Pasi.fi

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus nousee silloin tällöin poliittisen keskustelun aiheeksi. Päivähoitokysymykseen suhtaudun siten, että sekin asia kuuluu mielestäni yksin vanhempien ratkaistavaksi. Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja tuet vääristävät tilannetta, vanhemmat tekisivät erilaisia päätöksiä ilman niitä.

Yhteiskunnan järjestämässä päivähoidossa (kuten muissakin yhteiskunnan palveluissa) on erotettava kaksi asiaa: palvelun kustantaminen verovaroista ja palvelun tuottaminen.

Nykyään on täysin väärin olettaa, että jotain palvelua (kuten päivähoitoa) ei tuotettaisi, jos yhteiskunta ei sitä tuottaisi. Yritysmaailma on myös opettanut, että monialaiset organisaatiot ovat hyvin harvoin tehokkaita, joten jokaisen organisaation kannattaa keskittyä ydinosaamiseensa ja ulkoistaa muut osansa.

Jos sitten oletetaan, että yhteiskunnan ydinosaaminen liittyy enemmän yhteiseen päätöksentekoon kuin päivähoitopalvelujen käytännön asioihin, niin pelkästään näistä lähtökohdista päästään siihen, että yhteiskunnan ei pitäisi toimia päivähoitopalveluiden (ja muiden vastaavien palvelujen) tuottajana.

Tämä johtopäätös ei sulje pois yhteiskunnan osallistumista kyseisten palvelujen kustantamiseen. Toisin sanoen ko. palvelut voitaisiin kustantaa verovaroista, vaikka ne olisivatkin yksityisten yritysten (esim. perhepäivähoitaja voisi olla yksityisyrittäjä) tuottamia.

Mietitäänpäs sitten sitä kustannuspuolta. Päivähoitopalveluthan rahoitetaan osittain palvelumaksuilla (eli vanhemmat maksavat kuukausittain maksua, joka riippuu heidän tuloistaan) ja suuremmalta osin verovaroista. Verovarat tulevat kaikilta kansalaisilta. Tässä tapauksessa veronmaksajat voidaan jakaa kahteen ryhmään, eli sellaisiin, jotka itse ovat päivähoitoikäisten vanhempia ja sellaisiin, jotka eivät ole.

Ensimmäisen ryhmän kohdalla kyse on rahan kierrättämisestä valtion kautta heille itselleen, eli he tukevat itse itseään eli maksavat veroina palveluista, joita itse saavat. Yksinkertaisempi, tehokkaampi ja paremmin kohdistuva ratkaisu heidän kohdallaan olisi se, että he maksaisivat kyseiset rahat itse suoraan palveluntuottajille. Jäisi välistä pois byrokratiankin kustannukset.

Toinen ryhmä on sekalaisempi. Siihen kuuluu mm. sellaisia, jotka ovat aiemmin olleet päivähoitopalvelujen asiakkaita, toisia, jotka tulevat myöhemmin olemaan asiakkaita, ja kolmansia, jotka eivät ikinä saa tai hanki lapsia, joten eivät myös ole ko. palveluiden asiakaskunnassa. Yhteistä tähän ryhmään kuuluville on se, että he kaikki maksavat veroissa palveluista, joita he eivät itse saa.

Toki, osa heistä on ollut tai tulee olemaan myös saamapuolella, mutta hyvin harva heistä jää pysyvästi nettosaajaksi, veroja kun maksetaan helposti jopa 40 vuotta, mutta päivähoitopalveluja käytetään harvoin pidempään kuin viidestä kymmeneen vuotta, jos sitäkään. Osa heistä (sekä tarkoituksella että vastentahtoisesti lapsettomat ja muuten päivähoitopalveluja käyttämättömät) puolestaan ovat koko ikänsä maksupuolella.

Joka tapauksessa, vaikka osa tai jopa kaikki kakkosryhmästä maksaisivatkin päivähoitoveronsa mielellään, nykykäytäntö ei kysy heidän mielipidettään, vaan pistää aseen heidän ohimolleen ja ottaa rahat sinänsä hyvään tarkoitukseen väkisin. Yhteiskunnalla ei voi olla sellaista oikeutta, koska yhdelläkään yhteiskunnan yksittäisellä jäsenellä ei ole sellaista oikeutta.

Millään ryhmällä ei voi olla enempää oikeuksia kuin sen jäsenillä. Jos joku yksittäinen henkilö tekee tuollaista, sitä kutsutaan rikollisuudeksi. Jos joku ryhmä tekee tuollaista, sitä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Ja ei, yksittäisen henkilön tai mafian suorittamaa ryöstöä ei yhtään lievennä se, että rikollinen ostaa osalla ryöstösaaliistaan uhrilleen jotain palvelua, jota tämä saattaa tarvita tai olla tarvitsematta. Ei ole lieventävä asianhaara siis yhteiskunnankaan kohdalla.

Ei, en kannata yhteiskunnan järjestämää -- en sen tuottamaa enkä kustantamaa -- päivähoitoa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen kautta saavutettaisiin siinäkin kaikille osapuolille paras lopputulos.

Sama järkeily koskee toki muitakin julkisia palveluita. Kaikki niistä maksavat, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja kutakin palvelua käyttää vain osa. Kun nämä oikein ynnättäisiin, selviäisi, että suurin osa maksamistamme verovaroista palautuu meille itsellemme takaisin, vain pieni osa niistä menee vähempiosaisille, mahdollisesti sitä jopa suurempi osa menee parempiosaisille ja tietenkin järisyttävä osa itse koneiston pyörittämiseen. Järkee vai ei? No ei. 

[Tämä kirjoitus on hieman muokattu uudelleenjulkaisu 24.8.2009 kirjoittamastani alkuperäisestä kommentista.]

On vaikeaa muodostaa tarkkaa kokonaiskuvaa Euroopan ja maailman talouskriisin nykyvaiheesta, sillä julkisesti saatavilla oleva tieto on erittäin värittynyttä eikä mikään suola riitä suodattamaan objektiivista tietoa ulos kaikesta subjektiivisesta vauhkoamisesta.

Esimerkiksi medialla on tunnetusti motiivi tehdä kärpäsestä härkänen, sillä suuret ongelmat myyvät enemmän lehtiä ja saavat ihmiset katsomaan enemmän uutisia. Vielä kun keskimääräisellä toimittajalla ja jopa joillakin taloustoimittajilla on heikommat tiedot talouden toiminnasta kuin jollain sunnuntaibloggaajalla, niin median hypetystä tulevasta taloustuhosta on sinänsä vaikea ottaa vakavasti, vaikka kuinka olisikin itse samoilla linjoilla.

