Pasi.fi

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Vaikka nykyisin vastustankin vaaleja - koska äänestämällä ei voi vaikuttaa - pidän vaaleja edelleen mielenkiintoisina. Pahoista tavoista ei pääse helposti eroon tai jotain sellaista. No, enimmäkseen suhtautumiseni on melko välinpitämätöntä, mutta joitakin asioita nousee välillä esiin.

Ensinnäkin vaalikoneet. Uusi Suomi avasi tällä kertaa pelin Puoluekoneella, joka on siitä virkistävä ajatus, että puoluettahan sitä todellakin Suomen vaalitavassa ensisijaisesti äänestetään ja vasta toissijaisesti ehdokasta. Valitettavasti mukana ovat vasta eduskuntapuolueet, mutta ehkä ne muutkin puolueet sinne tulevat US:n lupauksen mukaisesti.

Kysymysten osalta toteutus on valitettavasti samaa tyypillistä, kelvotonta vaalikonekauraa kuin aina ennenkin. Jo ensimmäinen kysymys, "Pitäisikö lapsilisät poistaa hyvätuloisilta?", on vapausmielisen vastaajan kannalta hirvitys. Vastaus olisi luonnollisesti vahva kyllä, koska lapsilisät pitäisi poistaa kaikilta, mutta puoluekone ei tulkinne vastausta aivan näin vaan laskenee vastaajan kylmästi populistiksi.

Eikään ei voi vapausmielinen kuitenkaan vastata, mutta ei myöskään "en osaa sanoa", koska osattaisiinhan tässä sanoa, jos vastausvaihtoehdot sen sallisivat. Kaikki vaihtoehdot ovat siis enemmän tai vähemmän vääriä. Kun muissakin kysymyksissä on samaa ongelmaa, aivan kuin kaikki poliittiset kysymykset olisivat aseteltavissa vastakkain kyllä-ei-akselille, niin yritäpä siinä sitten vastata.

No, jotenkin onnistuin vastaamaan ja tuloksena lähinnä minua oli RKP, huikealla 48% samanmielisyydellä. Kaukaisin puolue oli puolestaan Vasemmistoliitto, 33% samanmielisyydellä. "Parhaan" ja huonoimman osuman ero oli siis vain 15 prosenttiyksikköä. Ehkä tämä antaa jotain kuvaa siitä, miten lähellä kaikki eduskuntapuolueet toisiaan ovat konsensus-Suomessa. Jos vielä kysymyksenasettelu olisi objektiivisempaa ja moniulotteisempaa, osumaprosentitkin vastaisivat paremmin todellisuutta: en nimittäin varmasti ole edes 48% asioista samaa mieltä edes RKP:n kanssa.

Toisaalta, ehkä en kuulu vaalikoneiden kohderyhmään. Silti erityisellä mielenkiinnolla odotan ainakin sitä, millaisia tuloksia antaa aikoinaan perustamani Sosiaalinen Vaalikone uusien omistajiensa käsissä, kunhan vielä saavat ehdokkaat vastaamaan sen kysymyksiin...

Mitä tulee itse vaaleihin, niin vaikka en edelleenkään usko äänestämällä voitavan vaikuttaa, osittaiset sympatiani ovat silti entisen puolueeni Liberaalien suunnalla. On sinänsä mukavaa, että Liberaaleilla on taas ainakin yksi uusi aktiivinen blogaajakin, Jouni Flemming, jonka kirjoitukset ovat pääsääntöisesti lähes kokonaan hyviä. Lisäksi "puolue" on vihdoin saanut jopa uudistettua nettisivunsa.

Lisäksi osittain sympatisoin Piraattipuoluetta, koska poliittisen piratismin teoreettinen kulmakivi on periaatteessa yhtenevä libertarismin kanssa, nähdäänhän piratismissa immateriaalioikeudet nimenomaan loukkauksena luonnollisia omistusoikeuksia kohtaan. Valitettavasti piraatit eivät jostain syystä vaadi johdonmukaisesti immateriaalioikeuksien kumoamista kokonaan vaan tarjoavat jotain vajaata välimallin ratkaisua... Huoh. Siis sama ongelma kuin Liberaaleillakin. Rohkeus ei riitä radikaaleihin teemoihin.

