osuus talouden kokonaiskustannuksista vastaa melko hyvin sen osuutta uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksesta, niin meidän on väistämättä huomattava, että ilman valtioiden kustannuksia maailman uusiutuvat luonnonvarat uusiutuisivat eli kasvaisivat enemmän kuin niitä kulutetaan vuosittain!

Valtiot siis vastaavat noin kahdesta kolmasosasta maapallon väestön kokonaiskulutuksesta, kun luonnonvarojen uusiutuminen riittää vastaamaan noin kahteen kolmasosaan samasta kokonaiskulutuksesta. Ilman valtioita ja niiden kulutusta puolet valtioiden kulutuksesta voisi korvautua yksityisellä kulutuksella — tai toisin sanoen maailman ihmisten yksityinen kulutus voisi kaksinkertaistua — ja silti maailman väestö eläisi tasapainossa luonnonvarojen uusiutumisen kanssa.

Tämä näennäinen ristiriita selittyy sillä, että valtiot ensinnäkin kuluttavat hyvin paljon täysin tarpeettomasti (esimerkiksi aseisiin, rajoihin, sotiin, byrokratiaan, sääntelyyn, jne.) ja toisekseen kaikki niiden kulutus on hyvin tehotonta verrattuna vastaavaan yksityiseen kulutukseen (esim. yhden mielikuvituksellisen, poliittisen muotin mukaan luodut terveys- ja koulutuspalvelut, kun yksityisesti tuotettuna palvelut vastaisivat aina asiakkaiden kulloisiakin moninaisia tarpeita).

Kolmanneksi valtioiden kulutus on monessakin mielessä lähes täysin vastuutonta. Siinä missä yksityinen kuluttaja joutuu elämään suu säkkiä myöten ja hänen kannattaa huolehtia omaisuudestaan sekä varoa aiheuttamasta vahinkoa muille, valtiolla ei moisia ”rajoitteita” ole. Valtio voi aina kuluttaa yli varojensa (sillä valtiolla ei ole omia varoja, ainoastaan takavarikointioikeus nykyisten ja tulevien kansalaisten varoihin), jättää omaisuutensa täysin heitteille tai välinpitämättömästi jopa tuhota sen (koska valtio voi aina hankkia uutta omaisuutta tai korjata vanhaa takavarikoimalla lisää kansalaisten varoja) sekä olla täysin välinpitämätön muiden omaisuuden suhteen (sillä mahdollisten vahinkojen syntyessä valtio voi yksipuolisesti määritellä itse korvausvastuun ja lisäksi rahoittaa sen kansalaisilta takavarikoiduilla varoilla).

On mielestäni kiistattoman selvää, että nimenomaan valtioiden olemassaolo on kollektiivisesti maailman suurin yksittäinen rasite luonnonvaroille ja ympäristölle. Tästä kertoo omaa karua, joskin vain anekdotaalista kieltään se, että maailman saastuneimmat paikat löytyvät järjestään totaalisimpien valtioiden alueilta: Kiinasta, Intiasta, entisestä Neuvostoliitosta…

Siksi onkin mielestäni nurinkurista, että hyvin monen ympäristöihmisen työkalupakin lähestulkoon ainoa sisältö on valtio ja sen kautta tavoiteltu lisäsääntely. Vaikka ympäristölainsäädännön historiasta löytyykin myös kirkkaampia hetkiä, kuten eri maiden ilmansuojelulait, puhdas totuus on se, että valtiot kuluttavat, tuhoavat ja saastuttavat enemmän kuin pelastavat.

Kaikki tähänastiset ympäristönsuojelun edistysaskeleet — ja enemmänkin! — olisivat olleet saavutettavissa myös valistuksen ja sopimusoikeudellisten menetelmien sekä yksityisomaisuuden ehdottoman suojan kautta, mutta vain valtioiden kautta on mahdollista ympäristönsuojelunkin nimissä rakentaa pysyvästi kuluttavaa, tuhoavaa ja saastuttavaa koneistoa. Juuri siksi jokaisen ympäristötietoisen valinnan tulisi olla valtion vastustaminen eikä suinkaan päinvastoin.

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Kuten jo ennakkoon on ollut puhetta (#1, #2), elintenluovutus on nyt muutettu lailla elintenottamiseksi. Vaikka ainakin toistaiseksi meillä on vielä mahdollisuus ennalta kieltää lakisääteinen elimenryöstö, jää nähtäväksi säilyykö sekään ”oikeus” kuinka kauan. Joka tapauksessa sen lisäksi, että puolet ajastamme on verotuksen muodossa sosialisoitu jo ennestään, nyt myös ruumiimme on sosialisoitu. Kuten olen luvannut, tämän päivän koittaessa oma elintenluovutuskorttini kohtaa päiviensä pään.