Toisaalta poliitikoilla ja johtavilla virkamiehillä on ehkä vähemmän tunnetusti, mutta vähintään yhtä varmasti motiivi yrittää vähätellä talousongelmia sekä sen epäonnistuessa tietenkin syyttää niistä kaikkia muita paitsi itseään. Tämä johtuu toki siitä, että heidän ainoat apukeinonsa ovat niitä samoja kikkakolmosia, joilla tähän hätään alunpitäenkin päästiin, joten eihän niitä sovi epäillä.

Politiikan ja byrokratian arsenaalin suhteen avainsana on todellakin luottamus, kuten heikäläiset jaksavat alati muistuttaa. Ne täysin todellisuudesta irralliset keinot kun lakkaavat toimimasta sen vähänkin verran aivan heti, kun ihmiset menettävät irrationaalisen uskonsa niihin. Jos ongelma saadaan näyttämään pienemmältä kuin se on, voodookin saattaa vaikuttaa riittävältä ratkaisulta.

Taloustieteilijät ovatkin sitten oma lukunsa. Maailman suurimmat ja halutuimmat taloustieteilijöiden työllistäjät ovat valtioiden keskuspankit. Suuri osa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä on, on ollut tai haluaa olla keskuspankkien - erityisesti yhdysvaltalaisen Federal Reserven eli Fedin - palkkalistoilla. Kun nyt on niin, että erityisesti Fedin, jos kohta muidenkin keskuspankkien, toimet ovat olleet erittäin suurena lusikkana siinä sopassa, joka nykyisin on maailman talous, niin tarvinneeko ihmetellä, jos valtaosa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä suoltaa keskuspankkien keinovalikoimaa ylistäviä lausuntoja ja jopa tutkimuksia?

Mutta kai sentään voimme luottaa luottoluokituslaitoksiin, jotka sentään ovat ainakin tekevinään bisnestä luokitustensa tarkkuudella ja joita vastaan nuo epäluotettaviksi aiheellisesti epäiltävät poliitikot ovat nyttemmin hyökänneet? No, emme oikeastaan kovinkaan paljon, sillä luottoluokitustoiminta on usein luvanvaraista ja/tai vahvasti säänneltyä eli poliitikkojen ja virkamiesten suopeudesta paljolti riippuvaista.

Lisäksi luottoluokitukset itse ovat mukana komponentteina monenlaisessa sääntelyssä, esimerkiksi Yhdysvalloissa eläkerahastot ja monet muut instituonaaliset sijoittajat eivät saa sijoittaa kuin korkealle luokiteltuihin papereihin, mistä itsestään löytyy jo yksi motiivi luottoluokitusten manipuloimiseksi tavalla tai toisella.

Onkin kuvaavaa, että näinä aikoina roskalainaluokkaan putoavien valtioiden velkakirjojen olisi pitänyt olla tuossa samaisessa roskalainaluokassa jo vuosikausia sitten, jos luottoluokituslaitokset olisivat tehneet työnsä kunnolla. Mutta kaiketi parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Netistä puolestaan löytyy kaiken kirjava joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ammattilaisia kommentoimassa taloutta ja ennustamassa vaihtelevasti täystuhoa, orastavaa uutta nousukautta tai kaikkea siltä väliltä. Riippumattomien kommentaattoreiden pulma on toki se, että vaikka tilasto- ja muuta tietoa on paljon saatavilla, osa tärkeimmistä tiedoista on vain luottoluokittajien, pankkien ja/tai poliitikkojen ja virkamiesten saatavilla. Nettikirjoittajien uskottavuutta on myös vaikea arvioida, koska jokaiselta äärilaidaltakin löytyy omat cheerleaderinsa, jotka äänekkäästi kailottavat oman suuntansa oikeellisuutta.

Lienee siis tyydyttävä ajattelemaan itse, toki suuremmilta, luotettavaksi koetuilta ajattelijoilta oppia ottaen. Ajattelen nyt sitten hieman ääneen, joten mahdolliset lukijat saavat ottaa sen edellisessä kappaleessa mainituin varauksin, päteväthän nuo yhtä lailla minuunkin.

Jokainen tietää varmaksi yksityisestä taloudenpidostaan, että jatkuva velkaantuminen ei ole pidemmän päälle kestävä ratkaisu, velka kun pitää aina maksaa pois eikä todellakaan ole järkevää maksaa saati hoitaa velkaa velalla. (Tai no, pikavippikierteiset eivät varmaan tiedä, mutta useimmat meistä tietävät.)

Vaikka monet poliitikot ja taloustieteilijät jättävätkin asiaan eriävän mielipiteen, tämä ihan sama pikkuinen tosiasia pätee ihan aikuisten oikeasti myös valtioihin. Valtioiden ja yksityisten ihmisten välillä on eroavaisuuksiakin, mutta tämä ei todellakaan lukeudu niihin.

Velka on semmoinen juttu, jota käytetään investoinnin tai kulutuksen aikaistamiseen. Se on siis periaatteessa vaihtoehto säästämiselle, sillä sen sijaan että säästäisit esimerkiksi 15 vuotta, voitkin ostaa talon velaksi jo nyt ja maksaa velan pois vaikkapa 20 vuodessa. Velan maksaminen kestää säästämistä kauemmin, koska velkaa ei voi saada, ellei joku muu pidättäydy investoinnista tai kuluttamisesta ja mieluummin myönnä lainaa, jolloin tämä joku tekee sen yleensä vain siksi, että saa siitä tuottoa enemmän tai riskittömämmin kuin jostain muusta investoinnista. Tämä tuotto on se velallisen maksama korko.

Velan antajan pidättäytyminen jostain muusta investoinnista velan antamiseksi on kuitenkin oleellinen huomio. Täysin saman asian nimittäin tekee säästäjä, joka pidättäytyy muusta kulutuksesta säästääkseen esimerkiksi ostaakseen talon käteisellä. Ja ihan saman asian tekee velallinen, joskin vain käänteisessä järjestyksessä, kun hän pidättäytyy muusta kulutuksesta maksaakseen velan pois. Toisin sanoen, ottamalla velkaa jotain hankintaa varten siirretään pidättäytyminen muusta kulutuksesta hankintaa edeltävästä ajasta sen jälkeiseen aikaan. 

