Pasi.fi

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.  

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus nousee silloin tällöin poliittisen keskustelun aiheeksi. Päivähoitokysymykseen suhtaudun siten, että sekin asia kuuluu mielestäni yksin vanhempien ratkaistavaksi. Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja tuet vääristävät tilannetta, vanhemmat tekisivät erilaisia päätöksiä ilman niitä.

Yhteiskunnan järjestämässä päivähoidossa (kuten muissakin yhteiskunnan palveluissa) on erotettava kaksi asiaa: palvelun kustantaminen verovaroista ja palvelun tuottaminen.

Nykyään on täysin väärin olettaa, että jotain palvelua (kuten päivähoitoa) ei tuotettaisi, jos yhteiskunta ei sitä tuottaisi. Yritysmaailma on myös opettanut, että monialaiset organisaatiot ovat hyvin harvoin tehokkaita, joten jokaisen organisaation kannattaa keskittyä ydinosaamiseensa ja ulkoistaa muut osansa.

Jos sitten oletetaan, että yhteiskunnan ydinosaaminen liittyy enemmän yhteiseen päätöksentekoon kuin päivähoitopalvelujen käytännön asioihin, niin pelkästään näistä lähtökohdista päästään siihen, että yhteiskunnan ei pitäisi toimia päivähoitopalveluiden (ja muiden vastaavien palvelujen) tuottajana.

Tämä johtopäätös ei sulje pois yhteiskunnan osallistumista kyseisten palvelujen kustantamiseen. Toisin sanoen ko. palvelut voitaisiin kustantaa verovaroista, vaikka ne olisivatkin yksityisten yritysten (esim. perhepäivähoitaja voisi olla yksityisyrittäjä) tuottamia.

Mietitäänpäs sitten sitä kustannuspuolta. Päivähoitopalveluthan rahoitetaan osittain palvelumaksuilla (eli vanhemmat maksavat kuukausittain maksua, joka riippuu heidän tuloistaan) ja suuremmalta osin verovaroista. Verovarat tulevat kaikilta kansalaisilta. Tässä tapauksessa veronmaksajat voidaan jakaa kahteen ryhmään, eli sellaisiin, jotka itse ovat päivähoitoikäisten vanhempia ja sellaisiin, jotka eivät ole.

Ensimmäisen ryhmän kohdalla kyse on rahan kierrättämisestä valtion kautta heille itselleen, eli he tukevat itse itseään eli maksavat veroina palveluista, joita itse saavat. Yksinkertaisempi, tehokkaampi ja paremmin kohdistuva ratkaisu heidän kohdallaan olisi se, että he maksaisivat kyseiset rahat itse suoraan palveluntuottajille. Jäisi välistä pois byrokratiankin kustannukset.

Toinen ryhmä on sekalaisempi. Siihen kuuluu mm. sellaisia, jotka ovat aiemmin olleet päivähoitopalvelujen asiakkaita, toisia, jotka tulevat myöhemmin olemaan asiakkaita, ja kolmansia, jotka eivät ikinä saa tai hanki lapsia, joten eivät myös ole ko. palveluiden asiakaskunnassa. Yhteistä tähän ryhmään kuuluville on se, että he kaikki maksavat veroissa palveluista, joita he eivät itse saa.

Toki, osa heistä on ollut tai tulee olemaan myös saamapuolella, mutta hyvin harva heistä jää pysyvästi nettosaajaksi, veroja kun maksetaan helposti jopa 40 vuotta, mutta päivähoitopalveluja käytetään harvoin pidempään kuin viidestä kymmeneen vuotta, jos sitäkään. Osa heistä (sekä tarkoituksella että vastentahtoisesti lapsettomat ja muuten päivähoitopalveluja käyttämättömät) puolestaan ovat koko ikänsä maksupuolella.

Joka tapauksessa, vaikka osa tai jopa kaikki kakkosryhmästä maksaisivatkin päivähoitoveronsa mielellään, nykykäytäntö ei kysy heidän mielipidettään, vaan pistää aseen heidän ohimolleen ja ottaa rahat sinänsä hyvään tarkoitukseen väkisin. Yhteiskunnalla ei voi olla sellaista oikeutta, koska yhdelläkään yhteiskunnan yksittäisellä jäsenellä ei ole sellaista oikeutta.

Millään ryhmällä ei voi olla enempää oikeuksia kuin sen jäsenillä. Jos joku yksittäinen henkilö tekee tuollaista, sitä kutsutaan rikollisuudeksi. Jos joku ryhmä tekee tuollaista, sitä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Ja ei, yksittäisen henkilön tai mafian suorittamaa ryöstöä ei yhtään lievennä se, että rikollinen ostaa osalla ryöstösaaliistaan uhrilleen jotain palvelua, jota tämä saattaa tarvita tai olla tarvitsematta. Ei ole lieventävä asianhaara siis yhteiskunnankaan kohdalla.