Joka tapauksessa on sinänsä luonnollista ja sopivaa, että Liberaalit ja Piraattipuolue tekevät yhteistyötä siten, että ensinmainitut ovat mukana jälkimmäisen vaalilistoilla, kun Liberaaleilta puuttuu edelleen (ja nähtävästi tällä menolla ikuisesti) se oma puolue. Mutta Piraattipuolueen ja sen listoilla olevien Liberaalien äänestäjillä onkin käsissään varsinainen äänestäjän kuluttajansuojapommi, sillä Piraatit ovat epätoivoissaan tai ymmärtämättömyyttään (?) hyväksyneet listoilleen myös talousdemokraatteja, jotka nyt eivät voisi ainakaan talouspoliittisesti enää kauempana Liberaaleista olla, enkä kyllä nyt näe heillä mitään yhteistä piraattienkaan kanssa.

Jos siis äänestät Liberaalia, äänesi saattaa hyödyttää talousdemokraattia! Esimerkiksi Keski-Suomessa Jani Korhosta äänestäessä ääni saattaa mennä jonkun "Tähtikävelijän" eduksi. No, todellisuudessa ongelma on mitätön, sillä Piraattipuolue ei tule saamaan yhtään ehdokasta läpi vaaleissa. Ja vaikka saisikin, ei se muuttaisi mitään, koska äänestämällä ei voi vaikuttaa.

Todellisia läpipääsymahdollisuuksia kunnolla vapaushenkisistä ehdokkaista on nähdäkseni vain kahdella, nimittäin Kokoomuksen Henri Heikkisellä ja Elina Lepomäellä. Heikkinen tunnetaan erityisesti innovatiivisista julkisuustempauksistaan, mutta molemmilla on paljon oikeita näkemyksiä ja laadukkaita blogitekstejä. Eivät hekään täydellisiä ehdokkaita ole, mutta suurin mielenkiintoni vaaleissa kohdistuu silti varmaankin heihin. Puolue tosin on molemmilla totaalisen väärä, mutta oikeaa puoluetta ei tietysti ole olemassakaan.

Mutta se siitä. Suomen vaalit, jotka eivät muuta mitään, vaikka Perussuomalaiset nousisikin kolmen suurimman joukkoon, ovat kuitenkin loppupeleissä hiiren papanoita verrattuna isompiin kuvioihin: euron (ja sitä kautta ehkä myös EU:n) vääjäämättömään tuhoon; domino-efektiin Pohjois-Afrikassa ja arabimaailmassa; Kiinan, Brasilian ja muiden kuplien puhkeamiseen valuuttakriisin kärjistyessä; dollarin todennäköiseen hyperinflaatioon; jne.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Puoli maailmaa on pian enemmän tai vähemmän tulessa, ja jotkut vielä jaksavat kuvitella, että äänestämällä voisi vaikuttaa. Hih. :-)

Eilinen oli ennätyspäivä valtionkirkosta eroamisissa. Syy liittynee vahvasti toissapäiväiseen tv-keskusteluun, jossa konservatiivit (KD:n Päivi Räsänen, PS:n Oinonen, ynnä kumppanit) osoittivat älyllisen ummehtuneisuutensa. Tästä seuraava reaktio kanavoituu kirkosta eroamiseen, vaikka kirkon edustajia taisikin olla keskustelun molemmilla puolilla.

Uskonto on jokaisen ihmisen oma asia, ja toivon, että kukaan kristitty ei ota henkilökohtaisesti tätä suuren eroryntäyksen hehkuttamistani, koska mitään itse uskonnonvastaista en sillä tarkoita, vaikka ateisti itse olenkin. Itse asiassa uskonkin, että kasvava osa eroajista on uskovia, jotka eivät koe kirkkoa enää omakseen ja sen jos minkä tulisi huolestuttaa kirkon johtoa.

Tämän päivän laskennallinen ennuste kirkosta eroamisista näyttää eilistäkin kovemmalta ja voi hyvinkin toteutua, kun päivän mittaan uutisoidaan eilistä ennätystä. Ihmiset ovat kuitenkin laumaeläimiä ja monelle ratkaiseva viimeinen tippa on varmasti se, että kun muutkin, niin toki itse perässä, mutta se ei varmastikaan riitä ainoaksi syyksi.