Velan ottaminen on siis aina kalliimpaa kuin vastaava säästäminen, sillä muutoin kenenkään ei kannattaisi säästää antaakseen velkaa. Siksi velkaa yleensä otetaan isommin vain silloin, kun tehtävästä investoinnista saatavat hyödyt tai säästöt koetaan suuremmiksi kuin velasta maksettava hinta. Esimerkiksi se talo saattaa täyttää helpostikin tämän kriteerin, jos se tulee halvemmaksi kuin vuokralla asumisen ja/tai sen seurauksena käteen jää se edelleen arvokas talo.

Sen sijaan mitään merkittävää määrää velkaa ei oteta esimerkiksi ruoan, vaatteiden tai muun kulutuksen kattamiseksi, koska niiden ostaminen velalla on aina kalliimpaa kuin käteisellä, sillä niistä ei synny tuottoja saati säästöjä. Tämä niin kutsuttu syömävelka ei siis koskaan maksa itseään pois.

Valtiot eivät tee juurikaan investointeja (ainakaan missään suhteessa muihin menoihinsa) ja silloinkin kuin tekevät, ne ovat usein huonosti tai jopa väärin kohdistuneita, koska niistä päättävillä tahoilla ei ole riittävää kannustinta panostaa päätösten oikeellisuuteen. Valtioiden menot, kuten sosiaali-, terveys-, koulutus-, maanpuolustus-, kehitysapu- ja muut vastaavat suuret erät, ovat siis pääasiassa kulutusta. Infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon voisi laskea investoinniksi, mutta sekin on usein tehotonta ja pientä suhteessa muihin menoihin, esimerkiksi liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalan osuus Suomen valtion vuoden 2011 talousarvion määrärahoista on vain noin 4% ja itse asiassa aika lähelle sama kuin valtionvelan korot samassa budjetissa.

Kun siis Suomen valtion tämän vuoden talousarviossa (ennen lisätalousarvioita) tulopuolesta jopa noin 16% oli uutta velkaa, niin voitaneen sanoa, että se on suurelta osin kulutukseen suuntautuvaa syömävelkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valtio siirtää tänä vuonna tämän verran pidättäytymistä kulutuksesta tulevaisuuteen. Jos tänä vuonna otettu velka haluttaisiin maksaa ensi vuonna pois kokonaismenojen pysyessä samoina, enemmän kuin 16% ensi vuoden menoarviosta menisi siihen, plus se noin 4% aiemman velan korkoihin. Tämä katettaisiin pistämällä esimerkiksi opetusministeriön ja maatalousministeriön hallinnonalat kiinni koko ensi vuodeksi, ja silti tulojen pysyessä samoina uutta velkaa pitäisi ottaa saman verran!

Kun tätä oikein järjellä ajattelee, niin eihän tuo kovin viisaalta kuulosta. Ja kun tietää, että täällä Suomessa tilanne on vielä olevinaan jotenkin hyvillä kantimilla, varsinkin verrattuna Kreikkaan, Portugaliin, Irlantiin, Italiaan ja Espanjaan, niin voi vain kuvitella, että millaisessa sopassa nuo muut maat ovat. Nämä PIIGS-maathan ovat tunnettuja löysästä taloudenpidostaan, eikä tilannetta parantanut yhtään se, että euron myötä niiden lainaraha halpeni reilusti.

Mutta kuten sanottua, valtioiden ja kotitalouksien välillä on joitakin eroja. Yksi on esimerkiksi se, että yksityinen kotitalous ei voi mielivaltaisesti päättää ottaa rahaa toisten kotitalouksien kassoista kattaakseen omia menojaan. Valtiolla ei tunnetusti tätä poliitikkojen ja virkamiesten mielestä varmasti vähäpätöiseltä kuulostavaa rajoitusta ole.

Valtiot voivat siis kiristää verotustaan velkojensa lyhentämiseksi. Ongelma on kuitenkin se, että monien valtioiden velka on sitä luokkaa, että vaikka koko kansantulo verotettaisiin ja käytettäisiin velkojen maksamiseen, ne lyhenisivät silti tuskallisen hitaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan. Hieman nopeampiin maksuaikatauluihin päästäisiin, jos tämän lisäksi muista julkisista menoista luovuttaisiin, mutta se voisi olla liikaa kansalaisille 100% verotuksen päälle.

Julkisissa menoissa on valitettavasti sekin harmillinen pikkuongelma, että Euroopan maiden väestön ikääntyessä ja eläköityessä sosiaali-, terveys- ja eläkemenot kasvavat entisestään, mikä sekin aiheuttaa paineita kiristää verotusta ja myös ottaa lisää velkaa.

Ongelma on siis lyhykäisyydessään se, että Euroopan valtiot (ja oikeastaan koko maailman, Yhdysvallat mukaanlukien) ovat jo useiden vuosikymmenien ajan ottaneet aina vain lisää syömävelkaa ja samalla kasvattaneet sekä nykyisiä julkisia menoja että tehneet kansoilleen lupauksia, jotka kasvattavat julkisia menoja tulevaisuudessa huomattavasti. Velan määrä on kasvanut kerrassaan massiiviseksi, mutta missään vaiheessa ei vain olla varauduttu siihen, että velan avulla aikaistettu kulutus tarkoittaa kulutuksesta pidättäytymistä tulevaisuudessa.

Osa ongelmaa on myös se, että ennen kuin homma alkoi levitä käsiin, tämä kuvio näytti jopa hetken toimivan. Sotien jälkeen väestö lisääntyi nopeasti ja teknologisen kehityksen myötä tuottavuuskin parantui huimasti. Syömävelka siis jonkun aikaa vaikutti maksavan itsensä pois, kun sillä ylläpidettiin kasvavaa julkista sektoria, joka lahjoi kasvavaa ja tuottavampaa väestöä. Nykyisin tilanne on vain toinen, kun väestö ikääntyy nopeammin kuin kasvaa ja tuottavuuskin kasvaa lähinnä Aasian varassa.

Vaikuttaa siis näin itse ajateltuna siltä, että ei tämä ainakaan hyvä homma ole. Luottoluokituslaitoksille maksetaan siitä, että niiden olisi pitänyt nähdä tilanne jo aiemmin. Media taas hypettää ihan vaan mistä kulloinkin saa repivimmät lööpit irti.

Ulospääsyjä kuitenkin vaikuttaisi olevan niukalti, eivätkä mitkään niistä ole varmasti suosittuja.