Ei, en kannata yhteiskunnan järjestämää -- en sen tuottamaa enkä kustantamaa -- päivähoitoa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen kautta saavutettaisiin siinäkin kaikille osapuolille paras lopputulos.

Sama järkeily koskee toki muitakin julkisia palveluita. Kaikki niistä maksavat, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja kutakin palvelua käyttää vain osa. Kun nämä oikein ynnättäisiin, selviäisi, että suurin osa maksamistamme verovaroista palautuu meille itsellemme takaisin, vain pieni osa niistä menee vähempiosaisille, mahdollisesti sitä jopa suurempi osa menee parempiosaisille ja tietenkin järisyttävä osa itse koneiston pyörittämiseen. Järkee vai ei? No ei. 

[Tämä kirjoitus on hieman muokattu uudelleenjulkaisu 24.8.2009 kirjoittamastani alkuperäisestä kommentista.]

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.

Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.

Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa - ainakin teoriassa - apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?

Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.

Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa - hui kauhistus! - turvautumaan hyväntekeväisyyteen.

Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.

Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.

Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt... Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.

Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.

[Artikkeli on uudelleenjulkaistu 23.10.2008 päivätystä alkuperäisestä.]

On vaikeaa muodostaa tarkkaa kokonaiskuvaa Euroopan ja maailman talouskriisin nykyvaiheesta, sillä julkisesti saatavilla oleva tieto on erittäin värittynyttä eikä mikään suola riitä suodattamaan objektiivista tietoa ulos kaikesta subjektiivisesta vauhkoamisesta.

Esimerkiksi medialla on tunnetusti motiivi tehdä kärpäsestä härkänen, sillä suuret ongelmat myyvät enemmän lehtiä ja saavat ihmiset katsomaan enemmän uutisia. Vielä kun keskimääräisellä toimittajalla ja jopa joillakin taloustoimittajilla on heikommat tiedot talouden toiminnasta kuin jollain sunnuntaibloggaajalla, niin median hypetystä tulevasta taloustuhosta on sinänsä vaikea ottaa vakavasti, vaikka kuinka olisikin itse samoilla linjoilla.

Toisaalta poliitikoilla ja johtavilla virkamiehillä on ehkä vähemmän tunnetusti, mutta vähintään yhtä varmasti motiivi yrittää vähätellä talousongelmia sekä sen epäonnistuessa tietenkin syyttää niistä kaikkia muita paitsi itseään. Tämä johtuu toki siitä, että heidän ainoat apukeinonsa ovat niitä samoja kikkakolmosia, joilla tähän hätään alunpitäenkin päästiin, joten eihän niitä sovi epäillä.

Politiikan ja byrokratian arsenaalin suhteen avainsana on todellakin luottamus, kuten heikäläiset jaksavat alati muistuttaa. Ne täysin todellisuudesta irralliset keinot kun lakkaavat toimimasta sen vähänkin verran aivan heti, kun ihmiset menettävät irrationaalisen uskonsa niihin. Jos ongelma saadaan näyttämään pienemmältä kuin se on, voodookin saattaa vaikuttaa riittävältä ratkaisulta.

Taloustieteilijät ovatkin sitten oma lukunsa. Maailman suurimmat ja halutuimmat taloustieteilijöiden työllistäjät ovat valtioiden keskuspankit. Suuri osa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä on, on ollut tai haluaa olla keskuspankkien - erityisesti yhdysvaltalaisen Federal Reserven eli Fedin - palkkalistoilla. Kun nyt on niin, että erityisesti Fedin, jos kohta muidenkin keskuspankkien, toimet ovat olleet erittäin suurena lusikkana siinä sopassa, joka nykyisin on maailman talous, niin tarvinneeko ihmetellä, jos valtaosa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä suoltaa keskuspankkien keinovalikoimaa ylistäviä lausuntoja ja jopa tutkimuksia?

Mutta kai sentään voimme luottaa luottoluokituslaitoksiin, jotka sentään ovat ainakin tekevinään bisnestä luokitustensa tarkkuudella ja joita vastaan nuo epäluotettaviksi aiheellisesti epäiltävät poliitikot ovat nyttemmin hyökänneet? No, emme oikeastaan kovinkaan paljon, sillä luottoluokitustoiminta on usein luvanvaraista ja/tai vahvasti säänneltyä eli poliitikkojen ja virkamiesten suopeudesta paljolti riippuvaista.

Lisäksi luottoluokitukset itse ovat mukana komponentteina monenlaisessa sääntelyssä, esimerkiksi Yhdysvalloissa eläkerahastot ja monet muut instituonaaliset sijoittajat eivät saa sijoittaa kuin korkealle luokiteltuihin papereihin, mistä itsestään löytyy jo yksi motiivi luottoluokitusten manipuloimiseksi tavalla tai toisella.

