Pasi.fi

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.

Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.

Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa - ainakin teoriassa - apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?

Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.

Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa - hui kauhistus! - turvautumaan hyväntekeväisyyteen.

Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.

Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.

Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt... Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.

Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.

[Artikkeli on uudelleenjulkaistu 23.10.2008 päivätystä alkuperäisestä.]

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä. 

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi). 

“Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä (kesk.) kannattaa sosiaaliturvajärjestelmän kattavaa uudistusta,” kertoo YLE. Varsinaiset muutosesitykset – sikäli kun niitä on – ovat kuitenkin lähinnä kosmeettisia, kuten vähimmäisturvan indeksisuojan vahvistaminen. (Mikä tietenkin sinänsä on ihan selviö, ei sosiaaliturvan heikentymisessä vuosi vuodelta inflaation tahdissa ole järkeä.) Seuraava kohta on kuitenkin mielenkiintoisempi.

Hyssälä ihmettelee myös sitä, että sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta vieläkään työn vastaan ottamiseen. Kelan pääjohtajan Jorma Huuhtasen esittämä uudistus olisi Hyssälän mukaan jo paikallaan.

Hyssälä ihmettelee hyvin, tuo nimittäin on yksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän suurimpia epäkohtia. Tuloloukut ja muut yksityiskohdat tekevät monesti työttömyyskortissa laiskottelun kannattavammaksi ja vieläkin useammin ainakin houkuttelevammaksi kuin työnteon. Siksi meillä on pieni mutta kasvava vapaaehtoisesti syrjäytyvien joukko. Esimerkiksi moni nuori ei varmasti osaa sitä niin ajatella, mutta jos joskus haluaisikin työllistyä vuosien vapaaehtoisen lekottelun jälkeen, niin ei se sapattikausi välttämättä hirveän hyvältä ansioluettelossa näytä. Toisinsanoen, kylläpäs alkoi kiinnostamaan tämä Huuhtasen uudistusesitys. Millainenhan se mahtaa olla…

Huuhtanen ehdotti sunnuntaina sosiaaliturvajärjestelmän uudistushanketta. Uudistushankkeessa pitää Huuhtasen mielestä ottaa huomioon myös eri toimenpiteiden yhteensopivuus, verotus sekä kannustus työntekoon sen sijaan, että tarkasteltaisiin pelkästään sosiaaliturvan tasoa.

Hyvältä näyttää, kyllä järjestelmän pitäisi nykyistä paremmin kannustaa työntekoon… Vai sunnuntaina tätä on ehdotettu, siksi taisinkin sen missata, kun olin viettämässä vuodenajalle ominaisia juhlapäiviä.

Kelan pääjohtajan mukaan seuraavan hallituksen tulisi varata 500 miljoonaa euroa kiireellisimpiin muutoksiin, joita ovat työmarkkinatuen nostaminen ja toimeentuloetuuksien verotuksen keventäminen.

Tähän väliin sopisikin sitten se ääniefekti, joka tulee kun olet peliautomaatilla tuplaamassa, jännitys tiivistyy ja sitten kosahtaa. Siis Jorma hei?! Kop kop! Työmarkkinatuen nostaminen ja toimeentuloetuuksien verotuksen keventäminen eivät kannusta työntekoon vaan päinvastoin korottavat ja laajentavat tuloloukkuja sekä tekevät työttömyyden entistäkin houkuttelevammaksi ja kannattavammaksi kuin pienipalkkaisen työn!

Jos otetaan lähtökohdaksi vaikkapa tuo 500 miljoonaa euroa ja kannustaminen työntekoon, niin paljon tärkeämpi ja kiireellisempi toimenpide olisi keventää alimpien tuloluokkien tuloverotusta mokomalla puolella miljardilla. Toinen mokoma siihen tarkoitukseen saataisiin, kun leikattaisiin työmarkkinatukea ja toimeentuloetuuksia saman verran. Tuloksena pienipalkkaisista töistä jäisi (hiukan) enemmän käteen ja kortistossa hieman vähemmän. Joku voisi silläkin olla työntekoon kannustavan vaikutuksen.

Ongelmana tässä tietysti on se, että nykyisen hyvinvointivaltion rahoittavat hyvin pitkälle alimmat ja keskimmäiset tuloluokat siitä yksinkertaisesta syystä, että he muodostavat suurimman osan verotettavasta väestöstä. Tästä syystä alimpien tuloluokkien verotuksen keventäminen muuten kuin marginaalisesti on poliittisesti vaikeaa, koska sen pelätään alentavan verotuloja liikaa, jolloin palveluista jouduttaisiin karsimaan entistä kovemmalla kädellä. Kirjoitan toiste miksi tämä pelko on aiheeton.