Ensinnäkin, nykyinen lähestymistapa eli velkaongelman korjaaminen lisävelalla on jo syntyessään tuhoon tuomittu ajatus. Sitähän tässä on jo tehty kymmeniä ellei satoja vuosia ja mihin se johti? Tällä mallilla onnistutaan ainoastaan siirtämään osa ensimmäisten ongelmamaiden veloista myöhempien ongelmamaiden veronmaksajien kontolle, minkä ei pitäisi ainakaan jälkimmäisten kansalaisia hirveästi naurattaa. Toki maksupäivää saadaan lykättyä jonkin verran, mutta kahta kauheampanahan se sieltä sitten vastaan tulee. Kysykää vaikka niiltä pikavippikierteisiltä.

Toinen keino olisi alkaa ihan oikeasti tekemään niitä säästöjä ja jopa leikkaamaan niitä annettuja tulevaisuuden lupauksia. Joka tapauksessa tulemme päätymään esimerkiksi siihen, että esimerkiksi meidän nykypäivän kolmekymppisten julkiset eläkkeet ovat aikanaan ostovoimaltaan murto-osa siitä, mitä meille nykyisin luvataan. Olisi reilumpaa kertoa se meikäläisille jo nyt eikä sitten ensimmäisenä eläkkeen maksupäivänä, mutta voisihan siinä tietysti nykypoliitikkojen äänisaalis kärsiä seuraavissa vaaleissa.

Samaten muun muassa maataloustuet, perusturva ja julkiset palvelut tulevat kokemaan seuraavan vuosikymmenen kuluessa mullistuksia, jotka eivät lainkaan miellytä niiden saajia ja käyttäjiä. Esimerkiksi tukien summat saattavat olla toki suurempia, mutta ostovoima reilusti pienempi. Olisi reilumpaa, jos tätä tehtäisiin jo vähitellen etukenossa eikä sitten kertarysäyksellä, kun on lopulta pakko.

Veronkiristyksiä ja inflaatiota tullaan epäilemättä käyttämään keinoina, mutta niillä saadaan ainoastaan syvennettyä ongelmia (ja veronkiristyksillä ehkä jopa pahennettua, jos kiristykset ovat tuntuvia) ja lykättyä entistä suurempi osa kärsimyksestä kaikista vähäosaisimmille, mikä ei ole sitten lainkaan reilua.

Ihan parasta olisi, jos tähän tilanteeseen ei olisi tultu, mutta myöhäistähän se on murehtia, kun haiseva biomassa on jo housussa. Mutta ehkäpä voisimme ottaa tästä opiksi? Mitäpä jos emme antaisi päättäjiemme esimerkiksi enää koskaan ottaa yhtään velkaa? Oisko kova? Tietysti voisimme rajoittaa heidän toimintaansa muutenkin, kuten heidän pääsyään taskuillemme, mutta tuosta velkaestosta voisi olla hyvä aloittaa.

On todella vaikeaa arvioida, milloin tämä soppa kiehuu yli kattilan laitojen, koska asia on niin monimutkainen ja erillisiä tekijöitä on niin paljon. Yksi keskeisimpiä tekijöitä on kuitenkin se jo mainittu luottamus. Koska valtioiden velat eivät ole pitkiin aikoihin olleet missään realistisessa suhteessa niiden velanmaksukykyyn, vaan lisävelkaantuminen on perustunut luottamukseen siitä, että valtiot voivat joka tapauksessa viimeistään verokarjaa lypsämällä hoitaa sitoumuksensa, niin velkakriisi voi päättyä vain sen luottamuksen lopulliseen katoamiseen.

Kuten edellä todettua, tuolle luottamukselle ei ole enää mitään pohjaa. Luottamus voisi siis yhtä hyvin loppua jo vaikka tänään tai ensi viikolla. Todennäköisempää on kuitenkin se, että kriisiä onnistutaan vielä pitkittämään jonkin aikaa, ehkä jopa useamman vuoden, erilaisilla tempuilla, mutta ongelma ei korjaannu oireita hoitamalla, vaan vain parantamalla itse sairaus. Se taas ei ole lähelläkään poliittista horisonttia. 

Olimme juuri viikon Thaimaassa ja tarkoituksella uutispimennossa, mutta muutama mediajyvänen tarttui silmiini sekä paikan päällä että lentokoneessa, ja sen verran ne herättivät ajatuksia, että blogaustauko murtuu taas...

Vilvoittelutauolla hotellihuoneessa satuin näkemään Al-Jazeeralta videokuvaa Egyptistä. Ensimmäisessä videossa yksi mielenosoittaja noin parinkymmenen hengen joukosta ammuttiin ensin ja häntä auttamaan pysähtyneet pari muuta henkilöä ammuttiin heti perään niille sijoilleen. Ampujaa/ampujia ei tiedetty, mutta toimittajan mukaan mielenosoittajat syyttivät armeijaa. Toisessa pätkässä poliisi ampui paikallaan seisoneen yksinäisen mielenosoittajan, jonka kohtalosta ei toimittajan mukaan ollut enempää tietoa.

Tämän jälkeen sammutin tv:n, sillä poikani käveli sisään huoneeseen, eikä ohjelma ollut selvästikään lapsille sopivaa materiaalia. Mietin kuitenkin hiljaa ja haikeana mielessäni, vaikkakin Egyptin oppositiota sinänsä sympatisoiden, että milloinkahan ihmiset tajuaisivat hylätä esivallan kaipuunsa jonkin kumouksensa yhteydessä.

Vallankumoukset ovat nimittäin aina vain yhdenlaisia. Joka ainoa kerta niissä onnistutaan ainoastaan korvaamaan vanhat vallanpitäjät uusilla, vaihtuivat valtiomuoto tai hallintomalli sitten samalla tai ei. Esimerkiksi Ukrainan vuoden 2004 oranssin vallankumouksen valtaan nostama demokraattinen oppositio osoittautui käytännössä lähes yhtä mädäksi ja korruptoituneeksi kuin syrjäyttämänsä stalinistisen perinnön diktaattorikin, minkä seurauksena viimeisimmissä vaaleissa ukrainalaiset muutoksen haluisina valitsivat vanhat vallanpitäjät takaisin ja maa luisuukin jo kovaa vauhtia takaisin vanhoille urille.

