Pasi.fi

(Tämä on blogistin vapaa käännös pseudonyymi Monty Pelerinin artikkelista ”Worse than a Depression”.)

Talouskriisin lähestyessä kahden vuoden merkkipaaluaan on selvää, että ”tällä kertaa se on erilaista”. Harva analyytikko uskoo, että tulemme toipumaan tästä Suuresta Taantumasta tavalla, joka muistuttaa aiempia toipumisia. Useimmat kiistelevät siitä, kuinka kauan toipumisessa kestää (Japanin toipuminen on kestänyt nyt kaksi vuosikymmentä) ja siitä, onko seurauksena inflaatio vai deflaatio. Kahden vuoden jälkeenkin nämä kysymykset ovat edelleen epäselviä.

On ymmärrettävää, miksi toipumisen kesto voi olla kyseenalainen. Vähemmän selvää on se, miksi ekonomistit eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, onko tulossa deflaatio vai inflaatio. Ovathan nämä lopputulemat toistensa täysiä vastakohtia ja ensiarvoisen tärkeää tietoa:

”Uskon inflaatio/deflaatio-asian ennakoimisen oikein olevan tärkeimmän yksittäisen sijoituspäätöksen, joka täytyy tehdä. Se tulee ratkaisemaan sijoitussalkkujen tuloksen seuraavan vuosikymmenen aikana.” –Jim Puplava, FinancialSenseOnline, 24.7.2009

Sekä inflaation että deflaation ennustajilla on älykkäitä, perusteltuja argumentteja. Molempien takana on joitakin ihmisiä, jotka eivät ”yllättyneet” vuoden 2008 tapahtumista. Kuinka on mahdollista, että älykkäät ihmiset voivat ennustaa niin vastakkaisia seurauksia? Eroavaisuudet johtuvat mielestäni kahdesta tärkeästä lähteestä:

1. Itse taloustieteen koulukunnista
2. Aikahorisontista

Taloustieteen koulukunnat

Kukin koulukunta on monimutkainen, eikä niin yksinkertaisesti pelkistettävissä kuin tämä lyhyt käsittely antaa ymmärtää, mutta tässä ovat perusteet:

Keynesiläinen koulukunta uskoo, että kokonaiskysyntä on talouden veturi. Jos kokonaiskysyntä on liian alhainen, syntyy ”tuotantovaje” (nykyisen kokonaiskysynnän ero siihen kokonaiskysyntään, joka takaisi täystyöllisyyden). Ja koska kysyntä on ”riittämätöntä”, hintojen nousupaineiden väitetään olevan mahdottomia.

Monetaristit ja itävaltalaiset puolestaan uskovat, kuten Milton Friedman mielellään totesi, että ”inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö”. Vaikka nämä kaksi koulukuntaa muuten eroavat toisistaan suunnattomasti, molemmat ymmärtävät rahan olevan inflaation veturin.

Käytännössä kaikki keynesiläiset uskovat tuotantovajeen vuoksi, että nykyisestä tilanteesta seuraa todennäköisesti deflaatio. Keynesiläiset eivät uskoneet 1970-luvun lopun stagflaation olevan mahdollisen: kyseisellä ajanjaksolla oli ”riittämätön kysyntä” mutta korkea inflaatio, mikä on teoriassa ristiriitainen käsite keynesiläisyydessä. Heidän jatkuva lisäelvytyksen vaatimisensa viitannee siihen, että ”tuotantovaje” on heille edelleenkin keskeinen käsite.

Monetaristit ja itävaltalaiset ovat käytännössä kaikesta eri mieltä keynesiläisten kanssa ja hyvin usein eri mieltä keskenäänkin — lukuunottamatta rahan kriittisestä roolista taloudessa. Heidän metodologiansa ja rahaprosessinsa eroavat toisistaan, mutta sekä monetaristit ja itävaltalaiset tunnistavat sen mahdollisuuden, että ”tuotantovaje” voi esiintyä yhtä aikaa inflaation kanssa.

Aikahorisontti

Nykyinen tieto tukee deflaation ennustajia. Rahamäärä supistuu eikä inflaatiota ole juuri havaittavissa, ainakaan valtion kuluttajahintaindeksin mittaamana. Talouden toipumisesta on niukasti merkkejä huolimatta valtion ja median hehkuttamista hyvistä merkeistä.

Monetaristit ja itävaltalaiset myöntävät sen, että yleinen hintojen nousu deflatoituvassa ympäristössä on mahdotonta. (Alunperin inflaatio ja deflaatio tarkoittivat rahan määrän kasvattamista tai supistamista.) Näin ollen ne, jotka odottavat inflaatiota, odottavat myös rahamäärän kasvua jossain vaiheessa.

Näiden kahden näkemyksen yhteensovittamisesta tuleekin mahdollista, kun sallitaan erilaiset aikahorisontit. Itse asiassa väitänkin kiistan molempien puolten olevan oikeassa — toisin sanoen, saamme ensin deflaation ja sitten inflaation.

Deflaation perustelut

Financial Armageddon kuvaa valtion toimenpiteitä näin:

”Koko talouskriisin ajan poliitikot ovat keskittyneet asioiden pitämiseen pinnalla kunnes myrsky on ohi. He ovat käyttäneet valtavasti veronmaksajien rahoja yrittääkseen käynnistää kasvua kunnes talous on takaisin raiteillaan. He ovat kannustaneet ihmisiä pitämään uskoa yllä kunnes yritykset alkavat jälleen palkata työntekijöitä.”

Olemassaolevan velan hoitaminen on mahdotonta, koska tulot eivät ole tarpeeksi korkeat siihen. Talous ei voi kasvaa tarpeeksi suureksi tarpeeksi nopeasti, jotta tämä ongelma ratkeaisi. Velat hoidetaan jättämällä ne maksamatta (default) tai saamalla ne anteeksi.