Onkin kuvaavaa, että näinä aikoina roskalainaluokkaan putoavien valtioiden velkakirjojen olisi pitänyt olla tuossa samaisessa roskalainaluokassa jo vuosikausia sitten, jos luottoluokituslaitokset olisivat tehneet työnsä kunnolla. Mutta kaiketi parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Netistä puolestaan löytyy kaiken kirjava joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ammattilaisia kommentoimassa taloutta ja ennustamassa vaihtelevasti täystuhoa, orastavaa uutta nousukautta tai kaikkea siltä väliltä. Riippumattomien kommentaattoreiden pulma on toki se, että vaikka tilasto- ja muuta tietoa on paljon saatavilla, osa tärkeimmistä tiedoista on vain luottoluokittajien, pankkien ja/tai poliitikkojen ja virkamiesten saatavilla. Nettikirjoittajien uskottavuutta on myös vaikea arvioida, koska jokaiselta äärilaidaltakin löytyy omat cheerleaderinsa, jotka äänekkäästi kailottavat oman suuntansa oikeellisuutta.

Lienee siis tyydyttävä ajattelemaan itse, toki suuremmilta, luotettavaksi koetuilta ajattelijoilta oppia ottaen. Ajattelen nyt sitten hieman ääneen, joten mahdolliset lukijat saavat ottaa sen edellisessä kappaleessa mainituin varauksin, päteväthän nuo yhtä lailla minuunkin.

Jokainen tietää varmaksi yksityisestä taloudenpidostaan, että jatkuva velkaantuminen ei ole pidemmän päälle kestävä ratkaisu, velka kun pitää aina maksaa pois eikä todellakaan ole järkevää maksaa saati hoitaa velkaa velalla. (Tai no, pikavippikierteiset eivät varmaan tiedä, mutta useimmat meistä tietävät.)

Vaikka monet poliitikot ja taloustieteilijät jättävätkin asiaan eriävän mielipiteen, tämä ihan sama pikkuinen tosiasia pätee ihan aikuisten oikeasti myös valtioihin. Valtioiden ja yksityisten ihmisten välillä on eroavaisuuksiakin, mutta tämä ei todellakaan lukeudu niihin.

Velka on semmoinen juttu, jota käytetään investoinnin tai kulutuksen aikaistamiseen. Se on siis periaatteessa vaihtoehto säästämiselle, sillä sen sijaan että säästäisit esimerkiksi 15 vuotta, voitkin ostaa talon velaksi jo nyt ja maksaa velan pois vaikkapa 20 vuodessa. Velan maksaminen kestää säästämistä kauemmin, koska velkaa ei voi saada, ellei joku muu pidättäydy investoinnista tai kuluttamisesta ja mieluummin myönnä lainaa, jolloin tämä joku tekee sen yleensä vain siksi, että saa siitä tuottoa enemmän tai riskittömämmin kuin jostain muusta investoinnista. Tämä tuotto on se velallisen maksama korko.

Velan antajan pidättäytyminen jostain muusta investoinnista velan antamiseksi on kuitenkin oleellinen huomio. Täysin saman asian nimittäin tekee säästäjä, joka pidättäytyy muusta kulutuksesta säästääkseen esimerkiksi ostaakseen talon käteisellä. Ja ihan saman asian tekee velallinen, joskin vain käänteisessä järjestyksessä, kun hän pidättäytyy muusta kulutuksesta maksaakseen velan pois. Toisin sanoen, ottamalla velkaa jotain hankintaa varten siirretään pidättäytyminen muusta kulutuksesta hankintaa edeltävästä ajasta sen jälkeiseen aikaan. 

Velan ottaminen on siis aina kalliimpaa kuin vastaava säästäminen, sillä muutoin kenenkään ei kannattaisi säästää antaakseen velkaa. Siksi velkaa yleensä otetaan isommin vain silloin, kun tehtävästä investoinnista saatavat hyödyt tai säästöt koetaan suuremmiksi kuin velasta maksettava hinta. Esimerkiksi se talo saattaa täyttää helpostikin tämän kriteerin, jos se tulee halvemmaksi kuin vuokralla asumisen ja/tai sen seurauksena käteen jää se edelleen arvokas talo.

Sen sijaan mitään merkittävää määrää velkaa ei oteta esimerkiksi ruoan, vaatteiden tai muun kulutuksen kattamiseksi, koska niiden ostaminen velalla on aina kalliimpaa kuin käteisellä, sillä niistä ei synny tuottoja saati säästöjä. Tämä niin kutsuttu syömävelka ei siis koskaan maksa itseään pois.