Tunisian ja Egyptin tarinat voivat poiketa Ukrainasta kovastikin. Ehkä niistä jopa tulee oikeita demokratioita, mitä voinee kuitenkin syystä epäillä. Mutta ei demokratiakaan ole kuin erilainen valtiomuoto ja erilainen joukko vallanpitäjiä. Demokratiassakaan (ei edes suorassa) valta ei ole ihmisillä itsellään eivätkä he ole suojassa vallanpitäjien väärinkäytöksiltä, olivat ne sitten suuria tai pieniä. Onhan tämä ilmiselvää täällä Suomessakin!

Demokratia on siitä harmillinen hallintomalli, että siinä tavalliset ihmiset luulevat olevansa ohjaksissa, mutta ovat silti vain järjestelmän pelinappuloita matkalla kohti sen luisumista sen kaatumiseen ja taas uuden valtiomuodon käyttöönottoon. Koska demokratia on tehoton ja koska se mahdollistaa keskenään ristiriitaisten päätösten teon, se väistämättä johtaa jatkuvasti paisuvaan julkiseen sektoriin, sen seurauksena fataalisti rikkoutuvaan talouteen ja lukuisiin ongelmatilanteisiin, kuten massatyöttömyyteen, köyhyyteen, puutteeseen, nälkään, aseellisiin konflikteihin ja sotiin, joiden seurauksena ihmiset alkavat vaatia vahvoja johtajia "korjaamaan" tilanteen... Ja sitten vuosikymmenien päästä niistä vahvoista johtajista sortohallintoineen, korruptioineen ja muine omine ongelmineen on päästävä eroon ja kaivataan taas demokratiaa. Noidankehä on suorastaan pirullinen.

Toinen silmiini sattunut asia oli Ilta-Sanomissa ollut suomalaisen Kairossa asuvan naisen haastattelu, jossa hän mainitsi lähiöiden asukkaiden perustaneen omia kodinturvajoukkoja - aseinaan puukot, paistinpannut, vaahtosammuttimet ja "mikä tahansa aseeksi kelpaava". Nainen selvästi harmitteli varustuksen riittämättömyyttä verrattuna ryösteleviin joukkioihin ja korruptoituneeseen poliisiin, joilla oli aseinaan "kivääreitä ja pyssyjä [sic]".

Yksi varmimpia merkkejä siitä, että esivalta aikoo ryhtyä lähitulevaisuudessa entistä kovemmin kyykyttämään ja pamputtamaan omia kansalaisiaan onkin se, että se ottaa näiltä aseet pois. Kaikissa totalitaarisissa maissa kansalaiset on riisuttu aseista lähestulkoon uuden hallinnon ensi töinä tai hieman ennen totalitaariseen malliin siirtymistä.

Aseiden yksityisomistamisen kieltämistä perustellaan aina yleisellä ja kansalaisten omalla turvallisuudella, mutta joka ainoa kerta asiasta hyötyvät vain rikolliset ja kansalaistensa turvallisuudesta vähät välittävät viranomaiset (mutta minähän toistan itseäni), joiden tieltä on kansalaisten aseriisunnan myötä raivattu viimeinenkin este mielivallan laajentamiselta aivan uudelle tasolle. Kansalaiset eivät voi kuin hävitä aseriisunnassa, väittivät heidän demokraattiset tai totalitaristiset vallanpitäjänsä heille sitten mitä tahansa.

Aseomistuksen vastustajat tietysti jaksavat itkeä siitä, ettei aseita ole tarkoitettu muuhun kuin tappamiseen ja sotimiseen. Väite on tietysti väärä, sillä tavallisten ihmisten aseet on tarkoitettu heidän tappamisensa ja ryöstämisensä estämiseen, niin rikollisten kuin esivallankin (anteeksi taas toisto) taholta.

Aseisiin ja sotimiseen liittyy kuitenkin kolmas ja viimeinen bongaamani medianjyvä, sillä tänään lentokoneessa luin thaimaalaista The Nation -lehteä, jossa kolumnisti kaipasi rauhaa ja kyseli mitä hyötyä siitä sodasta (Kambodžan kanssa) muka olisi. Kysymys oli ilmeisesti aivan aiheellinen, sillä kolumnistin mukaan molemmin puolin rajaa on äänekkäitä poliitikkoja, jotka avoimesti julistavat haluavansa ratkaista rajakysymyksen sodalla. Tämä siis yleisesti - rajujakin mielenosoituksia lukuunottamatta - rauhallisena pidetyssä maassa!

Kolumnisti listasi koko joukon hyviä syitä olla sotimatta, joiden kanssa olin täysin samaa mieltä, mutta ei käsitellyt lainkaan minusta ilmeisintä syytä kaikkeen sotimiseen: valtioita. Vain valtiot (tai valtioiksi pyrkivät tahot) sotivat. Yhtään sotaa missään ei ole käyty yksityisten ihmisten kesken joitain mitättömiä ja verrattain lyhytaikaisia yksityisarmeijoiden tohinoita lukuunottamatta.

Syykin tähän on selvä: sota on kallista ja siitä ei ole koskaan enemmän hyötyä kuin haittaa ja kustannuksia, joten vain valtioilla on varaa niihin. Siis valtioilla, joiden ei tarvitse maksaa sitä itse, vaan jotka voivat verottaa kansalaisiaan ja jopa ottaa velkaa heidän tulevaisuuden veronmaksuaan vastaan. Demokratiat sotivat vähemmän kuin muut valtiomuodot, mutta vain siksi, että äänestäjät on yleisesti ottaen vaikeaa vakuuttaa sodan edullisuudesta, mutta demokratiatkin yhtä kaikki käyvät joskus sotia.

Satunnaisten ulkoisten sotien lisäksi kaikki valtiot - demokratiat mukaanluettuna - sotivat jatkuvasti omia kansalaisiaan vastaan. Paisuva julkinen sektori vaatii jatkuvasti lisää veroja ja velkaa, jotka on kansalaisten selkänahoista revittävä. Erilaiset eturyhmät vaativat jatkuvasti lisää sääntelyä, mikä pystyttää yksittäisen kansalaisen ympärille yhä uusia seiniä ja muureja.

Lopulta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa niin suureksi, että mukamas oman etunsa nimissä heiltä otetaan aseet pois - eli ennen kuin he keksivät käyttää niitä vallanpitäjiä vastaan. Sen jälkeen mikä tahansa on mahdollista.

En kannata aseiden tai muun väkivallan käyttöä vallanpitäjiä vastaan. Vastustan väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Sen sijaan toivoisin, että ymmärtäisimme joskus sanoa vallanpitäjille ja vallanpitäjiksi aikoville yksinkertaisesti ei, olivat he sitten enemmän tai vähemmän katteettomia vaalilupauksia antavia ehdokkaita tai totalitaristeja vastustavia sinänsä sankarillisia vallankumouksellisia.