Valtio on ollut haluton hyväksymään laskusuhdannetta, lisäten velkaa toivoen synnyttävänsä ihmeen, jota ei voi tulla. Vaarana on se, kuten Financial Armageddon esittää, että oletetut ”kunnekset” eivät toteudu:

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun jokainen ”kunnes” osoittautuu osuneen hehtaaritykillä maalista ohi? Entä jos näkemämme talouden myllerrys ei olekaan syklistä vaan rakenteellista? Jos asia on näin, niin amerikkalaiset tulevat huomaamaan, että odotettujen parempien aikojen sijasta he huomaavat olevansa huonommassa jamassa kuin olivat — tai ovat.

Lisävelasta on häviävän vähän hyötyä. Velan rajahyöty, suhteessa BKT:n kasvun luomiseen, on jo negatiivinen. Valtio on ampunut kaikki panoksensa. Sillä ei ole mitään keinoja jäljellä, jotka vaikuttaisivat todelliseen tuotantoon mitenkään kestävästi.

Kun talous jatkaa devalvoitumistaan, deflaatiovoimat kasvavat suuremmiksi. Yksityinen sektori jatkaa velkojen karistamista niskoiltaan. Julkinen sektori pyrkii kumoamaan tämän entistä suuremmalla kassavajekulutuksella ja uusilla elvytyspaketeilla. Yksityinen sektori kutistuu nopeammin kuin julkinen kykenee laajentumaan.

Kuinka saamme inflaation

Valtiomme [Yhdysvallat] on moninkertaisesti konkurssikypsä (ks. Spiraling to Bankruptcy), kuten ovat myös Euroopan demokraattiset sosialistivaltiot (ks. Welfare States - R.I.P.). Poliittisista syistä yksikään näistä valtioista ei ole valmis joko leikkaamaan menojaan tai hyväksymään taantumaa. Mish tarjosi kuvauksen sekä USA:sta että Euroopasta (minun korostukseni):

”Euroopalle tuhat miljardia dollaria ei ole tarpeeksi, edes kymmenen tuhatta miljardia ei riittäisi. Ei ole olemassa suunnitelmaa, joka voisi toimia. Mutta se ei estä poliitikkoja yrittämästä. Poliitikot eivät välitä matematiikasta tai logiikasta, tai siitä tosiasiasta, että lisävelan kerääminen ei millään voi olla ratkaisu siihen ongelmaan, että velkaa on jo niin paljon liikaa, ettei sitä voida millään maksaa takaisin.”

Olemme todistamassa demokraattisen sosialismin kuolemaa. Yksikään poliitikko ei halua sen tapahtuvan, mutta kukaan ei pysty sitä estämään. Olemme siinä pisteessä, missä Ponzi-huijauksen (suom.huom. pyramidihuijaus) käsite ”laajenna ja teeskentele” on jo laajennettu sosiaalivastuiden ja pankkijärjestelmien yli koskemaan kokonaisia talouksia. Olemme lähestymässä sitä tilannetta, jota Ludwig von Mises kutsui nimellä ”tuhon nousukausi”:

”Ei ole olemassa mitään keinoja estää lopullista, luottolaajennuksen synnyttämää nousukautta seuraavaa romahdusta. Vaihtoehtoina on vain se, loppuuko kriisi aiemmin seurauksena vapaaehtoisesta luottolaajennuksen lopettamisesta, vai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä kyseisen valuuttajärjestelmän tuhoavana katastrofina.”

Poliittiset pelkurit kautta maailman ovat valinneet Misesin toisen lopputuleman — ”lopullisen ja täydellisen valuuttajärjestelmän tuhoavan katastrofin”.

Yksikään valtio ei omaa resursseja jatkaa nykyisten menojen rahoittamista. Kun niiden taloudet surkastuvat, ne tulevat ”painamaan rahaa” kattaakseen sitoumuksensa ja elvyttääkseen. Jossain vaiheessa rahamäärä tulee räjähtämään suhteessa saatavilla oleviin hyödykkeisiin.

Olemme nähneet viimeisinä parina vuotena monta ”mahdotonta”. Valmistaudu seuraavaan — hyperinflationääriseen lamaan. Se ei ole mahdoton, se ei ole oksymoroni, eikä sen pitäisi yllättää ketään ajattelevaa ekonomista. Se on jo likimain täällä.

Elämäntapasi riippuu siitä, kuinka valmistautunut olet kohtaamaan tämän uusimman, suurimman ja hirvittävimmän Mustan Joutsenen. Tämä peto tulee tuhoamaan kokonaisia talouksia, kaatamaan joitakin hallituksia ja muuttamaan maailmaa.

Herätkää, ihmiset! Poliitikoillanne ei ole mitään aikomuksia estää tätä.

Kun jotain asiaa taloudessa perustetaan luottamukseen, ollaan rakentamassa maailman epävakainta räjähdysainetta. Pelkästään luottamukseen perustuvat asiat ovat paineen alla herkempiä kuin dynamiitista hikoillut nitroglyseriini. Joskus pieninkin epäilys riittää haihduttamaan luottamuksen ja siihen perustuneen asian savuna ilmaan. Kun jonkin asian taloudessa sanotaan perustuvan luottamukseen, se on todellisuudessa tyhjän päällä.

Nykyisin raha, esimerkiksi tämä yhteinen euromme, perustuu luottamukseen. Me joudumme luottamaan siihen, että rahalla on arvoa vielä tulevaisuudessakin. Jos tuo luottamus menee, myös se arvo menee siinä mukana, puff! Siksi EU:n päättäjät tekevät niin vimmaisesti töitä eurojärjestelmän uskottavuuden eteen, koska se luottamus on todellakin hiuskarvan varassa.