Kirkosta eroaminen on hyvä juttu erityisesti siksi, että evankelisluterilainen kirkko (sekä ortodoksinen kirkko) on Suomessa valtionkirkko, mitä sen ei tulisi olla. Kirkolle itselleenkin olisi loppujen lopuksi parempi, että se olisi täysin itsenäinen, eikä sen tarvitsisi kuunnella ulkopuolisten vaatimuksia siitä, miten sen tulisi omat asiansa hoitaa ja omat uskomuksensa käsitellä. Suurimittainen kirkosta eroaminen toivottavasti jouduttaa kirkkojen lopullista ja täydellistä erottamista valtiosta.

Kirkkojen erottaminen valtiosta tarkoittaa taloudellisesti paitsi kirkollisveron poistamista, myös valtionkirkkojen yhteisöverosta saaman osuuden lopettamista. Kirkkojen on hyvä kerätä tulonsa itse. Kirkkojen osuus yhteisöverosta on sikälikin "mielenkiintoinen", että sen myötä lopulta kaikki joutuvat osallistumaan kirkkojen rahoittamiseen, niin luterilaiset, ortodoksit, muslimit kuin ateistit ja agnostikotkin (plus muut). Yhteisöveroa maksavat yritykset, ja yritysten tulot ovat peräisin kuluttajilta. Vuonna 2008 tämä potti oli 126 miljoonaa euroa.

Eri uskontokunnilla ei myöskään pitäisi olla eriarvoista kohtelua esimerkiksi kouluopetuksessa, mihin kirkkojen erottaminen valtiosta myös liittyy.

Uskonnonvapaus tarkoittaa paitsi vapautta harjoittaa uskoa, myös vapautta olla harjoittamatta tai tukematta uskoa. Kirkkojen erottaminen valtiosta on päivänselvyys tässä valossa. Sekä ihmisten vapaus että kirkko hyötyvät erosta.

Tuleeko tästä päivästä kansallinen Eroa Kirkosta -päivä? Ehkä. Toivottavasti siitä tulee myös Erotetaan Kirkko Valtiosta -päivä.

Lue lisää valtionkirkosta liberalismiwikistä. Kirkosta voi erota helpoiten osoitteessa EroaKirkosta.fi. Kirkkojen erottamista valtiosta voi edistää muun muassa kirjoittamalla aiheesta yleisönosastoille, blogeihin, kansanedustajille, jne., tai vaikkapa vähäisimmillään tykkäämällä ja jakamalla tätä kirjoitusta.

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittanut Mario Vargas Llosa vaikuttaa varsin järkikaverilta ja kerrankin voi veikata Nobelin menneen oikeaan osoitteeseen. Vai mitä sanotte seuraavasta katkelmasta, jossa Llosa kuvailee poliittisia tavoitteitaan, hänhän on ollut presidenttiehdokkaanakin Perussa:

"...kapitalismin puolustaminen tehokkaampana ja reilumpana kuin sosialismi ja ainoana järjestelmänä, joka kykenee puolustamaan ihmisten vapauksia, yksityisen yritteliäisyyden näkeminen kehityksen ajurina ja 'menestyksen kulttuurin' hakeminen marxistien ja konservatiivien yhtä lailla osoittaman paheksunnan ja kannattamien julkisten tukien sijaan." (kirjasta A Fish in the Water, suomennos omani) [via Johan Norberg]

Jos vielä joskus ehdin lukemaan kaunokirjallisuutta, saattaa hyvinkin olla, että hommaan käteeni Llosaa. Vapaasanasta löytyy lisätietoa: Liberaali Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin.

* * *

Sivuhuomiona: viimeisen vuorokauden aikana reilut kolmetuhatta absoluuttisesti yksilöityä kävijää blogissani Google Analyticsin mukaan! On nimittäin melkoinen lätkämailakäyrä taas. Kiitoksia linkittäjille ja tykkääjille jakamisesta. :)

Erilaisten hyödykkeiden, ja aivan erityisesti elintarvikkeiden ja lääkkeiden, turvallisuus käyttäjilleen on erittäin tärkeä asia. Jopa niin tärkeä, että on aiheellista kyseenalaistaa sen jättäminen byrokraattien ja poliitikkojen vastuulle. Tässä artikkelissa kerron, kuinka vapaa markkinatalous ratkaisisi tämänkin asian paremmin kuin valtiojohtoinen sääntelytalous.