Iltalehti uutisoi eilen ohjeita elinluovutuksesta kieltäytymiseen. Omalla kohdallani kiellän elinten ottamisen, elleivät omaiseni erikseen anna siihen lupaa. Omaiseni kyllä tietävät, etten vastusta luovutusta, vaan luovuttamiseen pakottamista.

Sinä olet valtion omaisuutta, nyt ja iänkaikkisesti.

Taannoin lakimuutosta perusteltiin sillä, että elinten ”luovuttamista” ollaan helpottamassa tekemällä siitä likimain pakollista. Ihmisen keho on jokaisen ihmisen ensisijainen ja tärkein omaisuus. Kun se sosialisoidaan valtiolle, ennen tai jälkeen kuoleman, niin ei voida puhua mistään muusta kuin orjuudesta. Pakkoluovutuksen (vaikka siitä voikin erikseen kieltäytyä, jos ennen kuolemaansa ehtii ja tietää) puolustaminen on orjuuden puolustamista. Ovatko kansalaiset valtiolle vain karjaa? (Video linkin takana on mainio.)

Elinten ”luovutus”

Tämä kysymys on todellakin periaatteellinen. Itse pidän yksilön koskemattomuutta niin tärkeänä, että sen tulee koskea myös aivokuollutta ja täysin kuolluttakin. Jos siitä lipsutaan, mennään hyvän matkaa sitä vaarallista tietä, joka kyseenalaistaa lopulta myös elävien oikeuden koskemattomuuteen. (No, tämä pointti on tosiaankin akateeminen, sillä nykyisinkin yksilöiden koskemattomuutta loukataan monin tavoin, verotuksella, asevelvollisuudella, ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan ole mikään perustelu loukata yksilöitä lisää.)

Sallimusolettama ei myöskään ole edes ainoa ratkaisu siirtoelinpulaan.

Jos kerran 90% väestöstä on valmis elintenluovuttajaksi, niin pelkästään aktiivisella kampanjoinnilla on varmasti saatavissa merkittäviä lisäyksiä luovuttajien määrään. Oman elintenluovutustestamenttini allekirjoitin 11.3.2002 hammaslääkärikäynnin odotustilassa seinäjulisteen innoittamana. Entä jos joku asiasta huolestunut kansalaisjärjestö ryhtyisi vaikkapa feissaamaan asian tiimoilta?

Nykyisten rajoitusten purkaminen olisi myös askel eteenpäin. Jos elintensiirroilla saisi tavoitella taloudellista hyötyä, ihmiset (yrittäjät etunenässä) myös keksisivät innovatiivisia keinoja saavuttaa sitä ilman, että uhraukset olisivat suuremmat kuin saatava hyöty.

Esimerkiksi vakuutusyhtiöillä olisi kannustin hankkia edullisia siirtoelimiä sairausvakuutusasiakkailleen, jolloin yhtenä lähteenä voisivat olla yhtiön henkivakuutusasiakkaat, joita yhtiö voisi kannustaa lisäkorvauksilla edunsaajille tai alennuksilla vakuutusmaksuihin, jos asiakas suostuu elintenluovutukseen aivokuolleena tai muuten kuolemaisillaan.

Tämä myös kannustaisi löytämään tehokkaampia ratkaisuja elintenluovuttajien löytämiseksi muiden potilaiden joukosta.

Kolmas näkökulma on bioteknologia. Joitakin siirtoelimiä on jo saatu muilta eläimiltä ja elinten suoranainen kasvattaminenkin kehittyy jatkuvasti. Elintenluovutuksen sallimusolettama olisi jopa haitallinen tämän teknologian edistymisen kannalta, sillä se laajentaisi siirtoelinten huomattavan edullista saatavuutta ja tekisi monet teknologiahankkeet kannattamattomammiksi.

Teknologian kehittymisessä on kuitenkin potentiaalia vapauttaa meidät lopulta kokonaan elintenluovuttajien tarpeesta, jos ja kun siirtoelimen tarvitsijalle voidaan joskus kasvattaa uusi elin hänen omista soluistaan. Tällaisen teknologian kehitystä ei kannata ehkäistä tuhoamalla sen markkinoita.