Luottamuksen merkitys nykyisessä rahajärjestelmässä käy paremmin ilmi, kun ajattelemme rahajärjestelmää, joka ei perustu luottamukseen. Mikä tahansa hyödykeraha on nimittäin sellainen. Hyödykeraha toimii hyvin rahana, koska sillä on muutakin arvoa kuin sen käyttöarvo rahana.

Historian aikana esimerkiksi voi on toiminut rahana. Kun siitä aikanaan siirryttiin eteenpäin parempiin, vähemmän pilaantuviin vaihdonvälineisiin, voita omistavat ihmiset eivät jääneet tyhjin käsin: heillä oli edelleen voita, jota pystyi käyttämään vaikkapa leivontaan. Jos voita oli käsissä paljon, sen saattoi myydä edelleen uutta rahayksikköä vastaan.

Suosituimpia historiallisia hyödykerahoja ovat olleet kulta ja hopea. Niilläkin on arvoa rahaominaisuutensa ulkopuolella: niitä voidaan käyttää koruihin, elektroniikkaan, teollisuuden prosesseihin, lääketieteessä, jne. Jos käyttäisimme kultaa rahana ja se yht’äkkiä menettäisi jostain syystä käyttökelpoisuutensa rahana — esimerkiksi hopean osoittautuessa yksikkökooltaan sopivammaksi — kultarahat taskuissamme eivät muuttuisi välittömästi arvottomiksi, vaan niille takuuvarmasti löytyisi muita käyttöjä.

Sen sijaan mikä tahansa paperiraha, oli se sitten euro, dollari tai vanha Suomen markka, on täysin tyhjän päällä. Vaikka omistaisit kuinka paljon paperirahaa tahansa, sen menettäessä luottamuksensa sinulla on jäljellä vain kasa lähes täysin arvotonta paperia (sytykkeinä niitä voinee käyttää), tai mikä vielä pahempaa, sarja täysin arvottomia bittejä pankkitililläsi.

Tyhjän päällä seisovalle paperirahajärjestelmälle on toki syynsä, ei siihen sattumalta ole päädytty. Historian aikana nimittäin parhaimmatkin hyödykerahat lopulta aina kaatuivat, sillä ruhtinaat ja valtiaat eivät koskaan olleet tyytyväisiä rahoittamaan menojaan pelkillä verotuloilla. Eivät todellakaan, vaan aina lopulta he alkoivat huijaamaan. Menetelmiä oli useita, joku saattoi esimerkiksi sekoittaa jalometallien sekaan halvempaa metallia tai leikata jokaisen kolikon reunasta hyvin ohuen siivun irti ja sulattaa näistä siivuista uusia kolikoita.

Hyödykerahan väärentäminen on hankalaa ja vaivalloista hallitsijoillekin, ja mikä pahinta, siitä jää aina kiinni. Aina lopulta kansa huomaa, että kolikot painavat vähemmän kuin ennen tai että liikkeellä on eri kokoisia kolikoita, joihin on lyöty sama arvo. Rahan arvo on tällöin muuttunut, sillä esimerkiksi tinansekaisen hopean käyttöarvo ei ole sama kuin puhtaan hopean, eikä 0,9 unssia kultaa ole sama asia kuin yksi unssi kultaa. Ei hyvää voipullaakaan voi tehdä käyttäen voita, josta puolet on sahanpurua. Kun hallitsijat jäivät kiinni tällaisesta rahan raiskaamisesta, vallankumous oli jo lähellä.

Paperiraha on tässä suhteessa ylivertainen hallitsijoiden kannalta, sillä sen väärentämisestä ei voi jäädä suoraan kiinni. Yksikään kierrossa oleva vanha seteli ei siitä muutu, kun uusia seteleitä lasketaan liikkeelle. Kansalaiset voivat saada vihiä rahamäärän muutoksista ainoastaan niiden epäsuorista seurauksista eli lähinnä yleisen hintatason vastaavista muutoksista. Myös hyödykerahojen väärentäminen sai aikaan inflaatiota, mutta se oli pienempää ja lyhytikäisempää kuin paperirahasta seurannut inflaatio, johtuen tietenkin siitä hyödykerahojen väärennysten pikaisesta paljastumisesta.

Paperirahaa kontrolloivien hallitsijoiden tilannetta parantaa entisestään se, että inflaation syyksi on saatu kansalle selitettyä jotain aivan muuta kuin rahamäärän muutokset. Milloin inflaatio johtuu öljynhinnan noususta, milloin ylisuurista palkankorotuksista, milloin mistäkin. Koskaan se ei mukamas johdu rahan määrästä — päinvastoin, rahan lisääminen talouteen on kuulemma perusteltua, sen riittävyys kun pitää hallitsijoiden mukaan varmistaa. Ja inflaatiota vastaanhan taistellaan muun muassa korkopolitiikalla! Hah hah.

Monet pitävät nykyistä raha- ja pankkijärjestelmää kaiken pahan alkuna ja muuten sinänsä hyvän poliittisen järjestelmän korruption lähteenä. Totuus on kuitenkin se, että sekä raha- että pankkijärjestelmä ovat vallanpitäjien työkaluja. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, rahoitus on valtioiden ikuinen ongelma, ja rahan sekä pankkien hallinta on tehokas väline rahoituksen järjestämiseen.