Jos ei ole vallanpitäjiä, ei tarvita vallankumouksia. Jos ei ole valtioita, ei ole sotia. Vapaus, vauraus ja rauha ovat mahdollisia vain ilman vallanpitäjiä ja valtioita. Sen sijaan, että ajelehtisimme vallankumouksesta, rajaselkkauksesta ja sodasta toiseen, voisimme valita toisin ja sanoa ei kiitos.

No, toiveeni on tietenkin utopistinen, mutta saahan sitä haaveilla. Koska toiveeni ei ole ainakaan lähiaikoina toteutumassa, ennustan alkaneelle vuosikymmenelle lisää vallankumouksia, selkkauksia ja sotaa. Valitettavasti nämä tulevat tavalla tai toisella koskettamaan meitä kaikkia.

Tärkein yksittäinen asia mitä voit koskaan oppia taloudesta - tai ihmisen toiminnasta ylipäätään - on kannustimien ymmärtäminen.

Useimmat ihmiset itse asiassa ymmärtävätkin kannustimien seuraukset, mutta eivät vain tule ajatelleeksi niitä kaikkien asioiden yhteydessä, vaikka ne aivan kaikkeen vaikuttavatkin.

Vaikutusvaltaiset poliitikot puolestaan eivät koskaan ymmärrä kannustimia täydellisesti, vaikka usein yrittävätkin käyttää niitä hyväkseen, käytännössä joka kerta surkeasti ja tuhoisasti epäonnistuen.

Esimerkki poliitikoiden yrityksestä käyttää hyväkseen kannustimia ovat tietynlaiset tuet muun muassa joukkoliikenteelle. Poliitikkojen tarkoitus voi esimerkiksi olla saada lisää joukkoliikennettä tukemalla sitä. Tuet luovat kannustimen yksityisille lisätä joukkoliikennettä yli normaalin kysynnän poliittisesti päätetylle tasolle. Joukkoliikennetukia myönnetään kuitenkin rajatusti, harvoille valituille toimijoille ja vain tietty määrä, joten tukien luomat kannustimet eivät riistäydy käsistä.

Poliitikot eivät kuitenkaan pääsääntöisesti millään käsitä, että mikä tahansa tuki luo kannustimia päästä osalliseksi niistä tuista mahdollisimman kustannustehokkaasti. Jos esimerkiksi tuetaan kasvihuonekaasujen tuhoamista tai hävittämistä, niin pitäisi olla täysin selvää, että jos halvin saada kyseisiä tukia on ensin valmistaa mahdollisimman tehokkaita (eli pahoja) kasvihuonekaasuja ja sitten tuhota ne samat kaasut, niin silloin näin myös tapahtuu.

Ilkan pääkirjoitus 15.11.2010:

Aikoinaan Kiotossa tehty ilmastosopimus antaa teollistuneillle [sic] länsimaille mahdollisuuden ostaa ylimääräisiä päästöoikeuksia kehitysmaista, jos kohdemaa samanaikaisesti sitoutuu päästöjä leikkaaviin toimiin.

Kiinalaiset kemianteollisuuden yhtiöt ovat keksineet tavan, jolla näin voi suoranaisesti huijata rahaa. Yritykset ovat ryhtyneet rahanhankkimistarkoituksessa valmistamaan hiilidioksidia yli 12000 kertaa vahvempia HFC-kasvihuonekaasuja, jotta niitä voidaan tuhota päästökauppamarkkinoilla.

HFC-kaasusta saatu korvaus on ollut parhaimmillaan viisinkertainen tehtaiden alun perin valmistamaan kaasuun verrattuna. Niinpä ainakin osa tehtaista alkoi valmistaa ainoastaan HFC-yhdisteitä.

Tuollaisista 80% myyntivoitoista voi vapailla markkinoilla ainoastaan haaveilla, tähän pystyy ainoastaan valtioiden väliintulo! Vanha nyrkkisääntö: kun tuetaan jotain, saadaan sitä lisää. Kun tuetaan tuhottavia kaasuja, saadaan lisää tuhottavia kaasuja. Kaasutehtailijat kiittävät ja veronmaksaja pyllistää kovempaa.

Mitä niihin kannustimiin vielä tulee, niin itse asiassa kaikki valtioiden teot vaikuttavat kannustimiin, eivät suinkaan vain tuet. Esimerkiksi huumeiden kieltäminen kasvattaa huomattavasti kannustimia ryhtyä erittäin voitokkaaseen, joskin myös riskialttiiseen salakuljetusbisnekseen. Mutta ehkä asia on helpompi saada läpi peruspoliitikon tajuntaan noiden tukikannustimien kautta, jos se nyt ylipäätään on mahdollista...

Nettiaktivistit saivat sitten vihdoin kannustettua Uuden Suomen uutisoimaan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemen (kesk.) talousdemokraattiset näkemykset. On sinänsä huolestuttavaa, että Suomessa ilmeisesti jo 1.400 ihmistä on innostunut tuosta tuhoisasta ideologiasta, mutta se varmaankin johtuu siitä, että kyseessä on puolitotuus, mikä tekee asiasta uskottavan. Tietenkin ihka oikean kansanedustajan ja vieläpä eräänlaisen kansallissankarin hurahtaminen tähän aatteeseen tuo sille monien silmissä lisäpisteitä.

Kuten Uusis sanoo, on totta että raha on velkaa ja nykymenolla talouden todellinen romahdus on lähellä. Vaikea sanoa onko kyse kahdesta vuodesta vai meneekö siihen viisikin vuotta. Se voi tapahtua kahdessa kuukaudessakin, jos ihmisten luottamus valtioiden ja keskuspankkien kulissitalouteen aivan oikeutetusti katoaa.

Romahduksen voi estää ainoastaan jyrkkä ja tiukka poliittinen suunnanmuutos kohti säästäväisyyttä, taloudellista kurinalaisuutta ja aitoa rahaa, mikä sekin toisi vuosikymmeniä jatkuneesta velkavetoisesta kulutusjuhlasta johtuen merkittäviä ja konkreettisia elintason heikennyksiä, mutta mahdollistaisi talouden tervehtymisen. Sellainen on kuitenkin poliittisesti epätodennäköistä, vaikka joissakin Euroopan maissa (ei tietenkään Suomessa!) on otettu rohkaisevia, mutta toistaiseksi aivan liian pieniä askeleita siihen suuntaan.