Valtiot eivät tee juurikaan investointeja (ainakaan missään suhteessa muihin menoihinsa) ja silloinkin kuin tekevät, ne ovat usein huonosti tai jopa väärin kohdistuneita, koska niistä päättävillä tahoilla ei ole riittävää kannustinta panostaa päätösten oikeellisuuteen. Valtioiden menot, kuten sosiaali-, terveys-, koulutus-, maanpuolustus-, kehitysapu- ja muut vastaavat suuret erät, ovat siis pääasiassa kulutusta. Infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon voisi laskea investoinniksi, mutta sekin on usein tehotonta ja pientä suhteessa muihin menoihin, esimerkiksi liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalan osuus Suomen valtion vuoden 2011 talousarvion määrärahoista on vain noin 4% ja itse asiassa aika lähelle sama kuin valtionvelan korot samassa budjetissa.

Kun siis Suomen valtion tämän vuoden talousarviossa (ennen lisätalousarvioita) tulopuolesta jopa noin 16% oli uutta velkaa, niin voitaneen sanoa, että se on suurelta osin kulutukseen suuntautuvaa syömävelkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valtio siirtää tänä vuonna tämän verran pidättäytymistä kulutuksesta tulevaisuuteen. Jos tänä vuonna otettu velka haluttaisiin maksaa ensi vuonna pois kokonaismenojen pysyessä samoina, enemmän kuin 16% ensi vuoden menoarviosta menisi siihen, plus se noin 4% aiemman velan korkoihin. Tämä katettaisiin pistämällä esimerkiksi opetusministeriön ja maatalousministeriön hallinnonalat kiinni koko ensi vuodeksi, ja silti tulojen pysyessä samoina uutta velkaa pitäisi ottaa saman verran!

Kun tätä oikein järjellä ajattelee, niin eihän tuo kovin viisaalta kuulosta. Ja kun tietää, että täällä Suomessa tilanne on vielä olevinaan jotenkin hyvillä kantimilla, varsinkin verrattuna Kreikkaan, Portugaliin, Irlantiin, Italiaan ja Espanjaan, niin voi vain kuvitella, että millaisessa sopassa nuo muut maat ovat. Nämä PIIGS-maathan ovat tunnettuja löysästä taloudenpidostaan, eikä tilannetta parantanut yhtään se, että euron myötä niiden lainaraha halpeni reilusti.

Mutta kuten sanottua, valtioiden ja kotitalouksien välillä on joitakin eroja. Yksi on esimerkiksi se, että yksityinen kotitalous ei voi mielivaltaisesti päättää ottaa rahaa toisten kotitalouksien kassoista kattaakseen omia menojaan. Valtiolla ei tunnetusti tätä poliitikkojen ja virkamiesten mielestä varmasti vähäpätöiseltä kuulostavaa rajoitusta ole.

Valtiot voivat siis kiristää verotustaan velkojensa lyhentämiseksi. Ongelma on kuitenkin se, että monien valtioiden velka on sitä luokkaa, että vaikka koko kansantulo verotettaisiin ja käytettäisiin velkojen maksamiseen, ne lyhenisivät silti tuskallisen hitaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan. Hieman nopeampiin maksuaikatauluihin päästäisiin, jos tämän lisäksi muista julkisista menoista luovuttaisiin, mutta se voisi olla liikaa kansalaisille 100% verotuksen päälle.

Julkisissa menoissa on valitettavasti sekin harmillinen pikkuongelma, että Euroopan maiden väestön ikääntyessä ja eläköityessä sosiaali-, terveys- ja eläkemenot kasvavat entisestään, mikä sekin aiheuttaa paineita kiristää verotusta ja myös ottaa lisää velkaa.

Ongelma on siis lyhykäisyydessään se, että Euroopan valtiot (ja oikeastaan koko maailman, Yhdysvallat mukaanlukien) ovat jo useiden vuosikymmenien ajan ottaneet aina vain lisää syömävelkaa ja samalla kasvattaneet sekä nykyisiä julkisia menoja että tehneet kansoilleen lupauksia, jotka kasvattavat julkisia menoja tulevaisuudessa huomattavasti. Velan määrä on kasvanut kerrassaan massiiviseksi, mutta missään vaiheessa ei vain olla varauduttu siihen, että velan avulla aikaistettu kulutus tarkoittaa kulutuksesta pidättäytymistä tulevaisuudessa.

Osa ongelmaa on myös se, että ennen kuin homma alkoi levitä käsiin, tämä kuvio näytti jopa hetken toimivan. Sotien jälkeen väestö lisääntyi nopeasti ja teknologisen kehityksen myötä tuottavuuskin parantui huimasti. Syömävelka siis jonkun aikaa vaikutti maksavan itsensä pois, kun sillä ylläpidettiin kasvavaa julkista sektoria, joka lahjoi kasvavaa ja tuottavampaa väestöä. Nykyisin tilanne on vain toinen, kun väestö ikääntyy nopeammin kuin kasvaa ja tuottavuuskin kasvaa lähinnä Aasian varassa.