Euro on jo kuollut, mutta elää vielä lisäajalla. Viime yönä päättäjät saivat rahalleen ostettua jälleen kerran lisää aikaa, luottamus on jälleen palautettu ja huijaus voi jatkua. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) julistikin kansanvallan ottaneen niskalenkin markkinavoimista. Jos joku tuon jälkeen vielä kehtaa väittää Kokoomuksen olevan markkinatalousmyönteinen puolue, niin hävetköön. Kataisen puoluetoverin, opetusministeri Henna Virkkusen aamulla Twitterissä antama lausunto sen sijaan osuu niin nappiin kuin osua voi: (korostus minun)

”750 mrd megalomaaninen paketti talouden vakauttamiseksi.”

Wikipedian mukaan megalomania on psykopatologinen tila, joka ilmenee harhaisina fantasioina vauraudesta, vallasta ja kaikkivaltiudesta, tai pakkomielle mahtaileviin tai pröystäileviin asioihin ja tekoihin. En olisi itse voinut keksiä parempaa sanaa kuvaamaan poliitikkojen asenteita näinä päivinä.

Mutta mitä tulee siihen vakauttamiseen, niin voihan hukkuvakin vaikuttaa vakaalta, jos ulkopuolinen tarkkailija sattuu näkemään hänet juuri silloin, kun hän on saanut ponnistettua päänsä hetkeksi takaisin pinnalle ennen lopullista vajoamistaan syvyyksiin.

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Kreikka on siis jälleen askeleen lähempänä päätepysäkkiä. S&P luokitteli Kreikan roskalainat roskalainaluokkaan eikä Kreikka enää kykene ottamaan uutta markkinahintaista velkaa. Tämä ei ollut tietysti yllätys (lue tämä, skenaario #3), mutta aina jaksaa yllättää, kuinka yllättyneitä päättäjät tästä kaikesta ovat. Otetaanpa vaikka Taloussanomien juttu ”Kreikan valtion rahoituskriisi pelättyä pahempi” ja siitä seuraavat katkelmat:

”Eurojohtajat uskoivat ensin pelkän lainalupauksen riittävän palauttamaan rahoitusmarkkinoiden luottamuksen Kreikan valtioon. Odotuksen mukaan Kreikan valtiolta vaadittavien markkinakorkojen piti painua niin alas, että valtio olisi voinut jatkaa alijäämänsä rahoittamista markkinarahoituksella.”

Jo tällöin oli selvää, että lainalupaus voi ainoastaan pahentaa tilannetta: Kreikan ei tarvitse ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin, vaan sama pelleily saa jatkua.

”Seuraavaksi viranomaiset toivoivat, että markkinat rauhoittuisivat Kreikan esittämästä avunpyynnöstä.”

Totta kai Kreikka ottaa tarjolla olevaa halvempaa rahaa kun vaihtoehtona on kaksinumeroinen korko markkinoilta! Miten täysin odotettu ”käänne” rauhoittaisi ketään?

Päättäjät jatkavat toiveajatteluaan varmasti maailman tappiin. Tällä hetkellä toivomuksena on se, että muiden maiden Kreikalle lainaamista rahoista on jotain hyötyäkin ja että niistä saadaan jopa voittoa. Kreikka ei koskaan tule maksamaan niitä lainoja takaisin. Vaikka euromaiden tukilainat kaksin- tai kolminkertaistuisivat, kuten analyytikot uskovat, sekään ei riitä.

Lainaksi ei voi elää. Valtion menojen on oltavia korkeintaan niin suuria kuin tulojen. Valtionvelka ei ole tuloa, vaan tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Kreikka — ja kaikki muutkin maat — ovat jo niin velkaantuneita, että velkaa ei voida maksaa pois kymmeniin tai jopa satoihin vuosiin, vaikka verotus kiristettäisiin sataan prosenttiin.

Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden tukemisella saadaan kyllä aikaan inflaatiota. EKP ”painaa” euroja pian minkä ehtii, jotta pankit voivat ottaa siltä halpaa lainaa, jota lainaavat edelleen valtioille, jotka lainaavat sitä edelleen ongelmavaltioille. Valtiot kuluttavat lainarahaa villisti muka elvyttääkseen taloutta. Kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy ja hinnat alkavat nousta nopeammin.

Kysymys kuuluukin, näemmekö jo tänä vuonna tuhannen euron setelin vai meneekö ensi vuoteen. Perässä seuraavat viisitonninen, kymppitonni, viisikymmentonninen, satatonninen, miljoona…

Loppukevennys: Why Greece?

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten Kumpulan vaihtopiiristä, jossa paikalliset asukkaat voivat ostaa toisiltaan tai vaihtaa keskenään palveluja kumpenni-nimistä valuuttaa hyväksi käyttäen. Rahan eli vaihdon välineen käyttäminen onkin järkevää, sillä se mahdollistaa epäsuoran vaihdannan ja helpottaa siten vaihtokumppaneiden löytämistä.

Varsinkin palvelujen osalta vaihto- ja vaihdantataloutta on ollut maailman sivu eikä se sinänsä ole mitään ihmeellistä. Veronkiertoahan se toki on, jos (ja kun) vaihtopiiriläiset eivät maksa asianmukaisia veroja palveluistaan. Kumpenni-vaihdossa mielenkiintoista ovatkin hankkeen perustelut. Hollannista kotoisin oleva perustajajäsen Ruby van der Wekken nimittäin kehuu vaihtopiiriä ”solidaariseksi tavaksi käydä kauppaa” ja ”vaihtoehdoksi kapitalistiselle markkinataloudelle”. Hän ei voisi olla enemmän väärässä!