Jos siis lähdetään sinne jonkun peräänkuuluttamalle utilitaristiselle linjalle, niin suurin kokonaishyöty lienee saavutettavissa nimenomaan tuon teknologisen kehityksen kautta, eikä kenenkään oikeuksia tarvitse rikkoa. Toki teknologian kehitystä voi joutua odottamaan, siksi siirtoelinten vapaaehtoisia markkinoita ei pitäisi estää. Ihmiskauppa ja ihmisten vahingoittaminen näiltä saatavien elinten vuoksi olisi silti edelleen väärin, joten se ei ole mikään perustelu elinkaupan kieltämiselle.

On siis tärkeää huomata, että nykyinen siirtoelinpula johtuu olemassaolevista rajoituksista eli valtion omasta toiminnasta.. Jos elinkauppaa ei olisi kielletty ensinkään, pulaan olisi jo löytynyt markkinaehtoinen ratkaisu.

Uusien säännösten (tässä tapauksessa sallimusolettaman) luominen olisi vain purkkaratkaisu, joka synnyttäisi omat ongelmansa, kuten elintensiirtoja hyväksymättömien harvojen oikeuksien ja todennäköisesti myös uskonnollisten tunteiden loukkaamisen. Seuraavaksi sitten varmaan säädetäänkin uutta lakia, joka vapauttaa jotkut nimeltä mainitsemattomat uskontokunnat sallimusolettamasta (ellei tuo nykyinen sitä jo tee) ja oltaisiin entistä monimutkaisemmassa tilanteessa.

PÄIVITYS: Enpäs muistanut tätä vanhaa kirjoitustani heti: Elinkauppa poistaa elinsiirtojonot. On siis olemassa parempiakin vaihtoehtoja, kuin pakotettu salliminen.

Jos sait nettikeskustelussa juuri linkin tälle sivulle, on todennäköistä, että yritit käyttää Amerikan Yhdysvaltoja eli nk. Amerikka-korttia vasta-argumenttina liberalismille, libertarismille tai kapitalismille. Godwinin lakia mukaillen todennäköisyys sille, että verkossa käytävän liberalismi-, libertarismi- tai kapitalismikeskustelun pitkittyessä joku käyttää Yhdysvaltoja vasta-argumenttina lähenee arvoa 1. Kanssakeskustelijasi lähetti sinulle tämän linkin siinä toivossa, että ottaisit opiksesi. Muussa tapauksessa saatat juuri olla häviämässä väittelynne.

Lyhyesti sanottuna, Amerikan Yhdysvallat, USA tai tuttavallisesti Amerikka ei ole esimerkki liberaalista, libertaristisesta tai kapitalistisesta yhteiskunnasta. Tämän tosiasian eli faktan voi havaita muun muassa seuraavista yksityiskohdista, jos kohta monista muistakin. Jatkossa liberaaliin, libertaristiseen tai kapitalistiseen yhteiskuntaan viitataan lyhyesti vapaana yhteiskuntana.

• Yhdysvalloissa on käytössä fiat-raha sekä keskuspankki The Federal Reserve (Fed), joka mm. säätelee korkomarkkinoita. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset saavat itse päättää mitä hyväksyvät rahaksi ja korot määräytyvät vapaasti markkinoilla kulloisenkin säästöasteen mukaisesti. Jos taloudessa ei ole vapaata rahaa tai vapaita korkoja, kyseessä ei ole ilmaisun missään mielekkäässä merkityksessä vapaa markkinatalous, minkä tahansa laidan poliitikkojen muunlaisesta retoriikasta huolimatta. (Lisätietoja.)
• Yhdysvalloissa liittovaltio omistaa leijonanosan talouden asuntolainoista. Vuoden 2008 talouskriisin seurauksena USA:ssa kansallistettiin (kuulostaako kapitalistiselta sanalta?) jo ennestäänkin puolivaltiolliset asuntolainoittajat Freddie Mac ja Fannie Mae, joiden salkuissa oli merkittävä osa amerikkalaisten asuntolainoista. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu millään tavoin asuntomarkkinoihin.
• Liittovaltion Medicare- ja Medicaid-ohjelmien yms. puitteissa lähes jokainen kansalainen on pakollisen sairausvakuutuksen piirissä. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu kansalaisten yksityisasioihin, kuten heidän terveydenhuoltovalintoihinsa.
• Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ja -joukkoja yli 150 maassa, kuten Irakissa, Afganistanissa, Japanissa ja Saksassa. Kaikkiaan ulkomailla palvelee yli 369 tuhatta sotilasta. Vapaa yhteiskunta ei välttämättä edes ylläpidä lainkaan vakinaista armeijaa (aktiivisessa palveluksessa on jopa 1,5 miljoonaa yhdysvaltalaissotilasta), saati että se harjoittaisi hyökkäyssotia tai imperialismia.
• Yhdysvallat ei ole vapaa markkinatalous. The Heritage Foundationin ja The Wall Street Journalin viimeisimmän taloudellisen vapauden indeksin (The 2010 Index of Economic Freedom) mukaan Yhdysvallat on maailman kahdeksanneksi vapain talous ja ansaitsee arvosanan ”enimmäkseen vapaa” (mostly free). Edes listan pitkäaikainen kärkimaa Hong Kong ei ole kuitenkaan puhtaasti vapaa markkinatalous, sillä indeksi ei esimerkiksi laske keskuspankkijärjestelmää vapauden vastaiseksi. (Suomi on sijalla 17, heti Viron perässä.)