Todennäköisemmin Suomessa ja muuallakin ryhdytään aina vain huonompiin poliittisiin ratkaisuihin, koska 1) jotain on tehtävä, 2) aiempi jokin ei ole toiminut (vaan pahentanut asiaa), 3) aiempia virheitä ei voida missään tapauksessa myöntää ja 4) saavutetuista eduista ei tingitä, piste. On siis varsin mahdollista, että Uusipaavalniemen ja talousdemokratialiikkeen ajatukset alkavat jossain vaiheessa vedota muihinkin poliitikkoihin, kun perinteiset talouspoliittiset umpikujat on kokeiltu loppuun saakka, jos romahdus ei vielä siihen mennessä ole tullut.

Mutta jos Uusis kerran on oikeassa siinä, että raha on velkaa ja että velkakupla on kestämätön, niin mitenkäs hänen ratkaisunsa sitten voi mennä pieleen? Talousdemokraatit tunnistavat oikein sen, että pankit ja keskuspankit voivat luoda rahaa (eli velkaa) tyhjästä kirjanpitoteknisesti, mutta he pitävät sitä ongelmana lähinnä siksi, että pankit perivät tyhjästä luodusta rahasta (eli velasta) korkoa, jolloin velkoja ei voida maksaa koskaan pois, koska korkojen maksaminen edellyttää lisää rahaa eli velkaa. Tyhjästä luotua rahaa he eivät sinänsä pidä ongelmana, vaan haluavat siirtää sen luomisen pankeilta ja keskuspankeilta valtioille, joiden tehtävä olisi sitten luoda korotonta eli velatonta rahaa. Tällä itse luomallaan rahalla valtiot sitten voisivat maksaa velkansa pois ja lisäksi lähes ilmaiseksi (paperin ja painomusteen hinnalla) kustantaa kaikki mahdolliset hyvinvointipalvelut, sosiaaliedut ja muut ihanuudet kaikelle kansalle.

Ajatus kuulostaa uskottavalta ja vetoavalta, mutta siinä on kohtalokas virhe. Ongelma ei nimittäin ole tyhjästä luodusta rahasta peritty korko, vaan itse rahan luominen tyhjästä! Vaikka nykyinen velkatalous tuleekin kaatumaan omiin ongelmiinsa, korko on itse asiassa ollut se tekijä, joka on sitä kaatumista hidastanut eli vähentänyt tyhjästä luodun rahan kysyntää, vaikka koron periminen tyhjästä luodusta rahasta onkin sinänsä moraalitonta. Nyt alhaisen, lähes nollakorkoisen fiat-rahan aikana romahdus lähestyy entistä nopeammin.

Talousdemokraatit, Uusis mukaanlukien, unohtavat mitä se raha oikein on. Kysymyshän on vaihdonvälineestä. Raha on olemassa, jotta meidän ei tarvitsisi olla tuomittuja vaihtotalouden (barter) kurjuuteen. Kovin monimutkaiset tuotantorakenteet eivät nimittäin ole mahdollisia, jos esimerkiksi suutarin täytyy leipää saadakseen löytää leipuri, joka tarvitsee uusia kenkiä. Rahataloudessa suutari voi sen sijaan etsiä kenet tahansa uusien kenkien tarvitsijan, saada tältä rahaa ja mennä rahalla ostamaan leipurilta leipää.

Erityisen huomattavaa asiassa on tuo järjestys. Suutarin on ensin tuotettava jotain, jotta hän voi sitten itse kuluttaa. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on velka, joka mahdollistaa kuluttamisen tai investoimisen ennen tuottamista. Usein velan tarkoituksena onkin mahdollistaa tuottaminen. Korko puolestaan on luotonantajan korvaus siitä riskistä, ettei velkaa maksettaisikaan pois sekä siitä, etteivät rahat ole käytettävissä muuhun, ja luotonottajan kannustin ottaa velkaa vain oikeaan tarpeeseen.

Jos valtio (tai pankki) luo rahaa tyhjästä, vaihdonvälineen tuottamisedellytys jää pois. Valtio ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti ostaa sillä tuotteita ja palveluita. Myöskään pankki ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti "ostaa" sillä korkoa laina-asiakkailtaan. Ongelma ei siis ole se korko, vaan se, että ostetaan eli vaihdetaan tuottamatta itse mitään eli antamatta mitään vaihdossa.

Jos suutari voisi luoda rahaa tyhjästä, hänen ei tarvitsisi tehdä yhtä ainoaa kenkää saadakseen ostettua leipää. Yhteisö olisi siis sekä kenkien että leivän verran köyhempi ja kylläisen mutta hyödyttömän suutarin verran "rikkaampi". Pankkien tapauksessa kysymyksessä on varallisuudensiirto kaikilta muilta pankkiireille. Valtion tapauksessa kysymys on puolestaan puhtaasta kuluttamisesta ja siten säästöjen tuhoamisesta sekä ihmisten vallanhimon tyydyttämisestä.

Jos valtio voisi luoda vaurautta luomalla korottomasti rahaa tyhjästä, kuten talousdemokraatit uskovat, valtio voisi tehdä meistä kaikista rikkaita painamalla jokaiselle selkärepullisen tai kottikärryllisen viidensadan euron seteleitä. Tätä on maailman historiassa monta kertaa kokeiltukin, viimeksi Zimbabwessa, vaikka Uusis ja taldemarit kiven kovaan inttävätkin, että kyse ei ole samasta asiasta, mutta juuri siitä on kyse.

Jos rahaa luodaan tyhjästä eli ostetaan asioita antamatta mitään vaihdossa, rapautetaan ja lopulta tuhotaan rahan merkitys vaihdonvälineenä. Rahan arvo laskee tällöin jatkuvasti ja sitä joudutaan luomaan yhä suurempia määriä saman ostovoiman säilyttämiseksi. Seteleihin ryhdytään lisäämään nollia siinä vaiheessa, kun painokoneet eivät enää muuten pysy vauhdissa mukana. Lopulta rahan arvo on pienempi kuin sen paperin, jolle se on painettu. Jo kauan ennen sitä valtaosa väestöstä on työttömänä, kaupoista ei enää saa tavaroita ja aamulla ansaittu raha on arvotonta iltaan mennessä. Rahatalous on tuhottu ja ihmiset siirtyvät vaihtotalouteen, sillä sekin kurjuus on parempi kuin rahatalouden zimbabwelainen katastrofi.