Vaihtopiiri on todellisuudessa kapitalistista markkinataloutta puhtaimmillaan. Siinä ihmiset käyvät keskenään vapaaehtoisesti kauppaa itse hyväksymillään ehdoilla ja valuutalla, eikä kukaan ulkopuolinen pääse vaikuttamaan kaupan sisältöön tai muotoon. Ei ole työaikalainsäädäntöä, ei verotusta, ei yleissitovia työehtosopimuksia, ei kuluttajansuojalautakuntaa, ei siis kertakaikkiaan mitään ulkopuolista sääntelyä. Kauppa tapahtuu puhtaasti vain ja ainoastaan ostajan ja myyjän välillä. Se on kapitalistista markkinataloutta eikä mitään muuta.

Solidaarisuus on varsin häilyvä ja turhankin innokkaasti ja joustavasti viljelty termi. Wikipedian mukaan se tarkoittaa yhteisvastuuta muista ihmisistä, myös kansainvälisesti. Riippuu hyvin pitkälle tulkintatavasta onko vaihtopiiri solidaarista vai ei. Mitään perinteisiä yhteisvastuun tunnusmerkkejähän siitä ei löydy hakemallakaan, kuten vaikkapa verotuksella kustannettua terveydenhuoltoa varattomillekin. Jos taas solidaarisuus tai yhteisvastuu käsitetään niin, että toimitaan henkilökohtaisella tasolla niin, että se on hyväksi muillekin ihmisille (eli väkivallattomasti ja sopimuksia kunnioittaen), niin juuri sitähän kapitalistinen markkinatalous on, joten vaihtopiirikin voidaan nähdä solidaarisena.

Perinteistä solidaarisuutta, siis esimerkiksi julkisia terveys-, koulutus- ja sosiaalipalveluja, vaihtopiiri kuitenkin vastustaa mitä suurimmassa määrin, sillä siinähän ei todellakaan makseta veroja myydyistä palveluista saati saaduista tuloista. (Verottaja epäilemättä mielessään kiittää Hesarin toimittajaa tämän vaihtopiirin tuomisesta tietoon.) Tässä mielessä vaihtopiiri on hyvin epäsolidaarinen tapa käydä kauppaa, sillä siitä eivät pääse osallisiksi muut kuin kaupan osapuolet itse, niin kuin oikein onkin.

Laajemmassa asiayhteydessä erilaisten vaihtopiirien ja paikallisrahojen ilmeinen yleistyminen on selvä merkki siitä, että nykyinen verotuksen ja sääntelyn kuormitus rasittaa ihmisiä yhä enemmän ja siksi he etsivät keinoja kiertää niitä. Tällaisen toiminnan laajeneminen puolestaan vaikeuttaa entisestään sosiaalivaltion rahoitusongelmia, vaikka toistaiseksi puhuttaneenkin verrattain pienistä luvuista. Pienten piirien vaihtokauppa on kuitenkin sen verran tehotonta toimintaa, että niihin osallistuvatkin tekevät edelleen suurimman osan hankinnoistaan verotuksen ja sääntelyn alaisten kanavien kautta.

Jatkuvasti kasvava vaihdantatalous on myös eräänlaista varautumista tulevaan; siihen, että jonain päivänä verotus ja sääntely kasvavat niin raskaiksi, että kamelin selkä katkeaa ja sosiaalivaltio on lopultakin jo aivan liian pitkäksi venyneen elinkaarensa päässä. Kuollut ei ole enää elvytettävissä. Kehittynyt vaihdantatalous ja myös vaihtoehtoiset valuutat, sikäli kun valtiovalta ei niihin puutu kovalla kädellä niiden kasvaessa liian merkittäviksi, ovat ensiarvoisen tärkeitä välineitä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi romahduksen jälkeisissä olosuhteissa.

PÄIVITYS: Tilaisuuden video saatavilla nyt tästä linkistä!
Välitän edelleen oheisen ilmoituksen ”Ahvenryhmän” järjestämästä tapahtumasta. Huomatkaahan, että ilmoittautumisaikaa on jäljellä varsin niukalti!

“Romahdus”
- seminaari Suomen tulevaisuudesta

Tervetuloa keskustelemaan akateemisessa hengessä poliittisista kysymyksistä

Aika: la 17.4. klo 10.00-16.00
Paikka: Hotelli Arthur, Vuorikatu 19 Helsinki
Hinta: omakustannushinta 30 euroa sisältää lounaan ja kahvit

Seminaarin aiheet ovat:

1. Kansainvälisen finanssijärjestelmän romahdus
2. Hyvinvointivaltion romahduksen syyt ja seuraukset
3. Materialistisen elämäntavan romahdus
4. Kansanvallan romahdus?

Puhujina ovat mm:
prof. Timo Vihavainen (Helsingin yliopisto)
Sampo Terho (tutkija, MPKK)
Risto Pietilä (yksityisyrittäjä, www.hopea.fi)
Pasi J. Matilainen

Ilmoittautuminen: sähköpostitse osoitteeseen ahvenryhma@gmail.com torstaihin 8.4. mennessä. Osallistumismaksu maksetaan käteisellä paikan päällä.

Seminaari loppuu kello 16, sen jälkeen 16 – 18 pidetään kokous tulevasta toiminnasta.

Tilaisuuden jälkeen on eri maksusta mahdollisuus osallistua saunailtaan.

Tervetuloa!
Toivottaa puoluepoliittisesti sitoutumaton keskustelukerhomme.

Euron arvo on laskenut Yhdysvaltain dollarin suhteen viikkojen ajan. Finanssimarkkinoilla on herännyt epäilyksiä euroalueen niin kutsuttujen PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) julkisen talouden rahoituksesta. Kreikan kohdalla kriisi on pahin, kun sen kymmenvuotisten velkakirjojen korko lähenee 7 prosenttia. Kreikan hallitus arvioi valtion budjettialijäämäksi 12,7% BKT:sta vuonna 2009. Bruttovaltionvelka on 113% BKT:sta. Jos korko, jota Kreikka joutuu maksamaan veloistaan, jatkaa kasvuaan, maa saattaa joutua laiminlyömään sitoumuksensa.