Riittikö? Listaa toki saatetaan kehittää ajan myötä (ehdotuksia otetaan vastaan!), jos ei nyt riittänytkään. Toivottavasti kuitenkin opit jotain siitä, mitä liberaalit ja libertaarit tarkoittavat vapaalla yhteiskunnalla tai vapaalla markkinataloudella.

Tämä on poliitikkotrilogiani toinen osa, jossa käsittelen toista tärkeintä poliitikkotyyppiä eli heimopäällikköjä. Edellinen osa käsitteli hyväntekijöitä ja viimeisessä osassa on johtopäätösten aika. Nyt kuitenkin niihin päällikkötyyppeihin.

Heimopäällikköjä ei ulkopuolinen välttämättä useinkaan erota hyväntekijöistä, varsinkaan näiden poliittisen uran alku- ja keskivaiheilla. Heille on hyödyllistä, että kaikkia poliitikkoja pidetään yhteiskunnan ja omien eturyhmiensä puolesta uhrautuvina hyväntekijöinä, yhteisten asioiden hoitajina. Sellaisina he siis pyrkivät useimmiten itsekin esiintymään. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta.

Siinä missä hyväntekijäpoliitikko on varsinkin uransa alussa vilpittömästi muille (siis ainakin omille eturyhmilleen) hyvää tahtova henkilö, heimopäälliköt ovat lähempänä sosiopaatteja. He pystyvät erinomaisesti esittämään sosiaalista, avuliasta, hyväntahtoista ja epäitsekästä ihmistä, mutta todellisuudessa heitä kiinnostaa vain heidän oma menestyksensä ja valtansa. Siinä missä hyväntekijäpoliitikko kokee ainakin jonkinlaisia tunnontuskia joutuessaan uhraamaan yksien edun toisten edun vuoksi kuvitellun suuremman hyvän nimissä, heimopäällikkö uhraa silmää räpäyttämättä mitä ja kenet tahansa suuremman oman hyvänsä vuoksi.

Heimopäälliköt tietävät erinomaisesti millaiset asiat ovat toisten, köh, siis hänen itsensä hyväksi. Esimerkiksi lainsäätäjinä he ovat suorastaan pirullisia. He rakastavat — jos vain rakkautta voivat ylipäätään tuntea — lakeja, joita kansalaiset eivät jaksa, viitsi tai voi jatkuvasti noudattaa tai viranomaiset tehokkaasti valvoa. Pyöräilykypärät, ylinopeudet, miedot huumausaineet, nettipiratismi ja muut vastaavat ovat heidän erityisiä suosikkejaan, sillä näin melkein jokaisesta kansalaisesta tulee rikollinen ja heimopäälliköt pääsevät rahastamaan heidän syyllisyydellään kuin kirkonmiehet ikään (aivan kaikkihan ovat syntisiä). Se tarkoittaa lisää valtaa, lisää veroja, lisää sääntelyä ja lisää syyllisyyttä.

Lisäksi heimopäälliköillä, vaikka eivät itse muista välitä, on kyky tietää, mistä muut välittävät. Tämä kyky auttaakin heitä esiintymään hyväntekijöinä. ”Välitätkö köyhistä,” poliitikko kysyy vastauksen jo tietäen ja jatkaa, ”Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi köyhistä.” ”Välitätkö sairaista? Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi sairaista.” Ja tottahan toki heimopäällikkö valuttaa osan näistä veroista köyhistä ja sairaista huolehtimiseen, tehdäkseen sekä hyväätahtovat veronmaksajat että avunsaajat poliitikoista — ja erityisesti itsestään — riippuvaisiksi.