Vaikuttaa siis näin itse ajateltuna siltä, että ei tämä ainakaan hyvä homma ole. Luottoluokituslaitoksille maksetaan siitä, että niiden olisi pitänyt nähdä tilanne jo aiemmin. Media taas hypettää ihan vaan mistä kulloinkin saa repivimmät lööpit irti.

Ulospääsyjä kuitenkin vaikuttaisi olevan niukalti, eivätkä mitkään niistä ole varmasti suosittuja.

Ensinnäkin, nykyinen lähestymistapa eli velkaongelman korjaaminen lisävelalla on jo syntyessään tuhoon tuomittu ajatus. Sitähän tässä on jo tehty kymmeniä ellei satoja vuosia ja mihin se johti? Tällä mallilla onnistutaan ainoastaan siirtämään osa ensimmäisten ongelmamaiden veloista myöhempien ongelmamaiden veronmaksajien kontolle, minkä ei pitäisi ainakaan jälkimmäisten kansalaisia hirveästi naurattaa. Toki maksupäivää saadaan lykättyä jonkin verran, mutta kahta kauheampanahan se sieltä sitten vastaan tulee. Kysykää vaikka niiltä pikavippikierteisiltä.

Toinen keino olisi alkaa ihan oikeasti tekemään niitä säästöjä ja jopa leikkaamaan niitä annettuja tulevaisuuden lupauksia. Joka tapauksessa tulemme päätymään esimerkiksi siihen, että esimerkiksi meidän nykypäivän kolmekymppisten julkiset eläkkeet ovat aikanaan ostovoimaltaan murto-osa siitä, mitä meille nykyisin luvataan. Olisi reilumpaa kertoa se meikäläisille jo nyt eikä sitten ensimmäisenä eläkkeen maksupäivänä, mutta voisihan siinä tietysti nykypoliitikkojen äänisaalis kärsiä seuraavissa vaaleissa.

Samaten muun muassa maataloustuet, perusturva ja julkiset palvelut tulevat kokemaan seuraavan vuosikymmenen kuluessa mullistuksia, jotka eivät lainkaan miellytä niiden saajia ja käyttäjiä. Esimerkiksi tukien summat saattavat olla toki suurempia, mutta ostovoima reilusti pienempi. Olisi reilumpaa, jos tätä tehtäisiin jo vähitellen etukenossa eikä sitten kertarysäyksellä, kun on lopulta pakko.

Veronkiristyksiä ja inflaatiota tullaan epäilemättä käyttämään keinoina, mutta niillä saadaan ainoastaan syvennettyä ongelmia (ja veronkiristyksillä ehkä jopa pahennettua, jos kiristykset ovat tuntuvia) ja lykättyä entistä suurempi osa kärsimyksestä kaikista vähäosaisimmille, mikä ei ole sitten lainkaan reilua.

Ihan parasta olisi, jos tähän tilanteeseen ei olisi tultu, mutta myöhäistähän se on murehtia, kun haiseva biomassa on jo housussa. Mutta ehkäpä voisimme ottaa tästä opiksi? Mitäpä jos emme antaisi päättäjiemme esimerkiksi enää koskaan ottaa yhtään velkaa? Oisko kova? Tietysti voisimme rajoittaa heidän toimintaansa muutenkin, kuten heidän pääsyään taskuillemme, mutta tuosta velkaestosta voisi olla hyvä aloittaa.

On todella vaikeaa arvioida, milloin tämä soppa kiehuu yli kattilan laitojen, koska asia on niin monimutkainen ja erillisiä tekijöitä on niin paljon. Yksi keskeisimpiä tekijöitä on kuitenkin se jo mainittu luottamus. Koska valtioiden velat eivät ole pitkiin aikoihin olleet missään realistisessa suhteessa niiden velanmaksukykyyn, vaan lisävelkaantuminen on perustunut luottamukseen siitä, että valtiot voivat joka tapauksessa viimeistään verokarjaa lypsämällä hoitaa sitoumuksensa, niin velkakriisi voi päättyä vain sen luottamuksen lopulliseen katoamiseen.

Kuten edellä todettua, tuolle luottamukselle ei ole enää mitään pohjaa. Luottamus voisi siis yhtä hyvin loppua jo vaikka tänään tai ensi viikolla. Todennäköisempää on kuitenkin se, että kriisiä onnistutaan vielä pitkittämään jonkin aikaa, ehkä jopa useamman vuoden, erilaisilla tempuilla, mutta ongelma ei korjaannu oireita hoitamalla, vaan vain parantamalla itse sairaus. Se taas ei ole lähelläkään poliittista horisonttia. 

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.