Kreikan hallitus on pyrkinyt palauttamaan luottamusta valtion tulevaisuuseen julistamalla julkisen sektorin palkat jäädytetyiksi, virkamiesten määrää vähennettäväksi sekä korotuksia polttoaineiden, tupakan, alkoholin ja suurten kiinteistöjen verotukseen. Näiden toimenpiteiden avulla budjettialijäämä olisi tarkoitus kutistaa kahdeksaan prosenttiin vuonna 2010. Markkinat eivät tosin luota onnistumiseen.

Vaikka veronkorotukset voivat aiheuttaa kreikkalaisille uusia ongelmia, muihin ongelmiin ei edelleenkään saada ratkaisua: valtava julkinen sektori säästyy merkittäviltä leikkauksilta. Palkat pysyvät kilpailukyvyttöminä vahvojen ammattiliittojen ansiosta.

Lisäksi ei ole lainkaan selvää, että hallitus voi pitää näistä pienistä menonkevennyksistä kiinni, koska helmikuussa on odotettavissa yleislakko. Joulukuussa 2008 Kreikassa mellakoitiin verrattain pieniä poliittisia uudistuksia vastaan. Koska enemmistö kansalaisista vaikuttaa olevan menoleikkauksia vastaan, hallitus ei välttämättä kykene estämään valtion menemistä konkurssiin.

Vuosien ajan Kreikan hallitus on näyttänyt esimerkkiä melko hillittömästä julkisesta kulutuksesta. Tämä korostui entisestään, kun Kreikka liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon, minkä seurauksena sen valtionvelkakirjojen korko laski reilusti.

Kreikan alhaista korkotasoa tuki vahvojen euromaiden epäsuora takuu siitä, että nämä tulevat tukemaan heikompia maita vaikeina aikoina. Joten Euron ensimmäisten vuosien aikana kreikkalaisten velkakirjojen korot laskivat; ne lähestyivät Saksan velkakirjojen tasoa. Kreikan valtio kulutti villisti, mutta maksoi korkoa huomattavasti konservatiivisemman julkistalouden mukaan. Tänä aikana Kreikan talous ja äänestäjäkunta tottuivat alhaisen korkotason tukemiin kasvaviin julkisiin menoihin.

Kun maailmanlaajuinen talouskriisi puhkesi, sekä vahvojen että heikkojen euroalueen maiden budjettialijäämät kasvoivat. Vahvoilla mailla oli omat ongelmansa ja ihmiset alkoivat epäillä, josko vahvat sittenkään tukisivat heikkoja maita hätätilanteessa. Lisäksi Kreikan ja Saksan velkakirjojen korkoero alkoi kasvaa.

Tänä päivänä kysytään, pelastavatko muut euromaat Kreikan taloudellisesti? Heikkojen maiden päättäjät tapaavat korostaa unionin solidaarisuutta, kun taas vahvemmat maat tekevät selväksi, että pelastusta ei ole tulossa.

Silti koko keskustelu on harhaanjohtava: muu unioni on jo koko ajan pelastamassa Kreikkaa. Euroopan keskuspankki (EKP) hyväksyy Kreikan valtion velkakirjoja vakuutena lainoista. Eurooppalaiset pankit voivat ostaa Kreikan velkakirjoja (joista saatava korko on tällä hetkellä yli 3% suurempi kuin Saksan vastaavista) ja käyttää näitä vakuutena ottaakseen lainaa EKP:lta yhden prosentin korolta — erittäin kannattava kauppa siis.

Pankit ostavat Kreikan velkakirjoja, koska ne tietävät, että EKP hyväksyy ne vakuutena uusille lainoille. Koska EKP:lle maksettava korko on pienempi kuin Kreikan maksama korko, kreikkalaisille velkakirjoille on kysyntää. Jos EKP ei hyväksyisi niitä vakuutena, Kreikka joutuisi maksamaan paljon nykyistä korkeampaa korkoa niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Kreikkaa pelastetaan jo.

Euroalueen muut maat maksavat laskun. Uusia euroja lasketaan käytännössä liikkeelle EKP:n hyväksyessä Kreikan velkakirjoja vakuuksina. Kreikan velat arvopaperistetaan ja setelirahoitetaan, ja Kreikan hallitus käyttää velkakirjoista saamansa rahat vahvistaakseen kannatustaan väestönsä keskuudessa.

Hinnat alkavat nousta Kreikassa ja raha virtaa muihinkin maihin, nostaen hintoja ympäri euroaluetta. Muissa maissa ihmiset kokevat hintojen nousevan tulojaan nopeammin. Tämä on tulonsiirtoa Kreikan hyväksi. Kreikan valtiota pelastetaan jatkuvalla ostovoiman siirrolla muualta Euroopasta.

Euron tulevaisuus on niin pimeä sen vuoksi, että holtittomalle talouspolitiikalle on näin kovat kannustimet, ei vain Kreikassa, vaan myös muissa maissa. Eräät muut maat ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Kreikka. Espanjassa virallinen työttömyysaste lähestyy 20 prosenttia ja julkinen alijäämä on 11,4% BKT:sta. Portugali julkisti suunnitelman yksityistää kansallista omaisuutta alijäämänsä ollessa 9,3% BKT:sta. Irlannin asuntokupla puhkesi ja alijäämä on 11,5% BKT:sta.

Kannustimet vastuuttomaan käyttäytymiseen näille ja muille maille ovat selvät. Miksi kattaa menoja korottamalla epäsuosittuja veroja? Miksi ei sen sijaan myisi velkakirjoja, jotka ostetaan luomalla uutta rahaa, vaikka se lopulta nostaisikin hintoja koko euroalueella? Miksi ei ulkoistaa poliittiselle vallalle tärkeän julkisen sektorin menojen kustannuksia muille?