Vaikka heimopäälliköt ovatkin vallanhimoisia, täysin häikäilemättömiä poliitikkoja, joiden käsissä valtioiden väkivaltamonopolit ovat kautta historian tuottaneet toinen toistaan kauheampia tragedioita, he eivät demokraattisessa valtiossa ole niitä vaarallisimpia poliitikkoja, vaan vasta toiseksi vaarallisimpia, hyväntekijöiden jälkeen. Vallankumouksellisissa olosuhteissa ja totalitaristissa valtioissa heimopäälliköt toki vievät vaarallisimpien poliitikoiden tittelin, mutta puhutaan nyt demokratiasta. Tai siis seuraavassa osassa…

PÄIVITYS: Kolmas ja viimeinen osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Vaikka viimeaikainen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on ollut sinänsä myönteistä, on se keinotekoisten rajoituksien vähentämisen kannalta verrattain mitätön hanke. Kun nimittäin avioliiton oikeudellista sisältöä tarkemmin ja yleisluontoisemmin ajatellaan, voidaan havaita, että se on kahden tai useamman ihmisen välinen sopimus siitä, minkälaiseen käyttäytymiseen he sitoutuvat yhdessä eläessään, millainen käyttäytyminen johtaa sopimuksen purkamiseen, minkälaisia ehtoja sopimuksen purkamiselle vapaaehtoisesti on, millaisia sanktioita sopimus sisältää, miten toimitaan yhden tai useamman sopimusosapuolen kuollessa ja niin edelleen.

Nykyinen avioliittolaki asettaa lukuisia rajoituksia sille, millaisia avioliittoja ihmiset voivat keskenään solmia. Avioehdoilla voidaan tietyiltä osin poiketa näistä säädöksistä, mutta ei kaikista. Nykyisen lain säädös siitä, että avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen, on vain yksi näistä rajoitteista, eikä sen muuttaminen sukupuolineutraaliksi edistä ihmisten keskinäistä sopimusvapautta kovinkaan suuresti, oikeastaan vain verrattain pienen ryhmän. Silti tämäkin ryhmä, joka ensimmäistä kertaa pääsee avioliittolain piiriin, pääsee tekemään vain yhdenlaisia avioliittoja, mahdolliset avioehdot poislukien.

Ehdotankin, että nykyinen avioliittolaki kumotaan kokonaan lailla, joka muuttaa olemassaolevat avioliitot yksityisoikeudellisiksi sopimuksiksi, joiden sisältö vastaa nykyisen avioliittolain sisältöä. Tämän jälkeen ihmiset olisivat vapaita muodostamaan keskenään vaikka minkälaisia avioliittosopimuksia omien halujensa ja tarpeidensa mukaisesti.

Erilaisilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat mieltymyksensä ihmisten yhteiselon suhteen, joten ne siunatkoon niitä avioliittosopimusten osapuolia, joita itse haluavat siunata. Oikeudellinen osuus voi jäädä kokonaan uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle, sopimukseen astuvien ihmisten keskinäiseksi asiaksi. Avioliittosopimuksen osapuolet voivat toki ottaa uskonnolliset näkökulmat halutessaan itse huomioon.

Muussa lainsäädännössä avioliitto vaikuttaa lähinnä perintöasioihin ja julkisiin tukiin. Näissä asioissa uudet yksityisoikeudelliset avioliittosopimukset voidaan niiden muodosta riippumatta tulkita keskenään tasavertaisiksi avioliitoiksi. Adoptioasiat puolestaan voitaisiin jättää kokonaan lainsäädännön ulkopuolelle adoptiotoimistojen asiaksi.

Kävin joulukuussa nauhoittamassa Kalle Haatasen kanssa keskustelun ilmastonmuutoksesta ja libertarismista, joka tulee ulos maanantaina klo 12:15 YLE Radio 1:ltä. Katso ohjelman kuvaus tästä.

Pitkä viive nauhoituksen ja ensiesityksen välillä on toki aiheuttanut sen, että ohjelmassa ja sen kuvauksessa tulee esille virheellistä tietoa, sillä kuten tarkimmat lukijat ovat saattaneetkin havaita, en enää ole Liberaalit ry:n hallituksen jäsen erottuani yhdistyksestä 20.7.2010 poliittisen ideologiani kehittymisen myötä.

PÄIVITYS: Ohjelman voi nyt kuunnella YLE Areenassa tai ladata MP3-formaatissa.