Ratkaisu on siis naurettavan helppo, mutta se on aivan jotain muuta kuin mitä Uusipaavalniemi esittää. On lopetettava rahan luominen tyhjästä ja annettava ihmisten itse valita rahansa. Aito raha (mikä tahansa muu kuin fiat) kannustaa säästäväisyyteen ja kurinalaiseen taloudenpitoon. Se johtaa kestävään talouteen, jossa kulutetaan ja velkaannutaan vain tarpeeseen, eikä vain huvin vuoksi tai ylettömiä riskejä ottaen. Siirtymävaihe tosin olisi raskas, johtuen velkavetoisen kulutustalouden luomasta vääristyneestä tuotantorakenteesta.

Myös fiat-rahan säilyttäen on teoriassa mahdollista ylläpitää kohtuullisen kestävää taloutta, mutta se edellyttäisi vähintäänkin pankkien osittaiskassavarannosta luopumista ja korkojen määräytymistä kokonaisuudessaan markkinaehtoisesti. Ratkaisu jäisi kuitenkin vajaaksi, sillä poliitikoille olisi melko vaivatonta myöhemmin palauttaa osittaiskassavaranto ja keskuspankkien korko-ohjaus, jolloin ilo olisi parhaimmillaankin väliaikainen.

* * *

Lue myös aiemmat kirjoitukseni talousdemokratiasta: Huonoa ei kannata korvata huonommalla (21.7.2009) ja Talousdemokratia on populistista pelleilyä (4.8.2009). Talousdemokraattien kasvun hillitsemiseksi toivon mahdollisimman monen tykkäävän tästä ja linkkaamistani kirjoituksista sekä levittävän niitä edelleen sosiaalisissa medioissa ja foorumeilla. Kiitos!

(Julkaistu alunperin vaaliblogissa 4.10.2008.)

Rapakon takaa kuului onnettomia uutisia, kun Yhdysvallat käytännössä kansallisti suuren osan koko finanssisektoristaan roskapankkilailla. Jo aiemmin sosialisoinnin kohteeksi joutui valtaosa maan asuntokannasta. Vuosi 1776 on enää muisto vain, perustuslaki vessapaperia ja Perustajien tomut pyörinevät haudoissaan. Jos joku vielä tämän jälkeen erehtyy käyttämään “Amerikkahan on liberalismin mallimaa” -olkiukkoa, niin minulta saa vastaukseksi kovin vihaisen katseen.

Samaan aikaan tällä puolen Atlanttia jotkut jo esittävät talletussuojan nostamista. Joissakin maissa se on jo tehtykin, Irlannissa työnnettiin pää syvimmälle rööriin. Julkinen talletussuoja on kerrassaan omituinen asia. Se on viime kädessä tulonsiirto köyhiltä ja alemmalta keskiluokalta ylemmälle keskiluokalle, sillä vähävaraisilla ei ole edes kahdenkymmenen viiden tuhannen euron talletuksia, saati enemmän, mutta talletussuoja maksetaan joko veroilla tai uusrahalla (rahakannan inflaatio), joita maksavat kaikki. Silti sitä perustellaan nimenomaan tavallisten ihmisten ja heikko-osaisten omaisuuden suojaamisella. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kyseiset ryhmät itse suhtautuvat talletussuojan ylärajan nostamiseen.

Toinen, vakavampi ongelma talletussuojassa on vastuun sosialisoiminen valtiolle. Kun valtio takaa pankkitalletukset mihin tahansa rajaan asti, pankkien riskinottokynnys alenee entisestään ja pankkien talletusasiakkaat eivät itse vaadi pankeilta talletusten säilymistä. Ilman talletussuojaa pankkien oma kyky taata talletukset olisi niiden yksi kilpailukeino ja niiden riskinottokynnys olisi siten huomattavasti korkeampi. Jonkin pankin vastuuton tai muuten löysä luotonanto kantautuisi varmasti myös tallettajien korviin ja aiheuttaisi epäilemättä talletusten ainakin osittaisen siirtymisen muihin pankkeihin. Se taas johtaisi kyseisen pankin kassavarannon pienenemiseen ja pakottaisi sen irtisanomaan antamiaan luottoja.

(Mikään ei tietenkään estäisi pankkia vakuuttamasta itse talletuksia johonkin rajaan asti, mutta silloin vakuutusyhtiö todennäköisesti vaatisi pankilta vastuullista toimintaa. Lisäksi vakuutusyhtiöt saattaisivat tarjota tallettajille erilaisia talletusvakuutuksia itse kunkin omaan riskinotto- ja maksukykyynsopivasti.)

Tästä näemme, että talletussuoja suojaa nimenomaan pankkien mahdollisuutta ottaa liian suuria riskejä ja käyttäytyä vastuuttomasti. Se on mielestäni yksi keskeinen tekijä nousu- ja laskukausien kierteessä (taloussykli, business cycle) pankkien osittaiskassavarantovelvoitteen ja fiat-rahan ohella. Koska nousukaudet hyödyttävät eniten jo muutenkin hyväosaisia ja laskukaudet (lamat) sattuvat eniten juuri heikko-osaisiin ja vähävaraisiin, niin talletussuojasta muodostuu sen kannattajien väitteiden vastaisesti nimenomaan haitta heikko-osaisille ja sen hyödyt kohdistuvat hyväosaisiin ja pankkisektoriin. Kyseessä on siis puhtaasti vain tulonsiirto köyhiltä varakkaille.

Johan Norberg raportoi blogissaan reissustaan Georgiaan ja kirjoittaa mm. seuraavaa:

I mentioned that Georgia is reforming. More than anyone else, actually. According to the Doing Business index 2007, Georgia has moved from place 112 to 37 in just one year – unprecedented in the history of the report.

Georgia has reduced the minimum capital required to start a new business by 90 percent, and the number of days to meet bureaucratic requirements to export from 54 to 13 days. The labour market has been deregulated and social security contributions have been reduced from 31 percent of wages to 20 percent.

At the same time, the number of new businesses has increased by 20 percent and unemployment has fallen by 2 percentage points.

The problem is implementation. The new laws are not always upheld by the local civil servant and policeman. So the priority is improved governance and anti-corruption reform. And, naturally, deregulation that strips the bureaucracy of powers entirely.

For example, the Georgian government recently decided to abolish all tariffs until 2008. Way to go.

Varsin mielenkiintoista siis, ja lupaavaa. Georgia näyttää jopa esimerkkiä meille edistyneemmille maille.