Rahajärjestelmässämme itse rahan omistusoikeuksia ei ole riittävän tarkkaan määritelty eikä niitä riittävästi puolusteta, mikä kannustaa inflationääriseen luoton laajennukseen. Fiat-rahaan ja osittaiseen kassavarantoon perustuva pankkijärjestelmämme tuottaa yhteismaan ongelman, jollaisesta aina seuraa resurssien liikakäyttö.

Tyypillinen esimerkki yhteismaan ongelmasta on merien liikakalastus. Koska kalaparvet eivät ole kenenkään omaisuutta, kalastamisen kustannukset kalakannalle ulkoistuvat kaikille muille kalastajille. Jos et kalasta niin monta kalaa kuin mahdollista niin nopeasti kuin suinkin pystyt, kilpailijasi kalastaa ne.

Vastaavasti pankkitalletusten omistusoikeuksia ei ole tarkasti määritelty. Pankeilla on kannustin laajentaa luottoa ja ulkoistaa kustannukset yhteiskunnalle.

Euroalueen jäsenmaat voivat myös jossain määrin ulkoistaa hillittömän talouspolitiikan kustannukset. Mikä tahansa hallitus, jonka velkakirjat kelpaavat vakuutena EKP:lle voi käyttää tätä rahapainokonetta rahoittamaan menojaan. Tämän strategian kustannukset siirtyvät osittain muille maille, kun vastikään luotu uusi raha nostaa hintoja kautta rahaliiton alueen.

Jokaisella hallituksella on kannustin synnyttää suurempia alijäämiä kuin muualla euroalueella, koska sen kustannukset voidaan ulkoistaa. Tästä seuraa se, että eurojärjestelmässä on sisäänrakennettu taipumus jatkuvaan ostovoiman heikkenemiseen. Tämän liikakäyttö voi lopulta aiheuttaa euron romahduksen.

Mikä tahansa yhteismaan ongelma voidaan ratkaista yksityistämällä kyseinen resurssi. Mutta yksityistämisen sijasta hallitukset yleensä suosivat sääntelyä.

Myös Euroopan rahaliittoon (EMU) lisättiin sääntelyä, jota kutsutaan Vakaus- ja kasvusopimukseksi (Stability and Growth Pact), joka edellyttää, että jokaisen euromaan vuosittainen budjettialijäämä on alle 3% ja bruttovaltionvelka korkeintaan 60% BKT:sta. Näiden sääntöjen noudattamiseksi määriteltiin myös sanktioita.

Sanktioita ei ole koskaan kuitenkaan määrätty ja yleensäkin sopimuksesta ei välitetä. Vuonna 2010 yhtä lukuunottamatta kaikilla euromailla odotetaan olevan suurempi alijäämä kuin 3% ja keskimääräinen euromaan valtionvelka on 88% BKT:sta. Saksa, joka oli tärkein näitä rajoituksia vaatinut valtio, oli ensimmäisten joukossa jättämässä niitä noudattamatta.

Mikä on siis euron tulevaisuus? Kuten olemme nähneet, synnynnäiset kannustimet eurojärjestelmässä kannustavat valuutan tuhoamiseen, koska alijäämien kustannukset voi ulkoistaa. Tämän vuoksi tulevaisuudelle on kolme pääasiallista vaihtoehtoa.

1. Vakaus- ja kasvusopimusta aletaan lopulta noudattaa sanktioiden voimalla. Valitettavasti vahva poliittinen vastarinta tekee tästä vaihtoehdosta epätodennäköisen.
2. Konservatiivisemmat jäsenvaltiot kieltäytyvät holtittomampien maiden avustamisen jatkamisesta. Taloudellisesti vahvemmat maat pakottavat heikot maat konkurssiin ja ulos rahaliitosta.
3. Valtiot jatkavat alijäämiensä kasvattamista, yrittäen ulkoistaa kustannukset. Ne taipuvat kannustimille ja osallistuvat kulutuskilpaan, joka johtaa hyperinflaatioon ja euron romahduksen lähestymiseen.

(Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Philipp Bagusin artikkelista The Bailout of Greece and the End of the Euro. Bagus toimii apulaisprofessorina Universidad Rey Juan Carlos -yliopistossa Madridissa ja vierailevana professorina Prahan yliopistossa. Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä käännös on julkaistu CC-BY-lisenssin alla.)

Joukko sekalaisia asioita:

• Presidentin kansliasta vastattiin taannoiseen avoimeen kirjeeseen. Vastaus täällä, presidentti kuulemma ottaa näkemyksemme huomioon.

• Ensi perjantaina 11.12. on Jyväskylässä jälleen Liberaalimafia, Gastropub Jalossa klo 19 alkaen (ks. Facebook-event). Torstaina klo 18 Liberaalimafiat löytyvät Helsingistä (OlutRavintola Kaisla, Vilhonkatu 4) ja uutena Tampereelta (Irish bar O’Connells, yläkerta/kirjasto, Rautatienkatu 24)!

• Liberaalien kannattajakortteja voi nyt täyttää verkossa niin, että vastaanottaja maksaa postimaksun: puolueeksi.liberaalit.fi.

• Ihme ja kumma!, hyviä talousaiheisia kirjoja on alettu jälleen julkaista suomeksi myös paperimuodossa. Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? ja Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen löytyvät pian kirjakaupoista, ja jo nyt niitä voi ennakkotilata kustantajan verkkokaupasta (linkit edellä). Hinnat eivät päätä huimaa, itsekin tilasin jo molemmat kirjat. Taloudenperusteet.comista löytyy sähköisenä paljon muutakin.