Eilen Yhdysvaltain Tähtitieteellinen Seuran (American Astronomical Society, AAS) aurinkofyysikkojen vuosittaisessa kokoontumisessa julkaistiin eräänlainen uutispommi: kolme eri tutkimuslinjaa ennustaa auringon aktiivisuuden vaipuvan eräänlaiseen horrostilaan seuraaviksi vuosikymmeniksi. Nykyinen varsin vaisuksi jäävä aurinkosykli #24 on parhaillaan lähestymässä huippuaan, jonka ennakoidaan tapahtuvan toukokuussa 2013, minkä jälkeen se hiipuu, mutta joidenkin arvioiden mukaan auringon seuraava 11-vuotinen sykli, #25, saattaa jäädä jopa olemattomaksi auringon aktiivisuudella ja aurinkopilkuilla mitattuna. Tämä olisi jopa huolestuttava merkki Daltonin tai Maunderin minimien toisintumisesta.

Daltonin ja Maunderin minimit yhdistetään yleisesti kylmään ilmastoon. Aurinko on loppujen lopuksi maapallon ja sen ilmaston ainoa todella merkittävä energianlähde, joten asialla on merkitystä. Jos auringon aktiivisuuden lasku aiheuttaa maapallon ilmaston viilenemistä, mikään mielekäs määrä ihmisen tuottamaa hiilidioksidia tai metaania ei pysty sitä peruuttamaan.

Tästä päästään siihen, että kylmyys on ihan aikuisten oikeasti ikävämpi juttu kuin lämpimyys. Lämpöön ja lämpenemiseen voidaan sopeutua, esimerkiksi maanviljelyksessä lajikkeita vaihtamalla, mutta kylmyyteen ja kylmenemiseen sopeutuminen on huomattavasti vaikeampaa, esimerkiksi maanviljelyksessä lajikkeen kuin lajikkeen sadot pienenevät kylmenemisen myötä.

Vastaavasti siinä missä lämpeneminen yleisesti ottaen vähentää pakottavaa tarvetta energiankäytölle, kylmeneminen pääsääntöisesti lisää sitä. Lämpimämmässäkin voi asua, mutta kylmyys tappaa, joten esimerkiksi asuntojen lämmittäminen on melko oleellista ja ilmaston mahdollinen viileneminen heijastuu suoraan sen tarpeeseen ja kustannuksiin.

On huomattava, että jos tutkijoiden ennusteet auringon vaipumisesta horrokseen pitävät paikkansa, nykyinen keskustelu ihmisen aiheuttamasta ilmastonlämpenemisestä muuttuu merkityksettömäksi ainakin seuraaviksi kolmeksi, viideksi tai jopa seitsemäksi vuosikymmeneksi. Vaikka ihminen hiilipäästöillään lämmittäisikin ilmastoa, se vaikutus pääsisi jatkumaan vasta useiden vuosikymmenien päästä - siihen asti meidän olisi siedettävä kylmempää ilmastoa.

Kysynkin siis edelleen, kuten aiemmin Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajana ollessani usein kysyin, että mikä on nykyisten ilmaston lämpenemistä vastaan suunnattujen poliittisten toimien poistumisstrategia siinä tilanteessa, että ilmasto ei lämpenekään tai jopa viilenee? Kysymys on oleellinen, koska ilmastotoimet aiheuttavat kustannuksia, esimerkiksi energiantuotantoa ohjataan tehottomampaan ja kalliimpaan suuntaan, mikä voi olla - ja anteeksi dramaattisuuteni, mutta se ei ole liioiteltua - elämän ja kuoleman kysymys ilmaston mahdollisesti viiletessä nopeastikin.

Jos esimerkiksi täällä Suomessa tulee oikeasti kylmä, eikä energiantuotantokapasiteetti enää riitä siihen vastaamaan, ja muualla vallitsevan saman tilanteen vuoksi tuontisähköäkään ei ole saatavilla, niin täälläkin ihmiset alkavat pitkästä aikaa kuolla kylmyyteen. Ensimmäisinä köyhät sekä yksinelävät vanhukset. Suomessakin mutta erityisesti globaalisti merkittäväksi ongelmaksi nousee myös satojen pieneneminen ja jopa osittainen tuhoutuminen (kato), minkä seuraukset ruoan hinnoille ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien ravitsemukselle lienevät ilmeiset.

Miten siis päästökauppa, tuulimyllyt, biopolttoaineet ja hehkulamppukielto torjuvat kylmyyttä ja sen vaikutuksia? Tai oikeammin, miten ne saadaan tarvittaessa purettua mahdollisimman nopeasti, jotta niiden haitat kylmyyteen sopeutumiselle jäävät mahdollisimman vähäisiksi? Onko tätä edes suunniteltu yhtään etukäteen?

Tiedän toki, että kysymyksiini ei tule vastauksia. Ilmastonlämpenemisen dogma on niin vahva, että näitä asioita ei ole riittävän korkealla tasolla edes mietitty saati tiedostettu. Tuulimyllyjä pystytetään jatkossakin syrjäyttämään luotettavampaa ja skaalautuvampaa energiaa ja sademetsiä poltetaan jatkossakin öljypalmuviljelmien tieltä. Ja köyhät jäätyvät kuoliaiksi, jos eivät ehdi nääntyä nälkään sitä ennen.