Nykytilanteessa on lukuisia ongelmia. Käyttäjilleen haitalliset tuotteet eivät ensinnäkään pysy poissa myynnistä, ennen kuin jotain ikävää tapahtuu, jonka jälkeen tuote-erä tai koko tuote vedetään hyllyiltä. Tämä on paitsi hirvittävää tuhlausta, myös suorastaan haitallista kuluttajille, joita sääntelyllä yritetään väitetysti suojella. Lääkkeiden kohdalla sääntelyn ongelmat korostuvat, sillä vuosien mittaiset myyntilupaprosessit nostavat kehityskustannukset taivaisiin ja saattavat lopulta estää hyödyllistenkin lääkkeiden käyttöönoton, jos niihin liittyy mitätönkin riski, vaikka esimerkiksi joku terminaalipotilas saattaisi hyvinkin sen riskin haluta ottaa, jos on mahdollisuus parantua.

Yksi merkittävä ongelma on myös sääntelyn väärinkäyttö. Yritykset luonnollisesti pyrkivät edesauttamaan omien tuotteidensa menekkiä keinolla millä hyvänsä, ja monille yrityksille paikallinen tuoteturvallisuusvirasto on maailman paras ystävä. Käytäntö ei ole edes uusi, sillä aikoinaan Ranskan viinintuottajat saivat lobattua pahan kilpailijansa absintin myyntikieltoon väittämällä sen sisältävän hermomyrkkyä. Ajat ovat kuitenkin tässäkin kehittyneet, ja nykyisin ala on varsinkin Yhdysvalloissa suurta bisnestä: esimerkiksi kilpailijan tuotteen saaminen leimatuksi ympäristölle haitalliseksi aiheuttaa koko joukon tyytyväisiä hymähdyksiä vihreiden tuotteiden valmistajien piireissä.

Entäs sitten, jos valtion kontrolli tuoteturvallisuudessa puretaan täysin? Täyttyvätkö markkinat halvoista kiinalaisista tuotteista, jotka ovatkin vähintäänkin puoliksi puhdasta myrkkyä? Vastaus on kapitalismin vastustajien harmiksi kielteinen.

Aloitetaan pienellä ajatusleikillä. Jos minä annan sinulle mehua, jota väitän ihan hyväksi, vaikkakin se on erittäin myrkyllistä, ja sinä kuolet tai ainakin vammaudut sen juotuasi, niin miten käy minulle? Luonnollisesti joudun korvausvelvolliseksi ja pääsen myös kärsimään vapausrangaistusta. Entä jos kauppias myy sinulle tuubin hammastahnaa, joka onkin osaksi syanidia ja bensiiniä, ja kuolet tai vammaudut sen käyttämisen jälkeen? Tuloksen pitäisi tietysti olla aivan sama, kauppias on vastuussa tuotteistaan ja hänen olisi pian kaivettava kuvettaan ja myös löydettävä itsensä kiven sisästä.

Kauppias ei kuitenkaan varmastikaan olisi tyhmä, mistä jo osoittaa hänen asemansakin. Hän tietäisi, että myymällä myrkkyjä oikeina tuotteina hän riskeeraa myrkyttämisestä aiheutuvat seuraamukset. Kuitenkin hän haluaa pitää kauppansa valikoiman monipuolisena, tasokkaana ja hinnaltaan kilpailukykyisenä.

Apuun astuisi vapaa markkinatalous ja joukko yrityksiä, joiden liiketoiminta muodostuisi tuoteturvallisuudesta. Kauppias voisi maksua vastaan saada lausunnon tuotteiden turvallisuudesta, ja isompaa maksua vastaan ehkä myös siirtää osan tai täyden vastuun näille yrityksille tai vakuutusyhtiöille. Luonnollisesti kauppias myös käyttäisi saamiaan tuoteturvasertifikaatteja myös osana markkinointiaan ja viestittäisi asiakkailleen, että juuri hänen kaupastaan kannattaa ostaa.