• Maanantaina TV1 klo 20:00 MOT: Ilmastogate. Salatut kansiot paljastavat ilmastotutkijoiden eliitin likaiset temput.

Lähes jokaiselta löytynee kotoa Monopoli-lautapeli. On aika kaivaa se esiin ja tehdä pieni käytännön koe. Ensinnäkin, kerää kiva peliporukka, mitä enemmän pelaajia, sen hauskempaa tietenkin. Varatkaa aikaa ainakin kahdelle pelille.

Pelatkaa ensin yksi peli Monopolin oikeilla säännöillä. Jos Monopolia tulee pelattua usein ja pelin kulku on hyvin tuttu, tämän voi jättää väliin, muutoin se kannattaa ehdottomasti pelata ensin.

Toinen peli pelataan hieman muunnelluilla säännöillä. Kun pelin alkuvalmistelut on tehty, kaikki ylijääneet rahat siirretään syrjään. Peli pelataan muuten normaalisti, mutta pankissa (jota voinee kutsua tässä yhteydessä myös valtioksi) ei ole välttämättä aina rahaa, vaan sitä kertyy vasta maksetuista veroista, tonttien hinnoista, rakentamisesta, yms. Jos pankissa ei satu olemaan rahaa, kun kuljet lähtöruudun kautta tai saat jonkun muun palkkion, et saa kyseistä palkkiota, et nyt etkä myöhemmin, eli pankki ei jää sinulle velkaa.

Tämä toinen pelimuoto simuloi tilannetta, jossa valtio ei paina lisää rahaa vaan taloudessa kiertävän rahan määrä on vakio. Sivutuotteena se simuloi erityisen tehotonta tulonsiirtojärjestelmää, mutta sillä on vähemmän merkitystä.

Kuinka toinen peli eroaa ensimmäisestä? Halutessanne voitte pitää kirjaa kummankin pelin kulusta. Sellainen varoituksen sana, että toinen peli saattaa olla hieman pidempi, joten aikaa kannattaa varata hyvin. Jos omaat hyvän mielikuvituksen, mutta et itse peliä tai peliporukkaa, voit myös pohdiskella pelien eroja pelaamatta. Vastauksia kommentteihin.

Nimimerkki G3org3 Orw3ll/Nimi on useammin kuin kerran tämän blogin kommenteissa ehdottanut, että verotus voitaisiin lopettaa, jos valtio ottaisi itselleen (keskuspankilta) oikeuden painaa rahaa ja kustantaisi julkiset palvelut painamillaan rahoilla. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siinä, että nykyinen verotus vastaa Suomessa työväestöön kohdistuvaa noin miljoonan henkilötyövuoden orjuutta, mutta siirtyminen verotuksesta rahan painamiseen ei muuttaisi tätä asiaa ratkaisevasti.

Edelleen täytyy pitää mielessä se, mitä raha oikeasti on. Se on vain vaihdon väline, ei siis mikään itseisarvo tai päämäärä. Rahaa ei voi syödä eikä se ei pidä lämpimänä talvella. Rahalla voi kuitenkin ostaa ruokaa ja lämpöä. Tämä on kolikon yksi puoli.

Toinen puoli, vähintään yhtä tärkeä, on se, että rahaa saa tuottamalla markkinoille tuotteita ja palveluita. Toisin sanoen raha toimii vaihdonvälineenä molempiin suuntiin. Tämä tarkoittaa sitä, että voit hankkia muiden tuottamia tuotteita ja palveluita vain siksi, että olet myös itse tuottanut tuotteita ja palveluita muille. Jos esimerkiksi olet automekaanikko, raha vain helpottaa autonkorjauspalveluidesi vaihtamista vaikkapa ruokaan ja lämpöön, muista asioista puhumattakaan.

Jos taas olet valtio ja otat oikeudeksesi painaa lisää rahaa ja ostaa sillä tarvitsemiasi tuotteita ja palveluita, niin et tule antaneeksi vaihdossa mitään. Painokoneita pyörittävä ja painamansa rahan käyttämiseen pakottava valtio siis ottaa (ei osta, koska ostaminen on vaihtamista) käyttöönsä tuotteita ja palveluita. Vaikka tällaisen valtion ei tarvitsisi verottaa kansalaisiaan suoraan, vaikutus olisi käytännössä sama, sillä valtio edelleen käytännössä orjuuttaisi kansalaisiaan. Vaikutus voisi toki kohdistua eri ihmisiin eri tavalla kuin suora verotus. (Tämä myös havainnollistaa tehokkaasti, kuinka valtio ei koskaan tuota mitään, vaan ainoastaan kuluttaa.)

Itse asiassa (ja tämä on varmasti sekä ensimmäinen että viimeinen kerta, kun meikäpoika puolustelee verotusta!) verotus on todennäköisesti parempi tapa hoitaa kansalaisten orjuuttaminen. Ensinnäkin se on läpinäkyvämpi kuin valtion oma setelirahoitus, jonka kohdistumisesta kansalaisiin edes valtio itse ei varmasti pysyisi kärryillä. Toisekseen setelirahoitus käytännössä välttämättä aiheuttaisi inflaatiota, jolloin sen haittavaikutukset kohdistuisivat verotustakin pahemmin juuri heikoimpaan väestönosaan eli niihin, joille uusi raha kiertäisi viimeisenä.

Verotus on kyllä lopetettava, mutta huonoa ei kannata korvata huonommalla. Sen sijaan tien verotuksen leikkaamiseen on lähdettävä julkisten menojen leikkaamisesta. Valtion on yksinkertaisesti kulutettava vähemmän, jotta kansalaiset voisivat kuluttaa ja investoida enemmän.