Lisää lukemista:

• Space.comin uutinen AAS:n uusista tiedoista
• AAS:n lehdistötiedote kokonaisuudessaan WUWT-blogissa
• Suomessa auringon ilmastovaikutusten paras asiantuntija lienee Oulun yliopiston prof. Kalevi Mursula. Jos joku aamuvirkku Usarin toimittaja lukee tätä, niin Mursulalta kannattanee kysyä kommentit.
  • Prof. Kalevi Mursulan haastattelu MOT-ohjelmassa 30.11.2009 
  • Prof. Kalevi Mursulan esitelmä auringosta ja ilmastosta 2008 

Euroopan kriisimaiden tukeminen on kovasti tapetilla ja sen voisi sanoa jopa jakavan kansaa tai ainakin kansaa ja eliittiä hännystelijöineen. Kiistaan on kuitenkin olemassa äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu, jonka voisi kuvitella tyydyttävän kaikkia.

Tehtäisiinkö siis niin, että ne suomalaiset, jotka haluavat antaa tukea, lainaa ja/tai lainatakauksia kriisimaille, myös saavat niin tehdä, ja ne suomalaiset, jotka eivät halua, saavat vastaavasti jättää sen tekemättä? Samoin jos jotkut suomalaisista haluavat osallistua tukemiseen, lainaamiseen tai takaamiseen, mutta vain vakuuksia vastaan, niin suotakoon myös heille se mahdollisuus.

Tämä olisi reilua ja tasapuolista, eikö vain? Samalla riita asiasta ratkeaisi kuin itsestään! On toki huomattava myös se, että moni muukin kiistakysymys olisi helppo ratkaista täysin samalla tavalla. Ne, jotka haluavat tehdä, tehkööt, ja ne jotka eivät halua, jättäkööt tekemättä. Kerrassaan käsittämättömän yksinkertaista!

Valitettavasti niin tässä kuin monessa muussakin asiassa, esittämäni ratkaisuehdotus tyydyttää useimmiten lähinnä vain niitä, jotka eivät halua ehdotettuun hullutukseen ryhtyä. Tukijoita tai tekijöitä ajatus ei miellytä lainkaan, sillä heille olennainen osa esitystä on se, että kaikki muutkin osallistuvat heidän mielitekonsa kustannuksien kattamiseen, mieluiten vieläpä leijonanosalla. Heistä juuri se on reilua ja tasapuolista.

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä. 

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi). 

Suomen sisäpoliittinen solmu näyttää nyt olevan aukeamassa ja Portugali saa kuin saakin apupakettinsa myös Suomen tuella. Jos joku yllättyi, julkaiskoon sen kokosivun ilmoituksena sunnuntain Hesarin etusivulla. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on se, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Kuten tiedämme, Suomi on viimeinen EU-maa, jossa tällaiset asiat päätetään parlamentissa eikä pelkästään hallituksessa. Sehän ei käy laatuun eikä Suomea ja sen sisäpoliittisia vääntöjä varmasti enää haluta kynnyskysymykseksi jatkossa uusien bailouttien ja muiden vastaavien asioiden kohdalla. Tulemme siis näkemään joko sen, että myös Suomessa päätösvalta EU-asioissa siirretään kokonaan hallitukselle eikä eduskuntaa enää tarvita päättämään asiasta, tai sen että yksimielisyysvaatimuksesta luovutaan ja siirrytään enemmistöpäätöksiin EU-tasolla.

Tällä vaalikaudella eduskunnan vallan karsiminen voi olla sisäpoliittisista syistä vaikeaa, joten todennäköisempi ratkaisu lyhyellä aikavälillä on enemmistöpäätöksiin siirtyminen EU:ssa. Käsittääkseni Suomi on perinteisesti enemmistöpäätöksiä vastustanut peläten niiden johtavan pienten maiden sorsimiseen ja siihen, että enemmistö voisi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä vastoin näiden etua. Todellakin tästä enemmistöpäätöksissä on kyse ja tämä huoli on aivan aiheellinen!

Jos (ja kun) EU:ssa siirrytään enemmistöpäätöksiin, se tarkoittaa sitä, että EU-maiden kesken vallitsee demokratia. Olettaen, ettei ääniä painoteta esimerkiksi EU-maiden asukasmäärän ja/tai talouden koon mukaan, niin jokaisella maalla olisi yksi ääni. Nykyisessä EU:ssa ääniä olisi siis jaossa 27 kappaletta ja enemmistöön riittäisi 14 ääntä, vaikeutetussa järjestyksessä 18 ääntä. Toisin sanoen, 14 (tai 18) valtiota voisi tehdä päätöksiä, jotka sitoisivat ja velvottaisivat myös 13 (tai 9) muuta valtiota. Esimerkiksi Portugalin nykyinen tukipaketti olisi läpihuutojuttu enemmistöpäätöksellä eivätkä tulevat muutkaan tukipaketit kohtaisi suurempia vaikeuksia, vaikka vähitellen yhä useampi maa alkaisikin epäillä touhun järkevyyttä.