Mikään ei tietenkään estäisi naapurikauppiasta myymästä ties mitä kiinalaista rihkamaa, ehkä hiukan halvemmalla tai paremmalla katteella kuin tuoteturvallisuudesta kiinni pitävä kauppias, mutta hän ottaisi tietoisen riskin seurauksista, ja myös hänen asiakkaansa ottaisivat tietoisen riskin ostaessaan halpaa ja “hyvää.”

Miten tämä eroaisi sitten nykytilanteesta? Eivätkö tuoteturvavirastot olisi yhä olemassa, vaikkakin yksityisinä? Kyllä, mutta ero on silti merkittävä, sillä yksityisen tuoteturvaviraston ei kannata antaa vääriä lausuntoja poliittisista syistä. Itse asiassa se jopa joutuisi vastuuseen paitsi valheistaan, myös virheistään, mikä taitaa olla utopiaa nykyvirastojen kohdalla.

Lisäksi kuluttajilla säilyisi vapaus valita käyttääkö varmasti turvallisia tuotteita vai ottaako riskin. Nythän me voimme vain olettaa, että kaikki tuotteet ovat turvallisia. Onhan meillä semmoiset hienot verovaroista kustannetut virastotkin, mikä siis voisi mennä vikaan! Taannoin Uudessa-Seelannissa ja Australiassa taisi ainakin hieman horjua usko omiin virastoihin kiinalaisen myrkkyhammastahnan ansiosta, joka myrkytti lukuisia ihmisiä.

Tänään on hyvä päivä kunnioittaa niitä yrittäjiä, sijoittajia ja innovaattoreita, jotka ovat riskeeranneet omaisuutensa ja elämänsä oman hyvinvointinsa ja samalla meidän kaikkien hyvinvoinnin eteen. Pääoma ja sen tavoittelu on kautta historian tehnyt maailmasta parempaa paikkaa, luoden vapautta, vaurautta ja elintasoa. Sillä vapaus tarkoittaa tuottoa, ja tuotto tarkoittaa työtä ja hyvinvointia!

Eläköön pääoma!

Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Wallin täräyttää puolueensa olevan Suomen ainoa liberaalipuolue. Eipä ole tainnut kaveri hetkeen vilkaista virallista puoluerekisteriä, sieltä kun löytyy semmoinenkin kummajainen kuin Liberaalit r.p., joka on Suomen ainoa liberaalipuolue.

On kyllä totta, että Rkp:n valplattformissa [pdf] (kuten puolueen linjassa yleisemminkin) on monia liberaalisia elementtejä, mutta niin on monilla muillakin puolueilla: kokoomuksella on markkinaliberaaleja ominaisuuksia, ja vihreillä sekä muulla vasemmistolla arvoliberaaleja teemoja. Rkp tietysti poikkeaa näistä siten, että sen liberaalit teemat ovat monipuolisempia, mutta vastapainoksi Rkp:lla on myös useita liberalismin vastaisia kohtia listallaan, kielipolitiikka tietenkin ensimmäisenä. Rkp:tä voisi ehkä kutsua jossain määrin liberaaliksi puolueeksi, mutta ei missään tapauksessa liberaalipuolueeksi.

Mutta toisaalta, tietenkin näin liberaalipuolueen ehdokkaana se on imartelevaa, että pitkäaikainen hallituspuolue kokee liberaalipuolueen leiman niin hyvänä, että sitä kannattaa erityisesti painottaa. Siitä ehkä irtoaa pieni ripaus lisää uskottavuutta oikeallekin liberaalipuolueelle.

PS. Pahoitteluni, että viimeaikainen kirjoitteluni on ollut vähäistä. Muutimme viikonloppuna ja asunnossamme on myös remontintapainen päällä, joten aikaa on ollut varsin rajoitetusti. Eikä sekään auttanut, että Internet-palveluntarjoajamme teki oharit liittymämme siirrossa uuteen osoitteeseen lähes kuuden viikon ennakkotilauksesta huolimatta. Kirjoitan kuulumisista myöhemmin lisää, ja jotain viime torstain nuorisovaalipaneelistakin.