Tähän siis ollaan menossa. Enemmistöpäätöksiin siirtyminen edellyttää yksimielisyyttä yhden viimeisen kerran, mutta eiköhän myös mallioppilas siihen mukaan lähde, yhteisen eurooppalaisen hyvän nimissä, varsinkin jos ja kun tuota toista myönnytystä ei voida tehdä. Enemmistöpäätöksien tukeminen EU-tasolla olisi myös johdonmukaista, ovathan ne olleet vuosikymmeniä käytössä kansallisellakin tasolla. Onkin oikeastaan eriskummallista, että miksi EU-tasolla vastustetaan sitä, että enemmistö voi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä, kun kansallisella tasolla se on ollut maan tapa kaikissa EU-maissa useiden, joissakin lukuisten sukupolvien ajan!

Suunta on surullinen, sillä yksimielisyysvaatimus on nimenomana se oikea tapa tehdä kaikkia velvoittavia yhteisiä päätöksiä. Sen ei pitäisi olla käytössä ainoastaan EU-tasolla vaan myös kansallisella tasolla. Jokaisen yhteisen päätöksen tulisi edellyttää yksimielisyyttä kaikilta niiltä, joihin päätös vaikuttaa. Mikä tahansa muu päätöksentekomenetelmä tarkoittaa sitä, että yksi osa ihmisistä pystyy tekemään velvoittavia päätöksiä myös toisen osan puolesta. Tässä suhteessa enemmistödemokratia ei eroa mitenkään esimerkiksi diktatuurista tai harvainvallasta, ainoastaan väestönosien lukumääräiset suhteet vaihtelevat.

On varmasti totta, että yksimielisyysvaatimuksella useimmat yhteiset päätökset jäisivät syntymättä, sillä yksimielisyyden saavuttaminen olisi epäilemättä äärimmäisen vaikeaa lähes kaikissa asioissa. Juuri tämä on kuitenkin argumentti nimenomaan yksimielisyysvaatimuksen puolesta eikä sitä vastaan! Juuri tämä osoittaa, että yhteisillä päätöksillä ei tavoitella kaikkien etua vaan vain osan etua, jos niistä ei voitaisi sopia yksimielisesti. Asian voi ajatella myös yksinkertaisesti toisin: ei ole mahdollista tehdä sopimusta, jota sen kaikki osapuolet eivät allekirjoita. Tämä on ilmiselvää tavallisessa yksityiselämässä, miksei siis myös julkisissa kuvioissa? Voitaisiinko siis ajatella, että vain sellaiset asiat olisivat yhteisesti ja yksimielisesti päätettäviä, jotka myös oikeasti koskettavat kaikkia ja muista asioista päätetään pienemmissä ryhmissä, aina yksilötasolle asti?

Frédéric Bastiat kirjoitti aikoinaan, että "Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella." Tämä pätee erityisesti demokratiaan ja enemmistöpäätöksiin. Nykyisissä demokratioissa löydämme lähes lukemattoman määrän erilaisia enemmistöjä, joista jokainen käyttää yhteistä päätöstä omaksi edukseen ja samalla kasvattaa yhteisiä, valtion menoja. Lopputuloksena näemme kuinka lähestulkoon kaikki erilaiset eturyhmät saavat tukia yhteisestä kassasta eli kaikki tukevat kaikkia! Siirrellessämme valtion välityksellä rahojamme toistemme taskuihin ja takaisin jatkuvasti kasvava byrokratia ottaa omansa välistä. Kuten Bastiat kirjoitti, "Jokainen haluaa elää valtion kustannuksella, mutta kaikki unohtavat, että valtio haluaa elää jokaisen kustannuksella." 

Kun laajennamme enemmistöpäätökset EU-tasolle, otamme yhden viimeisistä askeleista tuhon tiellä. Enemmistöpäätösten turvin EU:n hallitsematon kasvu kiihtyy aivan kuten demokratia johti valtioiden hallitsemattomaan kasvuun, tällä kertaa vain huomattavasti nopeammin. EU-tason enemmistöpäätöksillä toivotamme samalla tervetulleeksi kasvavat verot, liittovaltion, entisestään lisääntyvän sääntelyn, taloudellisen epävakauden kasvun ja ennennäkemättömät finanssikriisit, ynnä muuta kaikkea "kivaa". 

Vai vieläkö ehdimme valita toisen suunnan? Vapauden ja vapaaehtoisuuden?